Axel Gallén (vasemmalla), Oskar Svennberg, Samuel von Bell ja Emil Wikström (etualalla) Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulun opintojen aikaan vuonna 1883.
Wikströmin varhaistuotannon tärkein teos on Säätytalon otsikkoryhmä vuosisadan vaihteessa. Realistinen veistosryhmä kuvaa otteita Suomen kansan vaiheista alkaen esihistoriasta ja päätyen Porvoon valtiopäiviin 1809. Varhaiskauden tuotannosta vaikuttavina pidetään myös Wikströmin lapsia ja perhettä kuvaavia veistoksia, kuten Viattomuuden uni (1891) ja Invocation (1897).[2]
Emil Wikström syntyi Turussa 13. huhtikuuta 1864 perheensä kolmantena poikana. Wikströmin isä Johan Erik Wikström (1834–1868 tai 1869) kuoli muutamaa vuotta myöhemmin ja perhe jäi äidin, Gustava Linnamäen (1832–1919), hoidettavaksi. Emil Wikströmillä oli kolme veljeä: Johan (1859–1893), Karl (1861–1908) ja Aksel (1869–1901).[1]
Vuonna 1877 kansakoulun päätettyään Wikström pääsi lähettipojaksi Turun lennätintoimistoon. Puuveistoksia vapaa-aikanaan vuolevalle Wikströmille tarjoutui työpaikalla mahdollisuus leikata nimileimasimia puuhun ja tieto hänen lahjakkuudestaan levisi turkulaisten keskuudessa.
Vuosina 1883–1885 Wikström opiskeli Senaatin myöntämän apurahan turvin Wienin taideteollisuuskoulussa ja Wienin taideakatemiassa, jossa hänen opettajanaan toimi professori Edmund Hellmer.
Axel Gallénin houkuttelemana Wikström lähti vuonna 1885 Pariisiin, jossa opiskeli Académie Julianissa. Pariisissa opiskellessaan Wikström ystävystyi useiden aikalaistaiteilijoiden kanssa. Hänen tuttavapiiriinsä kuuluivat Gallénin lisäksi muiden muassa Pekka Halonen ja Eero Järnefelt. Wikström opiskeli vielä Wienissä vuosina 1887–1888 ja uudelleen Pariisissa 1888–1892.
Paluu Suomeen
Pariisin opintovuoden päätettyään Wikström päätti asettua aloilleen Suomeen ja etsiä rauhallisen paikan tulevalle ateljeelleen. 1894 valmistui Sääksmäelle Wikströmin Visavuoreksi nimeämä ateljeehuvila. Rakennus kuitenkin tuhoutui tulipalossa jo vuonna 1896, jolloin monia valmiita ja keskeneräisiä teoksia tuhoutui.
Vuosina 1897–1902 Wikström asui ja työskenteli Pariisissa. Uuden Visavuoren rakentaminen alkoi vipnna 1899, jolloin ateljee rakennettiin kokonaan erilleen asuintiloista. Visavuoren uusi asuinrakennus valmistui vuonna 1902 ja ateljee vuonna 1903.
Perhe
Emil Wikström avioitui helsinkiläisen Alice Högströmin (1873–1950) kanssa 30. toukokuuta 1895. Perheeseen syntyi kolme tytärtä: Estelle (1897–1970), Anna-Liisa (1900–1986) ja Mielikki (1907–1995). Mielikki Ivalo tuli myöhemmin tunnetuksi kirjailijana ja joogaohjaajana. Taiteilija Kari Suomalainen (Pilapiirtäjä Kari) oli Wikströmin tyttären Estellen poika.[6]
Taiteilijanura
Wikström kohosi nopeasti Suomen käytetyimmäksi kuvanveistäjäksi ja vuonna 1893 voitettu Säätytalonotsikkoryhmän veistokilpailu vakiinnutti hänen asemansa julkisten monumenttien veistäjänä. Wikströmin taide, joka ajan hengen mukaisesti haki inspiraatiota Suomen kulttuuriperinnöstä, erityisesti kansanrunoudesta, vetosi suomalaisiin autonomian ajan viimeisinä vuosikymmeninä.
Wikströmin työt olivat kysyttyjä myös yksityisten keräilijöiden keskuudessa ja häneltä tilattiin suuriakin teoksia. Esimerkiksi liikemies Uno Staudinger tilasi nykyisin Lahdessa sijaitsevan Aino-suihkukaivon ja kauppaneuvosNikolai Tirkkonen puolestaan Pohjan neito -suihkukaivon, jonka myöhemmin lahjoitti Tampereen kaupungille.
Serlachiukset olivat Wikströmin tukijoita ja Mäntässä on nähtävissä useita Wikströmin teoksia. Esimerkiksi Serlachiusten sukuhautamuistomerkin reliefit ja G. A. Serlachiuksen monumentin veistokset ovat Wikströmin käsialaa.
Syksyllä 1918 Wikströmit muuttivat Helsinkiin ja Visavuori jäi palvelemaan kesäpaikkana. Samaan aikaan Wikström valittiin Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtajaksi. Vuonna 1919 hänelle myönnettiin professorin arvonimi.[5]
Viimeiset vuodet ja kuolema
Viimeiset vuotensa Wikström työskenteli jälleen Visavuoressa, kunnes sairaudet ja sota-ajan kehno ravinto mursivat kuvanveistäjän terveyden. Emil Wikström kuoli 78-vuotiaana Helsingissä 25. syyskuuta 1942.[1] Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaalle.
Aino-suihkukaivo 1912, pystytetty Uno Staudingerin Villa Johannan puutarhaan Laivurinkadulle Helsinkiin. Lahden kaupunki hankki veistoksen 1948 ja pystytti sen Fellmanin kartanon puistoon.
Lindgren, Liisa: ”Wikström, Emil (1864–1942)”, Suomen kansallisbiografia, osa 10, s. 521–524. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-451-2. Teoksen verkkoversio.
Tossavainen, Mari: Emil Wikström: Kuvien veistäjä. Kirjokansi, 139. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2016. ISSN 2323-7329. ISBN 978-952-222-824-6.