Sofokleen yli sadasta näytelmästä vain seitsemän tragediaa on säilynyt kokonaisina. Hänen tunnetuimpiin näytelmiinsä kuuluvat muun muassa Kuningas Oidipus ja Antigone. Sofoklesta pidetään usein kreikkalaisen tragedian täydellistäjänä. Hän uudisti näytelmiä muun muassa lisäämällä kolmannen näyttelijän.[2][3][4]
Sofokleesta kertovat antiikin lähteet ovat melko vähäiset. Duris Samoslainen kirjoitti teoksen Euripideesta ja Sofokleesta (Περὶ Εὐριπίδου καὶ Σοφοκλέους, Peri Euripidū kai Sofokleūs).[2][5] Muina hänen elämästään kirjoittaneina mainitaan Aristoksenos, Neanthes ja Satyros sekä ”Istros” (historioitsija tai grammaatikko). Aleksandriassa tuotetun kirjallisuuden joukossa oli useita häntä käsitelleitä tutkielmia. Ainoa säilynyt on anonyymin elämäkertakirjailijan kirjoittama Sofokleen elämä (Βίος Σοφοκλέους, Bios Sofokleūs), joka on usein liitetty Sofokleen teosten editioiden alkuun. Se on julkaistu myös Anton Westermannin teoksessa Vitarum scriptores graeci minores. Muita lähteitä ovat Sudan lyhyt artikkeli sekä maininnat Plutarkhoksella, Athenaioksella ja muilla kirjailijoilla.[2]
Nuoruus
Sofokles syntyi Ateenan kaupunkivaltioon kuuluneessa AttikanKolonoksessa, jota hän itse kuvaa tragediassaan Oidipus Kolonoksessa. Hänen elämäkertakirjailijansa ajoittaa hänen syntymänsä 71. olympiadiin eli vuoteen 495 eaa., mutta Paroslainen kronikka ajoittaa sen vuotta aikaisemmaksi, vuoteen 496 eaa. Nykyisin suositaan yleensä tätä varhaisempaa ajoitusta, koska hänen mainitaan olleen 16-vuotias Salamiin taistelun aikaan vuonna 480 eaa. Toisaalta usein hänen sanotaan syntyneen viisi vuotta ennen Marathonin taistelua, mikä tarkoittaisi vuotta 495 eaa. Joka tapauksessa hän oli noin 30 vuotta nuorempi kuin Aiskhylos ja noin 15 vuotta vanhempi kuin Euripides.[2]
Nuori Sofokles johtaa kuoroa Salamiin taistelun jälkeen. John Talbott Donoghuen veistos, 1889.
Sofokleen isä oli Sofilos, josta ei tiedetä paljoakaan. Hän oli ilmeisesti jonkinlainen suhteellisen varakas kauppias, seppä tai miekantekijä. Jotkut antiikin lähteet esittävät hänet itse käsityöläiseksi, kun taas toisten mukaan hän omisti orjia, jotka tekivät näitä töitä. Sofokleen ylhäisempään syntyperään viittaisi se, että hän toimi sotilaana yhdessä Perikleen ja Thukydideen kaltaisten merkkimiesten kanssa, sekä se, että komediakirjailijat olisivat todennäköisesti tehneet pilkkaa hänen syntyperästään, mikäli se olisi ollut alhainen.[2]
Joka tapauksessa on selvää, että Sofokles sai aikansa parhaan kasvatuksen, ja sai opetusta sekä muusisissa taidoissa että urheilussa yhdessä muiden ikäistensä poikien kanssa. Kummallakin alalla hänet myös palkittiin. Musiikissa häntä opetti Lampros.[2] Sofokleen taidoista ja arvostuksesta jo varhain kertoo se, että hänet valittiin tanssimaan poikien kuoron johdossa voitonjuhlassa persialaisista Salamiin taistelun jälkeen vuonna 480 eaa. Kerrotaan, että tuolloin yleisö oli kerääntynyt Salamiihin pystytetylle voitonmerkille, ja Sofokles johti alastomana ja lyyra kädessään kuoroa, joka tanssi voitonmerkin ympärillä ja lauloi voittolaulua.[2][6][7]
Varhainen ura
Anonyymi elämäkertakirjailija sanoo Sofokleen oppineen tragedioiden kirjoittamisen Aiskhylokselta. Tämä ei kuitenkaan tarkoittane suoraa opetusta, vaan sitä, että Sofokles omaksui Aiskhyloksen kehittämän tragediataiteen ja paransi sitä omilla muutoksillaan. Sofokles osallistui lukuisiin Dionysia-juhlien näytelmäkilpailuihin ja saavutti niissä useita voittoja. Ensimmäisen kerran hän osallistui näytelmäkilpailuun vuonna 468 eaa. Tuolloin hän haastoi vanhan, kokonaisen sukupolven ajan alaa hallinneen mestarin Aiskhyloksen ollessaan itse vasta 27-vuotias.[2]
Tuolloisesta kilpailusta tuli suorastaan legendaarinen. Se voidaan nähdä paitsi kahden suurimman (Euripidesta lukuun ottamatta) tragediakirjailijan välisenä kamppailuna, myös vanhan ja uuden tragediarunouden välisenä mittelönä tilanteessa, jossa tuomareina ja yleisönä olivat aikansa parhaiten taiteisiin perehtyneet henkilöt. Samalla tuolloisen Dionysia-juhlan teki vieläkin juhlallisemmaksi se, että Kimon oli juuri palannut Ateenaan Skyrokselta tuoden mukanaan kaupungin kansallisheeroksen Theseuksen luut. Tähän liittyen myös tuomarien valinta tapahtui poikkeuksellisella tavalla. Apsefion, tuolloinen eponyymiarkontti jonka tehtäviin tuomareiden valitseminen kuului, ei ollut vielä ehtinyt suorittaa tehtävien arpomista, kun Kimon saapui paikalle yhdeksän muun strategoksen kanssa, ja he suorittivat tavanmukaiset uhrit Dionysokselle. Arkontti astui alttarille ja antoi kenraaleiden vannoa suoraan tuomarinvalat ilman arpomisia. Näytelmien esittämisen jälkeen he valitsivat voittajaksi Sofokleen. Toisen palkinnon sai Aiskhylos. Plutarkhos kertoo tämän järkyttyneen häviöstään niin, että jätti Ateenan ja siirtyi sen vuoksi Sisiliaan (Aiskhyloksen ensimmäisen Sisiliassa käynnin ajoituksesta on kuitenkin myös muita teorioita).[2][8]
Sofokleen on ehdotettu esittäneen tuolloin ainakin tragediansa Triptolemos. Se ei ole säilynyt nykyaikaan, mutta sen arvellaan käsitelleen Eleusiin mysteerien ja Ateenan Demeterin kultin perustamista, mikä yhdistetään Triptolemoksen nimeen.[2]
Tämän jälkeen Sofokles hallitsi Ateenan tragedianäyttämöä, lukuun ottamatta niitä kertoja, jolloin Aiskhylos jakoi sen jälleen hänen kanssaan ollessaan takaisin kaupungissa ennen lopullista paluutaan Sisiliaan, ja ennen Euripideen nousua hänen haastajakseen. Sofokleen elämästä seuraavien 28 vuoden aikana ei kuitenkaan tiedetä juuri mitään yksityiskohtia. Sofokleen henkilöstä tiedetään sellainen pieni yksityiskohta, että hänen äänensä oli heikko. Tämä esti häntä toimimasta itse näyttelijänä näytelmissään.[2]
Vuosi 442 eaa. oli Sofokleen elämän tärkeimpiä. Kyseisen vuoden keväänä hän esitti varhaisimman säilyneen näytelmänsä, ja yhden kaikkein parhaista näytelmistään, Antigonen. Se oli suuresti ateenalaisten mieleen muun muassa esittämänsä poliittisen viisauden ansiosta. Mahdollisesti tämän vuoksi ateenalaiset nimittivät Sofokleen hieman myöhemmin yhdeksi kymmenestä strategoksesta sotaan Samosta vastaan, Perikleen toimiessa johtajana. Sota kesti kesästä 440 eaa. kevääseen 439 eaa., ja Sofokles oli tuolloin 55-vuotias. Hän osallistui ainakin täydennysjoukkojen tuomiseen Khioksesta. Anekdootti kertoo Sofokleen säilyttäneen mielentyyneytensä sodan keskellä. Hän ei kuitenkaan saanut erityisestä sotamainetta, ja Perikles sanoikin, että hän osasi kyllä kirjoittaa runoutta, mutta ei johtaa armeijaa; Sofokleen kerrotaan itse hyväksyneen arvion mielihyvin.[2][7][9] Toisella kertaa Nikiaan kerrotaan kysyneen Sofokleelta hänen mielipidettään kenraalien kokouksessa, koska hän oli näistä iältään vanhin, mutta Sofokles vastasi: ”Olen vanhin vuosiltani, mutta sinä virkaiältäsi”, millä hän myönsi kokemattomuutensa sota-asioissa.[2][10]
Joskus on ehdotettu, että Sofokles olisi ollut Perikleen tukija ja ystävä; että Antigonessa esitetyt ajatukset olisi ollut tarkoitettu suosittelemaan Perikleen politiikkaa, samalla tavoin kuin Aiskhyloksen Eumenidit oli aiemmin tukenut Aristeideen vanhaa konservatiivisempaa linjaa; että näytelmä jopa viittaisi epäsuorasti Perikleehen useissa kohdissa;[11] ja että Sofokleen kytkös Perikleehen olisi ollut pääsyy siihen, miksi hän päätyi mukaan Samoksen sotaan.[2]
Selvemmin Sofokles voidaan kytkeä historioitsija Herodotokseen. He vaikuttaisivat olleen ystäviä, ja he ovat mahdollisesti tavanneet Samoksella. Myös heidän teoksissaan on yhtäläisyyksiä, jotka on usein nähty vaikutteina Herodotokselta Sofokleelle, mutta voivat yhtä hyvin ellei paremminkin olla vaikutteita Sofokleelta Herodotokselle.[2][12] Plutarkhos kertoo Sofokleen kirjoittaneen ystävälleen runon.[2][13]
Myöhempi ura
Samoksen sotaretki voidaan nähdä pisteenä, joka jakoi Sofokleen julkisen toiminnan kahteen suunnilleen yhtäsuureen ja yhden sukupolven mittaiseen osaan (468–439 eaa. ja 439–406 eaa.). Jälkimmäinen kausi, joka ulottui Sofokleen 56 ikävuodesta hänen kuolemaansa, oli hänen suurimman runollisen toimintansa aikaa, ja siihen kuuluvat käytännössä kaikki hänen säilyneet näytelmänsä. Sofokleen yksityiselämästä ei tiedetä näiden 34 vuoden aikana edelleenkään juuri mitään.[2]
Vuosien 431–404 eaa. peloponnesolaissota ei näytä vaikuttaneen juurikaan Sofokleen tuotantoon tai elämään ennen Ateenalle katastrofaalista Sisilian sotaretkeä. Tuolloin Sofokles liittyi kaupungin muiden kirjallisten piirien edustajien tavoin aristokraattiseen kumoukseen demokratiaa vastaan, vaikkakaan ei vaikuta olleen siinä mitenkään erityisen aktiivisessa roolissa. Hän näki sen välttämättömänä kaupungin pelastamisen kannalta, mutta ei erityisesti halunnut seurannutta oligarkiaa. Ateenan laivaston tuhouduttua Sisiliassa vuonna 413 eaa. Sofokles valittiin kymmenmiehiseen lakikomiteaan (πρόβουλοι, probūloi).[2][14] Koska hän oli tuolloin jo 83-vuotias, hänellä tuskin oli siinä erityisen suurta osaa, vaan hänet oli valittu lähinnä tuomaan komitealle auktoriteettia. Hänen toiminnastaan tiedetään vain se, että hän oli mukana hyväksymässä neljänsadan oligarkian perustamisen vuonna 411 eaa. Sofokles myönsi itsekin pitäneensä tekoa kurjana, mutta oli hyväksynyt sen vain, koska parempaakaan vaihtoehtoa ei ollut.[2][15]
Runoutensa perusteella Sofokles vaikuttaa suurelta isänmaanystävältä, jonka varhaismuistot liittyivät Marathonin ja Salamiin sankareihin, ja jonka uskonnollinen mieli ylisti kaupunkia ja Kolonoksen lehtoja pyhinä. Isänmaanrakkaus näkyy kenties siinäkin, ettei hän koskaan jättänyt kotikaupunkiaan ja siirtynyt monien muiden runoilijoiden ja filosofien, kuten Aiskhylos, Euripides, Simonides, Pindaros ja Platon, tavoin jonkun tyrannin tai kuninkaan hoviin.[2][7] Vanhalla iällään Sofokles toimi paikallisheeros Halonin pappina, ja jumalten kerrotaan antaneen hänelle kyvyn saada yliluonnollisia ilmestyksiä.[2]
Sofokles poikansa syyttämänä. Ernest Michelin maalaus, 1860.
Sofokleella oli kaksi poikaa, Iofon, joka oli syntynyt vapaasyntyisestä ateenalaisesta naisesta nimeltä Nikostrate, sekä Ariston, jonka äiti oli Theoris Sikyonlainen. Aristonilla oli isoisänsä mukaan nimetty poika, Sofokles nuorempi, johon Sofokles oli hyvin kiintynyt. Kaikki nämä kolme suvun nuorempaa edustajaa vaikuttavat hekin toimineen tragediakirjailijoina. Iofon hankki jonkin verran kuuluisuutta omilla tragedioillaan, mutta Aristion vaikuttaa esityttäneen enemmän Sofokleen näytelmien uusintoja kuin omia näytelmiään. Parhaiten menestyi Sofokles nuorempi.[2][16]
Poikiin liittyy Sofokleen myöhäisiässä tapahtunut perheriita. Iofon, joka oli lain mukaan Sofokleen perijä, oli ilmeisesti kateellinen Sofokleen Aristonin poikaa kohtaan tuntemasta kiintymyksestä, ja pelkäsi, että Sofokles periyttäisi suuren osan omaisuudesta väärään sukuhaaraan. Siksi Iofon haastoi isänsä oikeuteen sillä perusteella, että tämä oli jo vanhuudenhöperö eikä kykenevä päättämään perintöasioista. Sofokles puolustautui oikeudessa lukemalla näytelmästään Oidipus Kolonoksessa kohdan, joka ylisti hänen kotiseutuaan.[2][17] Tuomarit vapauttivat hänet välittömästi, ja tuomitsivat sen sijaan Iofonin. Sofokleen luonteeseen sopisi, että hän varmastikin antoi pojalleen anteeksi, ja tähän saattaa viitata myös rivi samaisessa näytelmässä, jossa Antigone pyytää Oidipusta antamaan anteeksi Polyneikeelle, aivan kuten isät ovat joutuneet antamaan anteeksi vääryyttä tehneille lapsilleen.[2][18]
Kuolema
Sofokleen kuolema. S. Pomareden kaiverrus, 1748.
Sofokles kuoli noin 90-vuotiaana, mutta ei ole varmuutta, ehtikö ikä aivan tulla täyteen. Lenaia-juhlassa keväällä vuonna 405 eaa. esitetyistä AristofaneenSammakoista ja FrynikhoksenMuusista käy selvästi ilmi, että Sofokles oli tuolloin jo kuollut.[2][19] Koska Sammakot ei pelkästään mainitse kuolemaa vaan perustaa siihen koko juonensa, kuoleman on täytynyt tapahtua jo jonkin verran aiemmin vuoden 406 eaa. puolella. Anomyymin elämäkertakirjailijan mukaan Sofokles kuoli Khoes-juhlassa, ja koska tämä ajoittuu kevääseen noin kuukausi Lenaiaa myöhemmin, Sofokleen on täytynyt kuolla keväällä 406 eaa. Näin hän kuoli samana vuonna kuin Euripides.[2]Lukianos selvästikin liioittelee sanoessaan Sofokleen eläneen 95-vuotiaaksi.[2][20]
Sofokleen kuolemasta tiedettiin myöhemmin ilmeisesti vain vähän, mikä synnytti aiheesta useita erilaisia kertomuksia, jotka ovat todennäköisesti vain runollista mielikuvitusta. Istroksen ja Neantheen mukaan Sofokles olisi tukehtunut viinirypäleisiin, mikä vaikuttaa lähinnä viittaukselta näytelmäkirjallisuuden ja viinin jumalaan Dionysokseen. Satyroksen mukaan Sofokles olisi kuollut siihen, että siteerasi Antigonea liian pitkälti vetämättä henkeä. Toisten kertomusten mukaan hän olisi kuollut ilosta saatuaan tiedon voitosta. Istroksen mukaan ateenalaiset kunnioittivat Sofokleen muistoa vuotuisella uhrijuhlalla.[2][7]
Sofokleen kuolema on usein yhdistetty hänen kuvaukseensa Oidipuksen kuolemasta viimeisen näytelmänsä Oidipus Kolonoksessa lopussa. On arveltu, että hän olisi kirjoittanut sen oma lähestyvä kuolemansa mielessään. Toisaalta on arveltu, että kenties Sofokles nuorempi viimeisteli sen meille säilyneeseen versioon, ja kirjoitti sen kuvaamaan jossakin määrin Sofokleen omaa kuolemaa. Hän esitti tragedian Sofokleen kuoleman jälkeen vasta vuonna 401 eaa. Se on todennäköisesti tehnyt ateenalaisiin suuren vaikutuksen, kun he ovat muistaneet kuollutta mestaria.[2]
»Κρύπτῳ τῷδε τάφῳ Σοφοκλῆν πρωτεῖα λαβόντα τῇ τραγικῇ τέχνῃ, σχῆμα τὸ σεμνότατον.[2] »» Kryptō tōde tafō Sofoklēn prōteīa labonta tē tragikē tekhnē, skhēma to semnotaton. »» Tämä hauta kätkee Sofokleen, joka otti ensimmäisen paikan tragedian taidossa, mitä kunnianarvoisin hahmo.»
Aristofanes kohteli Sofoklesta Sammakoissa harvinaisen kunnioittavasti, ikään kuin hän olisi ollut kaiken kritiikin yläpuolella.[2][21] Näin toimi myös Frynikhos, joka sijoitti Muusiin seuraavan muistokirjoituksen Sofokleelle:
»Μάκαρ Σοφοκλέης, ὅς πολὺν χρόνον βιούς ἀπέθανεν, εὐδαίμων ἀνὴρ και δεξίος, πολλὰς ποιήσας καὶ καλὰς τραγῳδίας: καλῶς δ᾽ ἐτελεύτης' οὐδὲν ὑπομείνας κακόν.[2] »» Makar Sofokleēs, hos polyn khronon biūs apethanen, eudaimōn anēr kai deksios, pollas poiēsas kai kalas tragōdias: kalōs d᾽ eteleutēs' ūden hypomeinas kakon. »» Onnekas Sofokles, joka kuoli elettyään pitkään, oli onnellinen ja taitava mies. Kirjoitettuaan monia hyviä tragedioita hän sai hyvän lopun eikä kärsinyt mitään pahaa.»
Näytelmät
Sofokleen Kuningas Oidipuksen kreikankielistä käsikirjoitusta vuodelta 1340. Vaticanus graecus 920, fol. 193v, Biblioteca Apostolica Vaticana.Sofokleen Kuningas Oidipuksen katkelmia Oksyrhynkhoksen papyruksista. Papyrus Oxyrhynchus 1369, Bridwell Papyrus 4 Sophocles, 300-luku.
Sofokleen sanotaan kirjoittaneen 130 näytelmää. Aristofanes Byzantionlaisen mukaan tästä määrästä 13 pidettiin kuitenkin epäperäisinä tai mahdollisesti sellaisina.[2] Nykyaikaan on säilynyt seitsemän tragediaa eli saman verran kuin Aiskhylokselta. Sofokles voitti näytelmäkilpailuissa ensimmäisen palkinnon 20 tai 24 kertaa, sekä useita toisia palkintoja, mutta hän ei sijoittunut koskaan kolmanneksi eli viimeiseksi.[2][7] Hänen kilpakumppaneitaan olivat paitsi Aiskhylos ja Euripides myös muun muassa hänen oma poikansa Iofon sekä Aristias ja Agathon.[2]
On huomionarvoista, että kaikista Sofokleen lukuisista näytelmistä 81 kirjoitettiin Sofokleen uran jälkimmäisellä puoliskolla, joka alkoi Antigonesta, hänen 32. näytelmästään. Myös kaikki hänen säilyneet näytelmänsä, joita myöhemmät grammaatikot pitivät parhaina, kuuluvat tähän jälkimmäiseen puoliskoon. Määristä voidaan päätellä, että Sofokles tuotti aluksi kilpailuihin näytelmätetralogian joka kolmas tai neljäs vuosi, ja myöhemmin vähintään joka toinen vuosi. Lisäksi havaitaan, että useissa tetralogioissa satyyrinäytelmä on joko kadonnut tai sitä ei ole koskaan ollutkaan. Tunnettuja näytelmien nimiä ei ole voitu ryhmitellä tetralogioiksi kovinkaan menestyksellisesti.[2]
Sofokles uudisti teatteria muun muassa lisäämällä näyttelijöiden määrää yhdellä aiemmasta kahdesta kolmeen, kasvatti kuoron koon kahdestatoista viiteentoista sekä otti käyttöön skenografian eli maalatut kulissit.[1]
Säilyneet näytelmät
Sofokleen nykyaikaan säilyneet näytelmät ovat:[1][3]
Nausikaa (Ναυσικάα) eli Pesijättäret (Πλύντριαι, Plyntriai)
Niobe (Νιόβη, Niobē)
Oineus (Οἰνεύς)
Oinomaos (Οἰνόμαος)
Paimenet (Ποιμένες, Poimenes)
Palamedes (Παλαμήδης, Palamēdēs)
Pandora (Πανδώρα, Pandōra) eli Vasaralla lyöjät (Σφυροκόποι, Sfyrokopoi)
Peleus (Πηλεύς, Pēleus)
Pelias (Πελίας)
Pitovieraat (Σύνδειπνοι, Syndeipnoi)
Polyksene (Πολυξένη, Polyksenē)
Priamos (Πρίαμος)
Prokris (Πρόκρις)
Rummuttajat (Τυμπανισταί, Tympanistai)
Salmoneus (Σαλμωνεύς, Salmōneus)
Sinon (Σίνων, Sinōn)
Sisyfos (Σίσυφος)
Skyroslaiset (Σκύριοι, Skyrioi)
Skyytit (Σκύθαι, Skythai)
Spartalaiset naiset (Λάκαιναι, Lakainai)
Tantalos (Τάνταλος)
Telefos (Τήλεφος, Tēlefos)
Tereus (Τηρεύς, Tēreus)
Teukros (Τεῦκρος)
Thamyras (Θάμυρας)
Theseus (Θησεύς, Thēseus)
Thyestes (Θυέστης, Thyestēs)
Triptolemos (Τριπτόλεμος, 468 eaa.?)
Troilos (Τρωίλος, Trōilos)
Tuomio (Κρίσις, Krisis)
Tyndareos (Τυνδάρεος)
Vangitut naiset (Αἰχμαλωτίδες, Aikhmalōtides)
Vedenkantajat (Ὑδροφόροι, Hydroforoi)
Tyyli ja kieli
Siinä missä Aiskhyloksen aiheet ja tyyli olivat herooisia, Sofokleen aiheet ja tyyli olivat humaanimpia. Vastaavasti Aiskhyloksen runous oli hyvin uskonnollista ja yliluonnollista korostavaa, kun taas Sofokleen runous, vaikkakaan ei lakkaa olemasta uskonnollista, esittää uskonnon hyvin eri näkökulmasta ja keskittyy etiikkaan ja humaanisuuteen. Aiskhylos pyrki tuottamaan ihailua, sääliä ja kauhua, mutta etäämmältä katsottuna, siinä missä Sofokles tuo samat tunteet lähemmäksi ihmisiä ja lisää tunnekirjoonsa sympatian. Ihmisen on hankala kuvitella itseään Aiskhyloksen Prometheuksen tilalle tai oppia Klytaimnestran teoista ja kohtalosta, mutta jokainen voi asettaa itsensä Sofokleen Antigonen tilalle, kun tämä on valmis antamaan henkensä sisarrakkauden vuoksi, tai Oidipuksen tilalle, kun tämä saa sovituksen elämälleen sen lopulla. Toisaalta Sofokles ei pyri ilmaisemaan tunteita ja kärsimyksiä pelkästään herättääkseen katsojissa mahdollisimman suuria tunteita, mistä Euripidesta on usein syytetty, ellei tunteiden herättämisellä ole samalla moraalista päämäärää.[2]
Uudistukset
Tärkein Sofokleen teatteriin tekemistä uudistuksista oli se, että hän lisäsi näytelmiin kolmannen näyttelijän (τριταγωνιστής, tritagōnistēs) kahden aikaisemman näyttelijän sekä kuoron ohelle. Tämä mahdollisti sen, että näyttämöllä saattoi olla yhtäaikaisesti kolme eri roolihahmoa, mikä laajensi huomattavasti draamallisen toiminnan toimintavapauksia, ja lisäsi näytelmiin vaihtelevuutta ja liikettä ilman, että varhaiselle kreikkalaiselle tragedialle ominaisesta yksinkertaisuudesta ja selkeydestä tarvitsi tinkiä liikaa.[2]
Sofokles. Roomalainen kopio noin vuodelta 30 eaa. perustuen kreikkalaiseen alkuperäisveistokseen noin vuodelta 340–330 eaa.
Kolmannen näyttelijän lisäys sai aikaan sen, että näytelmän päähenkilö voitiin esittää samanaikaisesti kahden erilaisen vaikutteen alaisena. Esimerkiksi Antigonessa nimihenkilö Antigonen tulee ottaa huomioon sekä Ismenen heikkous että Kreonin tyrannia. Nekin kohdat, joissa näyttämöllä on edelleen vain kaksi näyttelijää, näyttäytyvät uudenlaisina tarkasteltaessa niitä kolmen henkilöhahmon kohtauksia vasten, ja päinvastoin. Esimerkiksi mainittu kohtaus saa voimaa siitä, että Antigone on aiemmin kuvattu kahdenkeskisissä konflikteissa ensin Ismenen ja sitten Kreonin kanssa, mutta nämä kaksi kohtausta saavat todellisen merkityksensä vasta, kun ne nähdään suhteessa myöhempään kohtaukseen, jossa kaikki kolme ovat paikalla.[2]
Aiskhylos omaksui kolmannen näyttelijän Sofokleelta viimeisiin näytelmiinsä. Teatteri kehittyikin tuohon aikaan nopeasti kenties juuri siksi, että kummatkin kilpakumppanit omaksuivat yleensä pian toisen tekemät uudistukset, sillä yleisö alkoi odottaa niitä. Sofokleen ja Euripideen aikana kolmen näyttelijän ylärajaa ei juuri koskaan ylitetty. Neljäs näyttelijä tulee välttämättömäksi ainoastaan yhdessä Sofokleen näytelmässä, tragediassa Oidipus Kolonoksessa; ellei sitten Theseuksen roolin olisi esittänyt välillä sama näyttelijä joka esitti Antigonea ja välillä sama joka esitti Ismeneä, mikä vaikuttaa hankalalta järjestelyltä.[2]
Sofokles teki uudistuksia myös näytelmien kuoro-osuuksiin. Hän kasvatti kuoron jäsenten määrän kahdestatoista viiteentoista tai ainakin kiinnitti jäsenten määrän juuri viideksitoista. Samalla kuorolaulut, jotka vielä Aiskhyloksella olivat muodostaneet suuren osan tragediasta ja käsitelleet laajasti näytelmän aihetta kudottuna näytelmäjaksojen väliin, rajoittuivat niin, että ne liittyivät tiukemmin näytelmän käsillä olleeseen aiheeseen. Samalla kuoro-osioiden rajaamien näytösten määrä kasvoi, ja näytökset alkoivat liittyä tiukemmin toisiinsa, koska jäljelle jäi harvempia kohtia, jolloin kaikki näyttelijät olisivat olleet poissa lavalta. Aiemmin näyttämö oli usein ollut tyhjänä sillä aikaa kun kuoro lauloi pitkiä lyyrisiä oodeja.[2]
Myös tapa, jolla kuoro liittyi näytelmän aiheeseen ja juonen etenemiseen oli erilainen. Aiskhyloksella kuoro ottaa suoraan osaa näytelmän tapahtumiin ja erityisesti sen traagiseen huippukohtaan. Sofokleella kuoro on sen sijaan ennemmin eräänlainen katsoja, sovittelija ja tuomari, joka osallistuu vähemmän itse tapahtumiin, ja joka on suhteellisen puolueeton mutta kuitenkin jossakin määrin sympatisoi päähenkilöä samalla kun selittää ja saattaa sopusointuun kaikkien näyttelijöiden tunnetiloja.[2] Toisaalta Euripideen näytelmiin verrattuna Sofokleen kuoroilla oli kuitenkin osa näytelmän kokonaisuudessa ja ne vielä osallistuivat sen tapahtumiin.[2][22]
Näillä muutoksilla Sofokles teki tragedioista draamaa sanan varsinaisessa merkityksessä. Näytelmien keskiössä olivat nyt lavalla olleiden näyttelijöiden teot ja puheenvuorot. Yhdessä kolmannen näyttelijän lisäämisen kanssa muutokset saivat aikaan sen, että dialogin merkitys korostui. Sofokleen näytelmäkirjailijantaidon huomattavin piirre on juuri dialogien taitava sommittelu yhtä hyvin silloin, kun on kyse lavalla olevien näyttelijöiden välisistä keskusteluista, tai sitten muualla tapahtuneiden asioiden kuvailusta sanansaattajien puheenvuoroissa. Toisaalta Sofokles kiinnitti myös suurta huomiota jäljelle jääneisiin kuoro-osuuksiin, aivan kuin olisi halunnut korvata kuorolaulujen lyhenemisen niiden kauneudella.[2]
Eräs Sofokleen tekemistä tai ainakin hänen aikanaan tapahtuneista muutoksista oli tiukan trilogiamuodon hylkääminen, ainakin mitä tulee siihen, että kaikki trilogian kolme näytelmää olisivat liittyneet samaan myyttiin ja olleet jatkoa toisilleen Aiskhyloksen Oresteian tapaan. Dionysia-juhlien vakiintuneeseen tapaan hän esitytti kyllä aina kolme tragediaa ja yhden satyyrinäytelmän, mutta niiden aiheet olivat kokonaan toisistaan erilliset, ja jokainen oli täydellinen näytelmä itsessään.[2]
Joskus Sofokleen nimiin on laitettu myös taustalavastemaalausten kehittäminen. Niiden maalariksi esitetään Agatharkhos, tosin hänet on liitetty myös jo Aiskhylokseen.[2][23]
Sofokleen näytelmiä on pidetty usein sekä antiikin aikana että nykyään kreikkalaisen näytelmäkirjallisuuden huipentumina. Tämä on usein kytketty siihen, että hän työskenteli Perikleen aikana Ateenan kultakaudella, jolloin tieteet ja taiteet kukoistivat ja kaupunki eli muutoinkin huippukauttaan, aiemmin saavutettu vapaus ja demokratia innoittivat vielä kansaa ja myös sotavoitot olivat virkistäneet sitä, ja ihmiset työskentelivät monin tavoin innokkaasti kaupunkinsa parhaaksi, mutta peloponnesolaissota ei ollut vielä kääntynyt Ateenan kannalta huonoon vaiheeseensa, mikä laski myös kaupungin moraalia monin eri tavoin.[2]
Antiikin aikaisten veistosten joukossa on säilynyt useita Sofokleen kuvapatsaita, yleensä alkuperäisveistosten roomalaisaikaisia kopioita. Ne ovat vastaavien veistosten tavoin todennäköisesti ihannetyyppejä ennemmin kuin suoria näköisveistoksia.[2]
Lähteet
↑ abcCastrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena: ”Sofokles”, Antiikin käsikirja, s. 532–533. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4
↑ abOksala, Päivö: ”Johdanto”. Teoksessa Sofokles: Antigone; Kuningas Oidipus, s. v–xv. ((Antigone, noin 442 eaa.; Oidipus Tyrannos, 429 eaa.) Suomentaneet Elina Vaara ja Otto Manninen. Johdannon kirjoittanut Päivö Oksala) Porvoo Helsinki: WSOY, 1966.
↑Taplin, Oliver & Woodard, Thomas M.: SophoclesEncyclopedia Britannica. Viitattu 11.6.2017. (englanniksi)
↑Athenaios: Deipnosofistai XIII, 603, 604; Aristofanes Byzanzionlainen: Arg. in Antig.; Plutarkhos: Kuuluisien miesten elämäkertoja, ”Perikles” 8; Strabon: Geografia XIV, s. 446; Schol. ad Aristoph. Pac. 696; Suda, Μέλητος; Cicero: Velvollisuuksista (De officiis) 1.40; Plinius vanhempi: Naturalis historia 37.2; Valerius Maximus: Factorum ac dictorum memorabilium libri IX 4.3.
↑Plutarkhos: Kuuluisien miesten elämäkertoja, ”Nikias” 15.
↑Smith, William: ”Sophocles (2)”, Dictionary of Greek and Roman Biography and Mythology. Boston: Little, Brown and Company, 1849–1867. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
↑Smith, William: ”Agatharchus (2)”, Dictionary of Greek and Roman Biography and Mythology. Boston: Little, Brown and Company, 1849–1867. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
Kirjallisuutta
Suomennetut teokset
Sofokles: Antigone; Kuningas Oidipus. ((Antigone, noin 442 eaa.; Oidipus Tyrannos, 429 eaa.) Suomentaneet Elina Vaara ja Otto Manninen. Johdannon kirjoittanut Päivö Oksala) Porvoo Helsinki: WSOY, 1966.
Sofokles: Kuningas Oidipus. ((Oidipus Tyrannos, 429 eaa.) Suomentanut Veijo Meri) Helsingissä: Otava, 1988. ISBN 951-1-10397-0
Sofokles: Kuningas Paksujalka. ((Oidipus Tyrannos, 429 eaa.) Käännöstyöryhmä: Kari Heiskanen ym) Helsingissä: Nostromo, 1990. ISBN 951-620-002-8
Sofokles: Oidipus Kolonoksessa. ((Oidipus epi Kolono, noin 406 eaa.) Suomentanut Esa Kirkkopelto. Suomennettu erikielisistä käännöksistä) Helsinki: Like, 1994. ISBN 951-578-199-X
Sofokles: Antigone. ((Antigone, noin 442 eaa.) Suomentanut Kirsti Simonsuuri) Helsinki: Like, 2011. ISBN 978-952-01-0575-4
Sofokles: Neljä näytelmää. (Sisältö: Traakhiin neidot (Trakhiniai, noin 450–425); Filoktetes (Filoktetes, noin 409 eaa.); Aias (Aias, noin 450 eaa.); Elektra (Elektra, noin 410 eaa.). Suomentaneet Tua Korhonen, Kirsti Simonsuuri ja Vesa Vahtikari) Helsinki: Teos, 2018. ISBN 978-951-851-779-8
Muuta kirjallisuutta
Beer, Josh & Beers, D. G.: Sophocles and the Tragedy of Athenian Democracy. (Contributions in drama and theatre studies 105. Uusintapainos) Greenwood Publishing Group, 2004. ISBN 9780313289460
Earp, F. R.: The Style of Sophocles. (Uusintapainos) Cambridge University Press, 2014. ISBN 9781107686991
Hogan, James C.: A Commentary on the Plays of Sophocles. Southern Illinois University Press, 1991. ISBN 0809316641(englanniksi)
Jouanna, Jacques: Sophocles: A Study of His Theater in Its Political and Social Context. (Kääntäjä Steven Rendall) Princeton University Press, 2018. ISBN 9780691172071
Lauriola, Rosanna & Demetriou, Kyriakos N.: Brill’s Companion to the Reception of Sophocles. Brill, 2017. ISBN 9004300945(englanniksi)
Ormand, Kirk: A Companion to Sophocles. (Blackwell Companions to the Ancient World) John Wiley & Sons, 2015. ISBN 1119025532(englanniksi)
Winnington-Ingram, R. P.: Sophocles: An Interpretation. (Uusintapainos) Cambridge University Press, 1980. ISBN 9780521296847
_and_Sophocles_(495-406_BC),_Ny_Carlsberg_Glyptotek,_Copenhagen_(15369478929).jpg)
