Yrjö Kilpinen

Yrjö Kilpinen
Yrjö Kilpinen.
Henkilötiedot
Koko nimi	Yrjö Henrik Kilpinen
Syntynyt	4. helmikuuta 1892 Helsinki
Kuollut	2. maaliskuuta 1959 (67 vuotta) Helsinki
Ammatti	säveltäjä, akateemikko
Muusikko
Tyylilajit	länsimainen taidemusiikki
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
Infobox OK

Yrjö Henrik Kilpinen (4. helmikuuta 1892 Helsinki – 2. maaliskuuta 1959 Helsinki) oli suomalainen säveltäjä ja akateemikko. Hänen tunnetuin sävellyksensä on ”Lippulaulu”, jota on ollut tapana laulaa liputuspäivinä lipunnoston yhteydessä.

Ura

Kilpisen isä oli kauppias Henrik Kilpinen.^[1] Kilpinen opiskeli syksystä 1907 lähtien Helsingin musiikkiopistossa. Hänen sävellyksenopettajanaan toimi Erik Furuhjelm. Vuonna 1910 hän siirtyi jatkamaan opintojaan Wieniin Paul Juonin ja vuonna 1913 Berliiniin Otto Taubmannin johdolla. Kilpinen arvosti saksalaista kulttuuria, ja hän sai vaikutteita ystävältään säveltäjä-kriitikko Moses Pergamentilta. Kilpinen jatkoi Suomessa yksityisopintojaan Toivo Kuulan, Väinö Raition ja Ilmari Krohnin johdolla.

Tyyliltään Kilpinen oli uusklassikko, vaikka hän olikin 1910-luvulla kiinnostunut ekspressionismin ilmaisumahdollisuuksista. Hän alkoi suuntautua uusklassismiin todennäköisesti jo Berliinin-aikanaan, mutta hänen varsinainen uusklassisminsa alkoi 1920-luvun puolessavälissä Koskenniemi-lauluista ja jatkui säveltäjänuran loppuun saakka.

Kilpinen tuli elinaikanaan tunnetuksi yksinlauluistaan, joita hän sävelsi yhteensä noin 800. Niiden lisäksi Kilpisen tuotantoon kuuluu muun muassa kuusi pianosonaattia ja sellosonaatti. 1930- ja 1940-luvulla Kilpinen oli Jean Sibeliuksen jälkeen kansainvälisesti tunnetuin suomalainen säveltäjä. Tuotteliaana lied-säveltäjänä hän kuuluu Schubert–Wolf-akselin jatkajiin. Kilpinen nautti erityisen suurta suosiota natsi-Saksassa, mikä on jossain määrin rasittanut hänen mainettaan jälkikäteen.

Kilpinen sai professorin arvonimen vuonna 1942.

Kilpisen puoliso oli pianisti Margaret Kilpinen (o.s. Alfthan). Kilpisen oppilaisiin kuului Seppo Nummi.

Poliittinen kanta

Kilpinen oli aktiivinen myös yhteiskunnallisesti, ja hän toimi saksalaismielisessä äärioikeistolaisessa Suomen Valtakunnanliitossa. Toisen maailmansodan tapahtumien jälkeen ja äärioikeistolaisen maailmankatsomuksen kukistuttua hän on ollut jossain määrin persona non grata. Tämä näkyi muun muassa siinä, että Kilpisen, Rolf Nevanlinnan, V. A. Koskenniemen ja muiden natsisympatioista syytettyjen taiteen ja tieteen edustajien nimitys vuonna 1948 perustettuun Suomen Akatemiaan ei sujunut kitkatta. Muun muassa oikeusministeri Urho Kekkonen vastusti sitä jyrkästi ja esitti, että Akatemiaan valittaisiin vähemmän ristiriitaisesta maineesta kärsiviä henkilöitä. Vastalauseista huolimatta Kilpisestä tuli Suomen Akatemian ensimmäinen säveltaiteen edustaja.

Tutkimuskohteena

Yrjö Kilpinen säilytti runsaasti kirjallista aineistoaan pesulakuiteista kirjeenvaihtoon, ja sitä on Kansallisarkistossa säilytteillä neljä ja puoli hyllymetriä. Kilpisestä ei ole kuitenkaan voitu laatia kriittistä elämäkertaa, koska hänen sukulaisensa eivät ole sallineet tutkijoiden käyttää arkistoaineistoa. Tauno Karilan elämäkerta vuodelta 1964 kärsii puutteista, koska hän ei voinut perehtyä lähdemateriaaliin, ja Gustav Djupsjöbacka ja Martti Turtola joutuivat 1990-luvulla luopumaan elämäkertahankkeesta, koska suku suhtautui siihen kielteisesti.^[2]

Huhtikuussa 1999 Yhdysvalloissa perustettiin Yrjö Kilpinen Society.

Teoksia

• Lauluja Nikolaus Lenaun runoihin op. 2
• Lauluja Kantelettaren runoihin op. 3
• Lauluja Jacob Tegengrenin runoon op. 4
• Lauluja Larin-Kyöstin runoihin op. 7
• Lauluja L. Onervan runoihin op. 10 (1921)
• Lauluja Larin-Kyöstin runoihin op. 11–14
• Lakeus op. 22 V. A. Koskenniemen runoihin
• Tunturilauluja op. 52-54 V. E. Törmäsen runoihin
• Lieder um den Tod op. 62 Christian Morgensternin runoihin
• Spielmannslieder op. 77 Albert Sergelin runoihin
• Hans Fritz von Zwehl Lieder op. 79
• 64 laulua Kantelettaren runoihin op. 100

Lähteet

1. Tuominen, Arvo: Sirpin ja vasaran tie, s. 98-99. Tammi, 1956.
2. Kvist, Wilhelm: Vad har Yrjö Kilpinens släkt att dölja? Hufvudstadsbladet, 13.9.2017, s. 20. Artikkelin laajennettu verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)

Kirjallisuutta

• Carlberg, Anders: Hitlers lojala musiker: Hur musiken blev ett vapen i Tredje rikets propaganda. Stockholm: Santérus Förlag, 2016. ISBN 978-91-7359-105-8
• Karila, Tauno: Yrjö Kilpinen: Säveltäjäkuvan ääriviivoja. Helsinki: WSOY, 1964.
• Salmenhaara, Erkki: ”Kilpinen, Yrjö (1892–1959)”, Suomen kansallisbiografia, osa 5, s. 165–167. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-446-0 Teoksen verkkoversio.
• Taurula, Tarja: Yrjö Kilpinen: Sävellykset. Helsinki: Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus ja Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 1998. ISBN 951-8903-43-3

Levytyksiä

• Yrjö Kilpinen: Lauluja / Songs. Eri esittäjiä. Finlandia Classics (2015).

Aiheesta muualla

• Poroila, Heikki: Yhtenäistetty Yrjö Kilpinen (koko sävellystuotanto listattuna suomalaisia tiedonhakijoita ajatellen).
• Kilpinen, Yrjö hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
• Väinö Siikaniemi : "Musiikin körttiläinen", Suomen Kuvalehti, 20.12.1930, nro 51-52, s. 32, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Maila Talvio : Yrjö Kilpinen Euroopassa ja kotona, Suomen Kuvalehti, 30.06.1934, nro 27, s. 6, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot