T-34 (lyhennys sanasta танк-34) on neuvostoliittolainen keskiraskas panssarivaunu, jonka valmistus alkoi vuonna 1940. T-34 oli neuvostojoukkojen pääkalustoa läpi toisen maailmansodan ja sitä käytettiin laajasti sen jälkeenkin.
T-34:ään saatiin vaikutteita 1930-luvun BT-sarjan vaunuista. Nopeat BT-vaunut olivat kevyesti panssaroituja ja aseistettuja. Ne perustuivat yhdysvaltalaisen suunnittelijan J. Walter Christien vaunuihin. Kyseiset vaunut myytiin Neuvostoliittoon, koska Yhdysvaltain armeija kieltäytyi ostamasta niitä. T-34-vaunussa käytettiin Christie-tyyppistä ratkaisua jousituksessa: jokaisen telapyörän vaappuvivussa oli rungon sisällä oma pystysuunnassa oleva kierrejousensa, paitsi etummaisissa telapyörissä, joissa oli kaksi kierrejousta sisäkkäin. Christien peruja oli myös telapyörästön toteuttaminen suurilla alatelapyörillä ilman ylätelapyöriä, muuten vaunu oli täysin uutta suunnittelua. Uuden muotoilun lisäksi vaunussa oli voimakas V12-dieselmoottori ja maastokelpoiset leveät telaketjut. Kaikki tämä tekivät T-34-vaunusta menestyksen. Sotamarsalkka Ewald von Kleist kuvaili vaunun ensi kertaa nähtyään T-34:n olleen ”maailman hienoin panssarivaunu”[1] ja Heinz Guderian totesi T-34:n panssaroinnin olleen saksalaisten panssareihin verrattuna ylivertainen.[2][3]
T-34 syntyi Neuvostoliiton Espanjan sisällissodan, Mantšuriassa Japania vastaan käymien taisteluiden sekä talvisodan kokemuksien perusteella. Vuoden 1937 lopussa oli käynnissä kolme projektia T-28:n seuraajaksi. Harkovan veturitehtaalla suunniteltiin A-20-vaunu. Alkuvuodesta Harkovassa oli puhdistusten aalto, jossa BT-sarjan vaunujen kehityspäällikkö A. Firsov pidätettiin ja nuori Mihail Koškin Leningradin OKMO:lta nimitettiin A-20-ohjelman johtoon. A-20 lainasi etenkin BT-sarjaan kehitetyiltä BT-SV/2- ja BT-IS-vaunuilta. BT-SV oli ensimmäinen vaunu, jossa panssari asetettiin kulmaan sen tehollisen vahvuuden parantamiseksi.[4] A-20:n jatkokehitysversiona syntyi A-32. Ensimmäiset kaksi T-34:n prototyyppiä valmistuivat vuoden 1940 alussa, ja niitä testattiin muun muassa 1 200 kilometrin mittaisella koeajolla Harkova–Moskova–Mannerheim-linja–Minsk–Harkova. Saksan panssarien menestys länsirintamalla vaikutti siihen, että vaunu määrättiin sarjavalmistukseen keväällä 1941.[5]
T-34 oli tarkoitettu korvaamaan keskiraskas T-28-vaunu. Valmistuessaan siinä yhdistyi paras olemassa ollut panssarointi, liikkuvuus ja tulivoima. 76 millimetrin tykki oli ennennäkemättömän järeä keskiraskaaseen vaunuun. Suomalaiset arvioivat sotasaalikseen saamiaan vaunuja seuraavasti: ”riittävä panssarointi, hyvä nopeus, hyvä maastokelpoisuus ja dieselmoottori toimii luotettavasti jopa talvella.”[5] T-34 oli nopea rakentaa ja suhteellisen helppo huoltaa kentällä. Vaunun taistelukykyä haittasi pieni kahden miehen torni. Johtajan täytyi myös toimia ampujana, tosin miehistöä lisättiin myöhemmin viiteen. Radioita ei ollut, paitsi komentovaunuissa. Taistelussa osastoa täytyi johtaa käsimerkeillä. Näkyvyys ulos vaunusta oli huono, kuten kaikissa aikaisemmissakin venäläisissä vaunuissa.
Ensimmäinen malli oli aseistettu 76,2 millimetrin L-11-tykillä. Lisänä oli kaksi 7,62 millimetrin DT-pikakivääriä. Lyhytputkinen L-11-tykki vaihdettiin jo vuonna 1941 valmistuneissa vaunuissa pidempiputkiseen, mutta samankaliiperiseen F-34-malliin. Operaatio Barbarossan alkaessa T-34 yllätti saksalaiset, joiden yleisin panssarintorjuntatykki, 37 millimetrin PaK 36, ei kyennyt läpäisemään T-34:n panssarointia. PaK 38 (50 mm) pystyi lyhyiltä etäisyyksiltä läpäisyyn, mutta oli aluksi harvinainen. Sodan alkaessa vain joka kymmenes Neuvostoliiton vaunuista oli T-34-mallia, mutta vuoden 1943 puoleenväliin mennessä osuus oli kasvanut jo 50–60 prosenttiin. T-34:n korvattua vanhemmat mallit, sen vastineeksi suunniteltu saksalainen Panther ilmestyi taistelukentille, kun taas saksalaisten ensisijainen vaunu Panzer IV oli saanut paremman panssaroinnin ja päätykin. Vaikka tämä uusi etupanssarointi olikin paksuudeltaan hieman heikompi kuin T-34:n, Panzer IV:n uusi 7,5 senttimetrin KwK 40 -tykki oli selvästi tehokkaampi kuin F-34-tykki. Uusi KwK 40 -tykki kykeni tehokkaasti tuhoamaan T-34:n, kun taas F-34:llä oli ongelmia läpäistä Panzer IV:n uutta tehokkaampaa panssarointia.
T-34:een tehtiin vuonna 1942 pieniä parannuksia, kuten T-34M-projektista syntynyt uusi kuusikulmainen torni, joka oli tilavampi kuin vanha ja sen panssari oli edessä 70 millimetriä ja sivuilla 52 millimetriä.[4] Kesäkuussa 1943 panssarijoukkojen päävirasto GABTU määräsi kehittämään uuden panssarivaunun. Kirovin tehtaan suunnittelutoimisto SKB-2 Tšeljabinskissä kehitti KV-13-mallin ja GKB-T-34 Uralvagonin tehtaalla Nižni TagilissaT-43-vaunun.[4] T-43 muistutti T-34:ää, mutta panssaria oli vahvistettu edessä 75 millimetriin ja tornissa 90 millimetriin. Vaunussa oli uusi viisinopeuksinen vaihteisto ja Christie-tyyppinen ripustus oli korvattu vääntövarsityyppisellä tilan säästämiseksi. Uuteen suurempaan torniin mahtui kolme miehistönjäsentä ja siinä oli komentajan kupoli. Kahta T-43-prototyyppiä testattiin maaliskuusta 1943 lähtien. Panssarointi oli merkittävästi T-34:ää parempi, vaikka lisääntynyt paino heikensi vaunun maastokelpoisuutta. Uusi jousitus oli miehistölle huomattavasti mukavampi.[6] T-43 suositeltiin otettavaksi käyttöön, mutta Kurskin taistelun kokemukset muuttivat suunnitelmia. T-34:n ongelmana ei ollut panssarointi, vaan tykin riittämätön tulivoima. Tästä johtuen aloitettiin pikaohjelma T-34:n aseistuksen parantamiseksi, jolloin T-43-projekti jäi kesken.[4]
Myöhään vuonna 1943 alettiin T-34:stä valmistaa mallia T-34-85, jossa oli uusi isompi kolmen miehen torni ja ensimmäistä kertaa erillinen vaununjohtaja.
Tykki vaihdettiin tehokkaampaan 85 millimetrin D-5T-malliin, ja hieman myöhemmin uuteen 85 millimetrin ZiS-S-53:een. Parannettu T-34-85 oli käytössä sodan loppuun ja vielä pitkään sen jälkeenkin. Vuosina 1940–1944 rakennettiin lähes 40 000 T-34-76-vaunua. Vuosina 1944–1945 rakennettiin 31 000 kappaletta lisää T-34-85-mallia. Kesällä 1944 noin 70 prosenttia Neuvostoliiton panssarikalustosta koostui T-34-vaunuista ja sen muunnoksista.[5]
T-34-76B – Vuoden 1941 malli, raskaampi panssarointi ja hitsattu torni, uusi tykkimalli.
T-34-76C – Vuoden 1942 malli, raskaampi panssarointi ja uudelleensuunniteltu torni.
T-34-76D – Vuoden 1943 malli, hitsattu torni, parempi panssarointi
T-34-76E – Vuoden 1943 malli, vaununjohtajan kupu
T-34-76F – Vuoden 1943 malli, valettu versio T-34-76D-mallin tornista
T-34-85 – Vuoden 1943 malli, 85 mm:n tykki ja paranneltu torni
OT-34 ja OT-34-85 – Runkopikakiväärin tilalla liekinheitin
Panzerkampfwagen T-34(r) oli saksalaisten nimitys sotasaalisvaunuille.
T-34:n runko oli perustana monille rynnäkkötykeille ja panssarintorjuntavaunuille:
SU-122, rynnäkkötykki ilman tornia, 122 mm M-30-haupitsi, 1 100 rakennettu, 1942–1944
SU-122m, rynnäkkötykki ilman tornia, 122 mm U-11-haupitsi
SU-85, panssarintorjuntavaunu, 85 mm D-5S-tykki, ilman tornia
SU-85M, käytti SU-100:n runkoa
SU-100, panssarintorjuntavaunu, 100 mm D-10-tykki SU-85:n rungolla, 2 335 rakennettiin
Rakenne
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.
Moottori
V-2-moottori Parolan panssarimuseossa.
T-34:n moottorit V-2 ja V2/34 olivat 12-sylinterisiä V-moottoreita, tyypiltään vapaasti hengittäviä nestejäähdytteisiä suorasuihkutusdieseleitä. Sylinterilohkot olivat 60 asteen kulmassa. Kyseessä on sivukiertokankimoottori, jossa pääkiertokanki oli laakeroitu kampiakselille ja toisen sylinterilohkon mäntien kiertokanget pääkiertokankien alapäähän. Rakenteesta johtuen iskun pituus ja puristussuhde olivat suuremmat oikeassa kuin vasemmassa sylinterilohkossa. Kiertokankien rakenteesta johtuen moottorissa oli noin kierrosluvulla 1 200–1 300 kierrosta minuutissa värinäalue, jota ei saanut käyttää pitkäaikaisesti. Sylinterin halkaisija oli 120 millimetriä. Iskunpituus oli vasemmassa lohkossa 180 millimetriä ja oikeassa lohkossa 186,7 millimetriä. Puristussuhde oli vasemmassa lohkossa 15 ja oikeassa 15,08. Iskutilavuus oli 38,88 litraa. V-2 oli keskinopea dieselmoottori, teholtaan 500 hevosvoimaa (368 kW) 1 800 kierroksella minuutissa. Huippuvääntömomentti 2 200 newtonmetriä saatiin noin 1 400–1 550 kierroksella minuutissa. Käyttökierroslukualue on 1 600–1 700 ja teho 1 700 kierroksella minuutissa 400 hevosvoimaa (294 kW). Vain hetkellisesti voitiin käyttää suurinta tehoa 1 800 kierroksella minuutissa. Suurin vääntömomentti saavutettiin kierrosluvulla 1 100–1 200. Moottorin suurin kierrosluku oli 2 050.[7]
V-2-moottoria käytettiin T-34:ssä ja KV-sarjan vaunuissa, V-2/34-moottoria puolestaan erikoisajoneuvoissa, kuten telavetäjissä. Moottori painoi 750 kilogrammaa. V-2-moottorin kampikammio, sylinterilohko ja sylinterinkannet olivat alumiinia. Kummassakin kannessa oli kaksi nokka-akselia, joiden nokat painoivat suoraan venttiileitä. Joka sylinterissä oli kaksi imu- ja kaksi pakoventtiiliä. Moottorin kaikki apulaitteet olivat hammaspyöräkäyttöisiä. Polttoaineen siirtopumppuna oli hammaspyöräpumppu ja ruiskutuspumppuna 12-mäntäinen rivipumppu, joka sijaitsi sylinterilohkojen välissä. Moottorin käynnistys tapahtui T-34-vaunuissa 15-hevosvoimaisella ST-700-mallisella sähköstartilla ja varajärjestelmänä oli paineilmakäynnistys. Moottorin käyttöikä oli suomalaisten kokemusten perusteella noin 4 000 käyttötuntia.
Moottori on yhä käytössä venäläisissä (neuvostoliittolaisissa) panssarivaunuissa, vain apulaitteita on paranneltu ja sijoiteltu eri tavalla. Lisäksi suurimpaan osaan moottoreista on nykyjään laitettu turboahdin. Kyseinen moottori on edelleen myös siviilikäytössä muun muassa laivoissa ja generaattoreiden pyörittäjänä, se on myös saanut suosiota tractor pulling -harrastajien keskuudessa.
V-2-moottorin alkuperäinen suunnittelija oli Konstantin Tšelpan, Harkovan veturitehtaan pääinsinööri. Tšelpan oli kansallisuudeltaan kreikkalainen ja käynyt koulunsa Saksassa, Sveitsissä ja Isossa-Britanniassa. Hänet pidätettiinvuonna 1937 vakoilusta syytettynä ja teloitettiin seuraavana vuonna.[8]
Voimansiirto
Varhaisten mallien kytkin on 22-levyinen kuiva monilevykytkin. Tämä kuiva monilevykytkin oli T-34:n harvoja herkkiä kohtia. Jos kytkin pääsi hetkeksikään luistamaan, kytkimen lamellit taipuivat, eikä kytkin irrottanut levyjään. Tämä teki liikkeelle lähtemisen lähes mahdottomaksi. Vaihdelaatikko oli synkronoimaton suorahampainen 4+R-siirtohammaspyörävaihteisto.
Vuonna 1943 Kirovin tehdas ja tehdas #174 ottivat tuotantoon uuden suorahampaisen synkronoimattoman 5+R-siirtoholkkivaihdelaatikon, joka oli vuosina 1943–1945 suurimmassa osassa T-34-85-vaunuja, mutta pieni osa tehtiin myös vanhalla vaihdelaatikolla. Kaikissa sodan jälkeen tehdyissä T-34-vaunuissa oli uudempi vaihteisto.
Ohjausjärjestelmä
Kytkin-jarru-ohjausjärjestelmän vaihdelaatikosta lähtee kumpaankin telaan oma akseli. Kummallakin telalla on oma kytkin, jolla voimansiirto voidaan katkaista ja näin ohjata vaunua hidastamalla toista telaa. Telan hidastamista tehostetaan tiukassa mutkassa rumpujarruilla.
Alusta
Kummallakin sivulla keskellä on viisi kierrejousitettua alatelapyörää, ei ylätelapyöriä. Telapyörät olivat yleensä kumitettuja, mutta kumipulan vuoksi niitä jouduttiin tekemään ilman kumia. Edessä on kaksoiskierrejousitettu johtopyörä ja takana vetopyörä. Telaketjujen leveys on noin 500 millimetriä. Yhdysvaltalaisesta Christie-tyyppisestä vaunusta kopioidusta edistyksellisestä alustasta johtuen telakenkiä on kahdenlaisia: joka toisessa on vetopyörään keskellä oleviin loviin vastaava harja. Nimenomaan tämä alustatyyppi isoine telapyörineen ja leveine ketjuineen teki T-34:stä niin maastokelpoisen kuin se on.
Sähköjärjestelmä
T-34:ssa on 24 voltin tasavirtajärjestelmä laturin kera ja sähkökäyttöinen käynnistysmoottori.
Amerikkalainen arvio
Marraskuussa 1943 T-34 ja KV-1 lähettiin amerikkalaisten testattavaksi Aberdeenin koealueelle Marylandiin, jossa vaunut tutkittiin tarkasti.[9]
Dieselmoottoria pidettiin kevyenä ja erinomaisena. Moottori vaikutti myös vaunun muuten karkeaan rakenteeseen verrattuna kalliilta ja viimeistellyltä ja alumiinia oli käytetty runsaasti. Amerikkalaisia ihmetytti, ettei mitään erillistä järjestelmää tarvittu kylmäkäynnistyksiä varten. Saksalaisten tiedettiin rakentaneen laitteita kuuman veden johtamiseksi vaunusta toiseen tai ulkoisesta lämmittimestä.
Kytkin-jarru-ohjaus-järjestelmä oli erittäin yksinkertainen verrattuna brittiläisiin ja saksalaisiin vastineisiin. Vetopyörät ovat takana ja voimansiirtoon on erinomainen pääsy kääntämällä saranoitu panssarilevy.
Osa osista vaikutti käsin valmistetuilta, kun kehittyneempi teollisuus olisi käyttänyt koneita niiden valmistamiseen ja näin säästänyt työtunteja. Monissa komponenteissa oli merkittävä määrä tarkastusleimoja.
Lähes kaikki panssarilevyt oli asetettu siten, että osumakulma on loiva. Valssatut panssarilevyt oli suunniteltu siten, että niitä tarvitaan vain muutamaa peruspaksuutta, kuten 15 millimetriä, 20 millimetriä ja 45 millimetriä. Pieniä levyjä oli vain muutamia, kuten tornin katossa. Panssarilevyjen viimeistely oli karkea. Etupanssari oli karkaistu 354–400 Brinell-kovuuteen, mikä oli brittien panssaria kovempi.
Ammusten varastointi oli yksinkertainen ja päämääränä oli saada vaunuun mahtumaan mahdollisimman paljon ammuksia. Pikakivääreille on 35 rumpulipasta, joissa kussakin 65 ammusta. F-34-tykille on normaalisti mukana 19 panssariammusta, 53 sirpaleammusta ja viisi shrapnel-ammusta. Sirpaleammus on sama kuin mallin 1936 kenttätykin ammus. Tornin kääntömekanismi on sähköinen tai käsikammella toimiva. Torni kääntyy sähkömoottorin avulla 360 astetta 13,8 sekunnissa.
Tähtäysteleskoopissa PT 4-7 on 2,5-kertainen suurennus ja 25 asteen näkökenttä. Tähtäimessä on kolme erillistä asteikkoa: konekiväärin, sirpale- ja panssariammusten käyttöä varten.
Vaunussa ei ole tornin mukana pyörivää lattiaa. Komentajan ja lataajan istuimet on kiinnitetty torniin.
Käyttö
Sodat
Toisessa maailmansodassa T-34:ää käytettiin itärintamalla vuodesta 1941 alkaen. Vaunu kesti suomalaisten torjuntatulta hyvin, joten Neuvostoliitto käytti sitä jatkosodan vastahyökkäyksen kärkenä.[5]Pohjois-Korea käytti vaunuja Korean sodassa ja Pohjois-VietnamVietnamin sodassa. Vaunua on käytetty myös Bosnian sodassa. Myös Saksa käytti kaapattuja vaunuja sodan aikana niin kutsuttuina Beutepanzereina.[10] Saksan käytössä vaunun nimenä toimi Panzerkampfwagen T-34 747(r). Vaunu oli kuitenkin tässä käytössä ongelmallinen, sillä vaikka vaunuun laitettiinkin Saksan kansallisuustunnukset, niin vaunulla oli helposti erottuva profiili ja saksalaiset usein ampuivat T-34:ia profiilin perusteella, kiinnittämättä huomiota kansallisuustunnuksiin.
Käyttäjämaat
Seuraavassa luettelossa on T-34:n käyttäjämaat Zaloga & Kinnear 1996:34:n mukaan. Valtiot, joissa vaunu oli lähteen mukaan vielä käytössä vuonna 1996, on merkitty tähdellä.
Toisen maailmansodan aikana Suomen armeija sai sotasaaliiksi yhteensä 10 T-34-vaunua, joista kolme oli tyyppiä T-34-76 ja seitsemän tyyppiä T-34-85.lähde? Sotasaaliiksi saatuja vaunuja paranneltiin muun muassa lisäämällä niihin periskooppiaukkoja.[11] Lisäksi Saksasta ostettiin kolme T-34-76-vaunua kesällä 1944.[12] Suomessa T-34-76-vaunu tunnettiin nimellä Sotka ja T-34-85 nimellä pitkäputkinen Sotka.[13] Suurin osa vaunuista säilyi koulutuskäytössä vuonna 1961 tapahtuneeseen poistoon saakka.[14][15]
Sotka-nimi syntyi, kun Panssaripataljoonassa palvellut panssarimies Suominen kertoi työskennelleensä ennen sotaa Sotka-nimisellä hinaajalla, jossa oli pitkä savupiippu. Kun kersantti, Mannerheim-ristin ritari Lauri Heino ajoi ensimmäisen valtaamansa T-34:n Äänislinnaan, joku totesi vaunun tykinputken nähdessään ”sen Suomisen Sotkan nyt tulevan”.[16][17] T-34:n on myös väitetty näyttäneen sotkalta.[5]
Lähteet
Käkelä, Erkki: Laguksen miehet – Marskin nyrkki. Parolannummi: Panssarikilta ry., 1992. ISBN 952-90-3858-5
Muikku, Esa; Purhonen, Jukka: Suomalaiset panssarivaunut 1918–1997. Tampere: Apali, 1998. ISBN 952-5026-09-4
Viitteet
↑Stahel, David: Operation Barbarossa and Germany’s defeat in the East. Cambridge, UK: Cambridge University Press, 2009. 836870454 ISBN 9780521768474Teoksen verkkoversio.
↑Tucker-Jones, Anthony: T-34: The Red Army's Legendary Medium Tank. Pen and Sword, 31.3.2015. ISBN 9781781590959Teoksen verkkoversio (viitattu 16.5.2018). (englanniksi)
↑Tucker-Jones, Anthony: T-34 – The Red Army’s Legendary Medium Tank, s. 36. Pen & Sword Military.
