Turkin kirjallisuus ulottuu yli tuhannen vuoden taakse 700-luvulle. Käsitteellä tarkoitetaan turkinkielistä kirjallisuutta, mutta kirjakielen kehittymiseen vaikuttavat myös sen lähisukukielten vaiheet. Turkkia alettiin kirjoittaa arabialaisten kirjainten sijasta latinalaisin aakkosin vuonna 1928.[1]
Varhaisimmat turkinkieliset tekstit ovat 700-luvulta jaa. Ne ovat löytyneet kauempaa Aasiasta, Orhon- ja Jeniseijokien alueelta.[1] Ne ovat kaanien ja muiden johtomiesten hautapaasiin hakattuja muistokirjoituksia[2]. Osa niistä on kirjoitettu Uiguurivaltakunnassa, ja ne kuuluvat esi-islamilaiseen kauteen. Turkin käännyttyä islamilaisuuteen alkoivat 1000-luvulla sen kirjallisuudessa näkyä kulloinkin vallassa olevien dynastioiden vaikutukset. Runoilija Yusuf Has Hadžib julkaisi uiguurin kielellä vuosina 1069–1070 kansakuntaa ja valtiota käsitteleviä runokokoelmia. Samaan aikaan Mahmud al-Kashgari pyrki hillitsemään arabian kielen leviämistä julkaisemalla turkin kielen sanakirjan.[1]
Turkin- ja azerinkielinen kirjallisuus erkanivat 1100-luvulla. Azerin kieli ei kuitenkaan aluksi saanut Kaukasian alueen sivistyneistön hyväksyntää, ja persian kieli säilyi siellä klassisen kirjallisuuden kielenä vielä useita satoja vuosia. Persian kieltä käytettiin tällöin kirjoituksissa myös nykyisen Turkin (Anatolian) alueella Tšagatain kaanikunnassa. Turkin kieli pysyi silti sen rinnalla.[1] Niinpä suurmoguli Babur kirjoitti 1400-luvulla turkiksi Intiassa omaelämäkerran Baborname,[3] joka on värikäs kuvaus Baburin valloitusretkistä, aikakauden elämästä ja tavoista.[2]
Osmaninturkin kausi 1500-luvulta 1840-luvulle
Klassisen osmanikirjallisuuden kausi ajoittuu vuosiin 1453–1600 ja jälkiklassinen vuosiin 1600–1839.[2]Osmanien valtakunnassa hallintokieleksi vakiintui osmaninturkki. Sitä kirjoitettiin arabialaisella kirjaimistolla, ja siinä oli niin paljon arabialaisia, kreikkalaisia ja persialaisialainasanoja. Tavallisen kansan oli vaikea ymmärtää osmaninturkiksi kirjoitettua tekstiä. Kirjakieli loittoni 1600-luvulla puhekielestä, mikä johti siihen, että kaunokirjallisuus jakautui arabian kieltä ja turkin kieltä suosiviin suuntauksiin. Arabiaksi kirjoittavat muodostivat divaanikouluksi nimitetyn ryhmän, ja sen teoksia nimitetään divaani-runoudeksi. [1] Divaanityylin merkittävä edustaja on Ahmed-passa (noin 1425–1497). Merkittävin aikakauden runoilija oli kuitenkin Fuzüli.[2]
Kirjallinen elämä vilkastui 1700-luvulla. Persian- ja arabiankielisiä tekstejä käännettiin turkiksi. Turkin ensimmäinen kirjapaino perustettiin vuonna 1727. Edelleen kuitenkin säilyi vastakohta kansanomaisen ja oppineen kirjallisuuden välillä. Kansanrunous erosi oppineesta myös muodoltaan: kansanrunoudessa runomitta perustui tavuihin ja niiden määrään, oppineessa runoudessa käytettiin arabialais-persialaiselta kirjallisuudelta peräisin olevaa kvantitatiivista runomittaa, joka ei perustunut tavuihin.[1]
Namık KemalOrhan Veli KanıkOrhan Pamuk 2017.
Uudistusten kausi 1800-luvun lopulta vuoden 1923 vallankumoukseen
Turkin kirjallisuuteen muodostui 1840-luvulla Tanzīmāt-niminen koulukunta, joka pyrki turkin kirjakielen uudistamiseen. Ryhmään kuuluivat turkinkielisen lehdistön perustaja İbrahim Şinasi (1826–1871) ja modernin turkkilaisen kirjallisuuden isänä pidetty Namık Kemal (1840–1888). Koulukunnan mukaan koko uudistuskautta nimitetään kirjallisuuden Tanzimat-kaudeksi. Uudistuskausi vaimeni kuitenkin sulttaani Abd-ul-Hamid II:n aikana vuodeta 1876 alkaen. Vuonna 1891 syntyi kuitenkin uusi kirjallinen liike Edebiyati Cedide ('uusi kirjallisuus'[2] ), jonka johtohahmona toimi 1900-luvun alusta alkaen Tevfik Fikret (1867–1915).[1]
Uudistusliikkeiden pyrkimyksenä oli turkin kirjakielen lähentäminen puhekieleen. Tämä oli vuodesta 1912 toimineen Türk Ocakları -kirjallisuusliikkeen keskeinen tavoite. Ryhmä julkaisi aikakauslehteä Türk Yurdu. Ryhmään kuuluivat muun muassa kirjallisuuden turkintaja Ahmed Hikmet Müftüoğlu ja naisrunoilija Halide Edib Adıvar. Ahmed Hikmetin teos Çağlayanlar oli sytykkeenä turkkilais-nationalistiselle aatteelle. [1]
Nykykirjallisuus
Kenraali Mustafa Kemalin vuonna 1923 käynnistämä Turkin kansallisliike johti Turkin tasavallan perustamiseen. Liike halusi länsimaistaa Turkkia, ja sen yhtenä ilmentymänä oli siirtyminen latinalaisiin aakkosiin vuonna 1928. Kirjailija Nâzım Hikmet oli myös mukana uudistusliikkeessä. Hän kuvasi teoksissaan Anatolian kansojen kohtaloita vapaamittaisen runouden keinoin. Kirjallisuuden uudistusliike jatkui edelleen 1930-luvulla, kun novellikirjailijat Sait Faik Abasıyanık ja Sabahattin Ali ottivat käyttöön uusia ilmaisutapoja. [1]
Turkin yhteiskunta oli voimakkaassa käymistilassa vuosina 1940–1945, kun monet vastakkaiset poliittiset ja henkiset virtaukset iskivät yhteen. Runoilijat Orhan Veli Kanık ja Melih Cevdet Anday kuvasivat kuohuvaa maata luopuen loppusointuisesta ja mitallisesta runoudesta. Proosakirjallisuus eli samaan aikaan realismin vaihetta. Kirjailijat pyrkivät nostamaan esille yhteiskunnan epäkohtia. Realistisen novellin suuria nimiä olivat kaupunkiköyhälistön kuvaaja Orhan Kemal ja marxilainen satiirikko Aziz Nesin. [1] Tämän kauden luetuimpia turkkilaiskirjailijoita oli Yaşar Kemal ja hänen romaaninsa Haukkani Memed (İnce Memed, 1955).
Uusi käymistila alkoi poliittisista väkivaltaisuuksista, jotka raivosivat Turkissa koko 1970-luvun ajan. Tilanne johti Turkin sotilasvallankaappaukseen 1980. Kaappaajat johtivat maata kolmen vuoden ajan ja pyrkivät palauttamaan järjestyksen. Puolueet ja ammattiliitot kiellettiin ja parlamentti hajotettiin. Kuolemantuomion sai 50 ihmistä, jotka hirtettiin. Yli puoli miljoonaa ihmistä pidätettiin.[4][5] Seuraavina vuosikymmeninä on kuohuntaa aiheuttanut suhtautuminen maan kurdivähemmistöön. Tämän kuohuvan ajan kuvaajia olivat muun muassa ihmisoikeusaktivisti Adalet Ağaoğlu, maagisen realismin taitaja Latife Tekin ja lukijoiden suosikki Orhan Pamuk. Pamuk sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2006. Hän on uskaltanut avoimesti kritisoida Turkin vallanpitäjiä. Pamukin romaani Musta kirja (Kara Kitap, 1990) on yksi Turkin kirjallisuuden kiistanalaisimmista ja suosituimmista teoksistalähde?.
Lähteet
↑ abcdefghijOtavan suuri Ensyklopedia, 10. osa (Turgenev-Öljytalous), s. 7356, art. Turkin kirjallisuus. Otava, 1981. ISBN 951-1-06271-9
↑ abcdeRisto Rantala ja Kaarina Turtia (toim.), Otavan kirjallisuustieto, s. 800–801. Helsinki: Otava, 1990 ISBN 951-1-09209-X
↑Andrei Sergejeff: Afganistanin historia – Silkkitietä kulttuurien risteykseen, s. 125–127. Gaudeamus Helsinki University Press, 2011. ISBN 978-952-495-219-4
