Viron Inkeri

Narvan kunta (Viron osa historiallista Inkeriä)

Viron Inkerinmaa oli Viroon vuosina 1920–1944 kuulunut alue, joka sijaitsi Inkerinmaalla Narvanjoen itäpuolella. Alue rajoittui lännessä Narvajokeen sekä idässä Rosonajokeen ja Laukaanjoen itäpuoliseen haaraan. Historiallisesti eteläraja on ollut pitkin Pljussan ja Petäjokea (vastasi Viron Inkerissä Narvan ja Piirin kunnan välistä rajaa).

Suomessa on yleinen käsitys, että Pohjois-Inkeri on historiallisen alueen pohjoisosa, missä on paljon inkeriläis- ja inkeroiskyliä niin, että alueen väestöstä noin seitsemän kahdeksasosaa oli suomensukuisia asukkaita. Sen sijaan alueen eteläosa, joka oli osa historiallista Inkeriä, mutta jossa ei ollut enää inkeriläiskyliä, luokitellaan joskus alueen ulkopuolelle.

Pohjoisosassa olivat Väikylä, Kallivieri, Kullankylä sekä Narvusin eli Kosemkinan seurakunnan alueen lounaisosa, jossa oli Tarton rauhan solmimishetkellä noin kymmenen kylää ja 1 800 asukasta.

Alue on osa Länsi-Inkeriä, ja sen saaminen Narvajoen itäpuolisista alueista oli tulos Neuvosto-Venäjän ja Viron rauhanneuvotteluista, joissa Neuvosto-Venäjä halusi aluksi Narvajoen länsipuolelta alueita, kun taas Viro halusi esittää vielä pidemmälle meneviä vaatimuksia Inkerinmaan suhteen saadakseen sotilaallista etumaastoa Neuvosto-Venäjältä. Narvan alueeseen oli liittynyt kiihkeitä taisteluja Viron vapaussodan aikana. Rauhanneuvottelujen tuloksena noin 5–10 kilometrin levyinen kaistale jäi Viron haltuun lähinnä siksi, että virolaiset joukot olivat valloittaneet sen verran Narvan itäpuolelta maastoa. Neuvosto-Venäjän viimeinen hyökkäys oli epäonnistunut vuoden 1919 lopulla, ja aselepo oli sovittu 31. joulukuuta 1919.

Suomessa alueesta käytettiin nimitystä Viron Inkeri tai Eestin Inkeri. Nimikysymyksen taustalla oli myös Suomessa 1920-luvulla käyty keskustelu pitäisikö käyttää nimeä Viro vai Eesti. Virossa alueesta käytettiin Eesti-Ingeri. Virallisissa yhteyksissä alueesta sekä Suomessa että Virossa käytettiin myös muotoja Viron tai Eestin inkeriläiset, Viron tai Eestin inkeriläiskysymys, jolloin eräissä tapauksissa oli kyse kaikista Virossa olevista inkeriläisistä.

Tarton rauhassa alue liitettiin Viroon. Viron ensimmäisen neuvostomiehityksen aikana (vuosina 1940–1941) alue säilyi Viron sosialistisen neuvostotasavallan osana, mutta saksalaismiehitystä (vuosina 1941–1944) seuranneen uuden neuvostomiehityksen jälkeen Moskova veti yksipuolisesti tasavaltojen välisen rajan Narvajokeen, joten alue siirtyi Viron sosialistiselta neuvostotasavallalta Venäjän sosialistiselle federatiiviselle neuvostotasavallalle vuonna 1944.

Viron Inkerin etnisistä ryhmistä 1930-luvun lopulla suurin oli inkerikot, noin 900 henkeä. He asuivat lähinnä Väikylässä, Saarkylässä, Vanhassakylässä ja jonkin verran heitä oli myös Hanikessa. Vanhassakylässä oli baptistiliike saanut runsaasti kannatusta ortodoksien keskuudessa. Toiseksi eniten alueella asui inkeriläisiä, uskonnoltaan luterilaisia, noin 600-700 henkeä. Eniten heitä asui Kallivieressä. Myös Räkälä, Arsia, Kulla, Rajakylä ja Alakylä olivat luterilaisten asuttamia. Venäläistä väestöä asui Viron Inkerissä noin 200 henkeä. Karstalan (Gorkan) kylä oli kokonaan venäläinen. Sen asukkaat oli tuotu jo maaorjuuden aikana Sisä-Venäjältä. Vatjalaisia asui Viron Inkerissä vain muutamia perheitä. Virolaisia oli noin 200, pääosin virkamiehiä ja rajanvartijoita sekä heidän perheitään.^[1]

Alueesta muodostui tärkeä heimotyön kohde suomalaisille erityisesti Akateemiselle Karjala-Seuralle. Akateemisen Karjala-Seuran ja Inkerin liiton avulla Viron Inkeriin perustettiin heimohenkinen lehti Sananseppä. Lehden päätoimittaja oli Suomessa koulutuksen saanut Leander Reijo. Hän katosi Viron Inkerin rajalla 1931, kun hänet kaapattiin Neuvostoliittoon ja teloitettiin siellä 1932.

Suomessa Viron Inkeriä pidettiin eräänlaisena Inkerin viimeisenä linnakkeena Neuvosto-Venäjää vastaan. Viron Inkeriin järjestettiin Suomesta useita isänmaallishenkisiä heimoretkiä. Nämä olivat varsin usein hyvinkin provokatiivisia. Kaikki heimotyö ei ollut näin suorasuuntaista, vaan muun muassa Inkerin Liitto toimitti alueelle kirjalähetyksiä.

Suomessa Viron Inkeriä katsottiin alueena, jossa vuosisatainen inkeriläinen kulttuuri oli vielä tutkittavissa. Alueella vierailivat suomalaisista tutkijoista muun muassa Lauri Kettunen, Martti Haavio ja Lauri Laiho

Kylät

Viron Inkeriin kuuluivat 13 kylää: Uusi Arsia, Uusi Feodormaa, Hanike, Kalliviere, Karstala, Kullaankylä, Magerburg, Uusi Ropsu, Räkälä, Saarkylä, Tervola (Smolka), Vanhakylä ja Väikylä.^[2]

Lähteet

↑ I-R. Järvinen. "Aili Laihon päiväkirja Viron Inkeristä kesällä 1937". Inkerin teillä. SKS, 1990
↑ Mustonen, Juuso (toim.): Inkerin suomalaiset seurakunnat, s. 65. Liitteenä kartta nimihakemistoineen. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1931.

Aiheesta muualla

Inkerin vanhaa kyläelämää vuonna 1938
Erkki Räikkönen : Kun me puhuimme ishoorin kieltä, Suomen Kuvalehti, 08.09.1923, nro 36, s. 12, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Heikki Hosia : Ryssän rajalla juhannusta viettämässä, Helsingin Sanomat Viikkoliite, 14.07.1929, nro 28, s. 3, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Inkerin päivänpuolelta, Suomen Kuvalehti, 19.12.1931, nro 51-52, s. 52, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Ilmari Kohtamäki: Rosonalta ja Rosonan varsilta. Muutamia piirtoja Viron Inkeristä, Uusi Suomi, 10.07.1932, nro 183, s. 13, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Ettee elävän mieli, vaikk on surma selän takanna, Suomen Kuvalehti, 02.11.1935, nro 44, s. 16, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Martti Haavio: Sumu Rosonanjoen yllä. Tarinoita Viron Inkeristä, Hakkapeliitan joulu, 01.12.1936, s. 50, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Osv. Tooning: Viron Inkeri tällä hetkellä. Kieli- ja kansallisuusolot, Helsingin Sanomat, 15.12.1937, nro 338, s. 4, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Laulavaa Viron Inkeriä, Suomen Kuvalehti, 04.06.1938, nro 22, s. 18, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Unohdettua Inkeriä, Luo lippujen!, 18.07.1939, nro 12-13, s. 15, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot