Kun Suomen säätyvaltiopäivät alkoivat 1860-luvulta lähtien kokoontua säännöllisesti, syntyi tarve rakentaa niille pääkaupunkiin vakituiset tilat. Aatelissääty rakensi itselleen istuntopaikaksi Ritarihuoneen jo 1862.[1] Kolme aatelitonta säätyä, eli papisto, porvaristo ja talonpoikaisto, saivat odottaa omia tilojaan Säätytalon valmistumiseen saakka. Kukin sääty sai talosta oman istuntosalinsa.[2] Rakennus vihittiin käyttöön tammikuussa 1891.[3]
Säätytalo ehti toimia alkuperäisessä tarkoituksessaan vain viisitoista vuotta. Vuonna 1906 säätyvaltiopäivät lopettivat toimintansa ja valittiin Suomen ensimmäinen yksikamarinen eduskunta, jonka täysistuntoihin rakennus oli liian pieni. Eduskunnan täysistunnot järjestettiin muualla kaupungissa (ensin Palokunnantalossa,[4] myöhemmin Heimolan talossa[5]), Säätytalossa pidettiin eduskunnan valiokuntien istuntoja, ja sinne jäi myös eduskunnan kirjasto.[2]
Kun Eduskuntatalo valmistui 1931, sai Tieteellisten seurain valtuuskunta Säätytalon käyttöönsä.[2] Rakennus tunnettiin Tieteellisten seurain talona vuoteen 1978, jolloin se siirtyi valtioneuvoston kanslian hallintaan. Enimmillään siellä oli ollut 65 seuran toimistot, ja edelleenkin siellä järjestetään myös niiden tilaisuuksia. Mittava entisöinti arkkitehti Vilhelm Helanderin suunnitelmien mukaan alkoi 1988, ja se valmistui sisätilojen osalta 1991 ja ulkopuolen osalta 1993. Sen jälkeen rakennusta on käytetty eri ministeriöiden kokous- ja edustustilaisuuksiin. Entinen porvarissäädyn istuntosali on nykyään nimeltään Juhlasali, talonpoikaissäädyn sali Luentosali ja pappissäädyn sali Tiedotussali.[3]
Säätytalon friisiä kiertää rakennuksen kolmella sivulla juhlakulkuetta esittävä koristemaalaus, joka jäljittelee antiikin taidetta. Talon suunnitellut arkkitehti Nyström toivoi friisiin kotimaista aihetta esittävää reliefiä, mutta rakennuttajan varat riittivät pelkkään maalaukseen, jonka toteutti myös sisätilojen koristemaalauksista vastannut Salomo Wuorio.[8]
Lähteet
↑Kaija Ollila, Kirsti Toppari: Puhvelista Punatulkkuun, Helsingin vanhoja kortteleita, s. 12. Sanoma Oy, 1998. ISBN 951-9134-69-7.