Raha on yleinen vaihdon väline, arvon mitta, omaisuuden muoto sekä valuutta. Sen tärkein tehtävä on toimia yleisesti hyväksyttynä maksuvälineenä eli sen voi vaihtaa hyödykkeisiin eli palveluihin ja tavaroihin. Raha on myös yhteiseen sopimukseen perustuva arvon säilyttäjä ja kirjanpidon yksikkö. Talousjärjestelmää, jossa raha on kaikissa vaihdantatilanteissa yleisesti hyväksytty maksuväline, kutsutaan rahataloudeksi. Luontaistalous on talous, jossa ei käytetä rahaa.[1] Rahan arvo on täysin sopimuksenvaraista.
Suomen sana raha tarkoitti alun perin oravannahkaa, joka aikoinaan toimitti vaihdon välineen virkaa. Raha on tarkoittanut nimenomaan kuivunutta eläimen nahkaa.[4] Nykyrahassa yhden tasokkaan oravannahan vaihtoarvo oli noin 500 euroa.[5]
Latinan moneta, joka on alun perin Juno-jumalattaren lisänimi, on antanut rahan nimen moniin kieliin, esimerkkinä englannin money. Moneta on johdos sanasta monere ('varoittaa'). Rooman tasavallan ensimmäinen rahapaja sijaitsi Juno Monetan temppelissä, mistä kytkös rahaan on tullut jäädäkseen.[6] Monissa kielissä raha tarkoittaa samaa kuin hopea tai kulta. Ranskan argent tarkoittaa hopeaa. Myös heprean sanan kesepph merkitys on sekä "hopea" että "raha".
Historia
Lyydialainen kolikko Kroisoksen ajalta n. 561–546 eaa. Etuosassa on härän ja leijonan pää.Ruotsalainen seteli vuodelta 1666James Gillrayn pilakuva vuodelta 1786, kuningas Yrjö III ja kerjäläinen
Usein toistettu teoria rahan synnystä on, että rahatalous syntyi vähitellen, kun yhteiskunnat kehittyivät monimutkaisemmiksi ja vaihtokauppa eli esineiden yhteismitallinen vaihtaminen toisiin esineisiin kävi epäkäytännölliseksi. Esineitä alettiin vaihtaa rahaan ja rahaa taas muihin esineisiin. Rahana saatettiin käyttää monenlaisia tavaroita arvometalleista oravannahkoihin.[7] Todisteita sellaisesta rahan syntyä edeltäneestä yhteiskunnasta, jossa talousjärjestelmä olisi perustunut kertaluontoiseen esineiden ja hyödykkeiden vaihtoon, ei kuitenkaan ole. Rahan todennäköisempi syntyhistoria liittyy muun muassa sumerilaisten kaupunkivaltioiden perimien verojen ja maksujen kirjaamiseen.[8]
Metalleja, etenkin kultaa ja hopeaa, käytettiin laajalti maksuvälineenä jo tuhansia vuosia sitten. Kulta- ja hopeakappaleet olivat kuitenkin erikokoisia ja ne oli aina punnittava erikseen kaupanteon yhteydessä. Valtiollinen raha ja rahapolitiikka sai alkunsa, kun metallikappaleita alettiin lyödä tietyn kokoisiksi ja hallitsijat leimasivat ne arvon vakuudeksi.[9] Ensimmäiset metallirahat lyötiin Lyydiassa noin vuonna 650 eaa., ja hopearahan lyönti Roomassa alkoi vuonna 268 eaa. Keisariajan Roomassa tärkein rahayksikkö oli hopeinen denarius, joka vastasi neljää sestertiusta. Keisariajan lopulla hopearahan arvo alkoi heiketä ja kultarahoista tuli yleisempiä maksuvälineitä niiden arvon vakauden ansiosta.[9]
Kiinalaiset ottivat käyttöön setelirahan 800-luvulla. Setelit olivat suunnilleen nykyisen A4-arkin kokoisia riisipaperiarkkeja, ja niitä kutsuttiin "lentäväksi rahaksi". Vesileima keksittiin 1200-luvulla.[10]
Setelit otettiin Euroopassa käyttöön 1600-luvulla, koska kolikot painoivat ja veivät liikaa tilaa. Edelläkävijöitä olivat ruotsalaiset, jotka olivat käyttäneet jopa 19 kilon painoisia kupariplootuja. Euroopan ensimmäiset setelit laskettiin liikkeelle Tukholmassa vuonna 1661.[11][11] Seteleitä laskivat liikkeeseen keskuspankit. Aluksi ne sitoutuivat lunastamaan setelit tietyllä määrällä hopeaa ja myöhemmin kultaa, kun useimmissa maissa siirryttiin kultakantaan.
Yhdysvaltain keskuspankin perustaminen vuonna 1913
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen pahimmin epäonnistuttiin Saksassa, jossa voimakkaasta rahan painamisesta johtunut vuoden 1923 hyperinflaatio teki rahasta lopulta arvotonta. Kultakantaan palattiin kansainvälisesti 1920-luvun puolivälissä, mutta kansainvälinen valuuttakriisi romautti järjestelmän vuonna 1931.[12] Tapahtumasarja alkoi erään itävaltalaisen pankin kaatumisesta ja johti kansainvälisen pankkijärjestelmän vaikeuksiin, valuuttakriisiin ja lopulta useimpien maiden luopumiseen kultakannasta syksyllä 1931.[13]. Monet valtiot joutuivat etsimään uusia ratkaisuja määritelläkseen valuuttansa arvon. Esimerkiksi Suomi liittyi muiden Pohjoismaiden mukana niin sanottuun puntaklubiin eli kytki rahansa arvon Englannin puntaan.[14]
Kansainvälisen talouslaman jälkeen syntyi ajatus, että valtion tulisi ohjata talouden kehitystä ja taata kansalaisten toimeentulo huonompinakin aikoina, ja näin syntyivät suhdanne- ja työllisyyspolitiikan käsitteet. Tämän uuden talouspolitiikan teoreettisen pohjan loi John Maynard Keynes. Länsimaisen yhteiskuntamallin kilpailijaksi nousi keskitetty suunnitelmatalous, joka oli käytössä Stalinin Neuvostoliitossa. Saksassakin siirryttiin vähitellen keskusjohtoiseen talousjärjestelmään, kun Hitler nousi valtaan.[15]
Vuonna 1944 Bretton Woodsissa pidettiin konferenssi, jossa sovittiin kansainvälisen valuuttayhteistyön periaatteista. Valuuttajärjestelmää hoitamaan perustettiin Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF). Bretton Woods -järjestelmässä oli käytössä periaatteessa kiinteät valuuttakurssit, jotka kuitenkin olivat myös korjattavissa. Järjestelmän perustana oli Yhdysvaltain dollari, jolle oli määrätty kiinteä kulta-arvo, 35 dollaria unssilta. Järjestelmä kesti 1970-luvun alkuun asti.[16]
Nixonin šokki: kultakannasta luopuminen
Kullan dollarihinta 1900-luvulla
Bretton Woods -järjestelmä ajautui vaikeuksiin 1970-luvun alussa, kun Yhdysvaltain maksutaseen alijäämä oli kasvanut muun muassa Vietnamin sodan takia ja Yhdysvaltain dollareita oli alkanut kasautua ulkomaalaisten haltuun. Keskuspankit pelkäsivät dollarin devalvoitumista ja alkoivat vaihtaa dollarimääräisiä saataviaan kultaan. Lopulta Yhdysvaltojen oli pakko elokuussa 1971 keskeyttää dollareiden lunastaminen kullalla. Tämän jälkeen kiinteitä valuuttakursseja yritettiin vielä pitää yllä keskuspankkien välisillä sopimuksilla, mutta vuodesta 1973 keskeisimpien valuuttojen keskinäiset kurssit määräytyivät kellunnan perusteella.[17]
Kun Bretton Woods -järjestelmä romahti, useimmat EY-maat sopivat keskinäisestä valuuttakurssiyhteistyöstä. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että muut valuutat sidottiin Saksan markkaan. Vuonna 1979 perustettiin Euroopan valuuttajärjestelmä (EMS). Valuuttayhteistyö tiivistyi ja valmisti tietä yhteiselle rahalle, josta sovittiin Maastrichtin sopimuksella 1992.[18]
Euroopan talousyhteisössä oli suunniteltu yhteistä rahaa jo 1970-luvun alussa, ja vuonna 1989 EY:n asettama Delorsin komitea ehdotti talous- ja rahaliiton toteuttamista. Asiasta sovittiin yhteisön jäsenmaiden kokouksessa Maastrichtissa 1991. Tavoitteena oli helpottaa kauppaa ja matkailua, poistaa valuuttakurssivaihtelu ja lujittaa yhteisöä poliittisesti. Suunnitelma oli kolmivaiheinen, ja siihen kuului muun muassa pääoman liikkeiden vapauttaminen ja keskuspankkien itsenäisyys. Yhteinen raha otettaisiin käyttöön viimeisessä vaiheessa.[19]
Eurooppaan luotiin yhteinen keskuspankkijärjestelmä, jonka päätavoite oli hintavakauden ylläpitäminen. Järjestelmään kuuluvat Euroopan keskuspankki EKP ja EU-maiden kansalliset keskuspankit, ja se alkoi toimia heinäkuussa 1998. Yhteinen rahapolitiikka alkoi vuoden 1999 alusta, jolloin rahaliittoon liittyi 11 maata. EKP ja euroalueeseen liittyneiden maiden keskuspankit alkoivat hoitaa yhteistä rahapolitiikkaa.[20]
Euro otettiin käyttöön tilivaluuttana vuonna 1999, jolloin rahaliiton 11 jäsenmaan rahayksiköt lukittiin peruuttamattomilla muuntokursseilla yhteiseen rahayksikköön euroon. Vuoden 2002 alusta eurosta tuli myös käteisraha ja virallinen maksuväline kaikissa euroalueen maissa.[21]
Mihin rahaa tarvitaan?
Rahalla on kolme päätarkoitusta. Ensinnäkin se on vaihdon, kaupankäynnin, väline. Toisaalta sitä käytetään arvon mittaamiseen. Raha on myös erittäin hyvä arvon säilyttäjänä, ellei inflaatio vallitse. Viimeisessä tehtävässä se kilpailee paikasta muun muassa kiinteistöjen tai taiteen kanssa. Koska useimmiten rahan arvo ei heittele yhtä paljon kuin esimerkiksi osakkeiden, sitä pidetään hyvänä arvon säilyttäjänä.
Taloustieteen teorioissa raha ja hintamekanismi nähdään keskeisenä talouden suunnannäyttäjänä, jonka ohjaamina vapaat markkinat säätelevät tuotteiden ja palveluiden, sekä myös itse rahan, kysyntää ja tarjontaa. Suunnitelmatalouksissa rahan merkitys on ollut pienempi kuin markkinatalouksissa.
Rahan määrä
Historioitsija Niall Ferguson on laskenut, että vuonna 2006 maailman tuotanto olisi voitu mitata rahassa 47 000 miljardin dollarin arvoiseksi ja maailman pörssien yhteenlaskettu arvo oli 51 000 miljardia. Johdannaisiin oli sidottu "laskennallista mielikuvitusrahaa" peräti 473 000 miljardin dollarin summa. Kansainvälinen järjestelypankki (BIS) on puolestaan arvioinut, että maailman johdannaissopimusten nimellisarvo oli suurimmillaan vuoden 2008 kesäkuussa, 684 000 miljardia dollaria.[22]
Raha länsimaissa nykyään
Rahan olemus: raha on velkaa
Nykyisin raha on pääosin aineetonta, ”numeroita pankkien tietokoneissa”. Raha on velkaa, jota voi käyttää maksuvälineenä. Raha on pohjimmiltaan luottamusta siihen, että joku lopulta vastaa maksusitoumuksesta.[23]
Rahan syntymekanismi
Raha syntyy nykyisin valtaosin siten, että talletuspankki myöntää luottoa asiakkaalleen. Näin ostovoimaa syntyy tyhjästä.[23]
Taloudessa olevan rahan määrä riippuu luottojen kysynnästä. Yleisesti käytössä olevia valuuttoja pyritään hallitsemaan keskuspankkijärjestelmän avulla. Keskuspankit eivät tällä hetkellä suoraan kontrolloi kierrossa olevaan rahan määrää.[24][25][26][27] Yksityisomisteisilla liikepankeilla on nykyisessä rahajärjestelmässä keskeinen rooli, jota on myös kritisoitu erityisesti talousdemokratiaa kannattavien suunnasta.
Tutkija Lauri Holapan mukaan keskuspankit korvasivat 1980-luvun kokeilujen jälkeen rahamäärätavoitteen inflaatiotavoitteella, josta lähtien rahan tarjonta on ollut sisäsyntyinen eli endogeeninen prosessi. Endogeeninen prosessi tarkoittaa, että kierrossa olevan rahan määrä on seurausta luottojen kysynnästä. Yksikään ulkopuolinen taho ei voi asettaa rahan määrää.[25][24][26][27]
Rahan kysyntää lisäävät siis esimerkiksi asuntolainojen, yrityslainojen, valtionlainojen jne. kysyntä. Kun pankki myöntää lainoja, kierrossa olevan rahan määrä lisääntyy. Kun lainapääomaa lyhennetään, kierrossa olevan rahan määrä vähenee kahdenkertaiseen kirjanpitoon perustuvien sääntöjen mukaan. Lainaan mahdollisesti liittyvät korot on mahdollista maksaa kierrossa olevalla rahalla.
Holapan mukaan nykyisessä rahajärjestelmässä keskuspankit yrittävät saavuttaa inflaatiotavoitteensa säätelemällä ohjauskorkoa, jolla viitataan keskuspankkirahasta perittävään korkotasoon. Ohjauskorolla säädellään pankkien välisiä rahamarkkinakorkoja, koska kaikki pankkien väliset transaktiot selvitetään keskuspankkirahalla. Holapan mukaan ohjauskoron nostaminen johtaa siihen, että pankit nostavat omista lainoistaan perimiään korkoja säilyttääkseen entisen voittomarginaalinsa. Ohjauskoron laskeminen aiheuttaa pankeille paineita laskea antamiensa lainojen korkoja[25]. Holapan mukaan nykyjärjestelmässä liikepankit voivat hankkia keskuspankkirahaa joko suoraan keskuspankin diskonttoikkunasta tai pankkien välisiltä tukkumarkkinoilta. Keskuspankki voi määrittää diskonttoikkunan koron suoraan, mutta tukkumarkkinoiden korkotaso määräytyy keskuspankkirahan kysynnän ja tarjonnan myötä liikepankkien välisillä rahamarkkinoilla.[25] Holappa toteaa, että järjestelmä edellyttää kuitenkin sitä, että keskuspankki pidättäytyy pyrkimyksistä rajoittaa yksityisten pankkien luotontarjontaa, koska jos keskuspankki estäisi joidenkin liikepankkien pääsyn diskonttoikkunaansa, ohjautuisi tämä pankkien keskuspankkirahan kysyntä liikepankkien välisille tukkumarkkinoille, joka kohottaisi tukkumarkkinoiden korkotasoa ja näin estäisi keskuspankkia saavuttamasta inflaatiotavoitettaan. Liikepankit voivat nykyisessä rahajärjestelmässä myöntää siis niin paljon lainoja kuin haluavat, eikä keskuspankit voi rajoittaa liikepankkien luotonlaajennusta keskuspankkirahan tarjontaa kiristämällä, vaan keskuspankit voivat ainoastaan säädellä keskuspankkirahan hintaa, ja tällä tavalla vaikuttaa lainojen kysyntään. Liikepankkien asiakkailtaan keräämät talletukset eivät myöskään muodosta minkäänlaista rajoitetta yksityisten liikepankkien luotonannolle (esim. asuntolainat), vaan talletukset ovat seurausta jonkun aiemmin ottamasta velasta.[25]
Rahan syntymekanismi teoriassa
Oppikirjoissa rahan syntymekanismi esitetään keskuspankin lainaushalukkuuden sekä yksityisten liikepankkien käytettävissä olevan vähimmäisvarantojärjestelmän prosessina[28], joka ei kuitenkaan kuvaa hyvin rahan määrän kehittymistä nykyään[24][25][26][27]. Teorian mukaan keskuspankki lainaa liikepankeille päättämänsä summan edestä ”rahaa” ja liikepankeille on asetettu reservivaatimus. Jos reservivaatimus on esimerkiksi 10 prosenttia, voi liikepankki lainata keskuspankilta saamastaan 1 000 euron summasta 900 euroa asiakkailleen. Asiakkaat (tai asiakkaiden asiakkaat) tallettavat saamansa varat takaisin pankkiin. Tämän jälkeen pankin on jälleen otettava 10 prosenttia säästöön saamastaan 900 eurosta: se voi siis lainata eteenpäin 810 euroa. Luotonlaajennusprosessi jatkuu niin pitkään, kunnes pankilla ei ole enää asiakkailta kerättyjä säästöjä, joita se voisi lainata eteenpäin. Keskuspankin lainaama 1 000 euroa 10 prosentin reservivaatimuksella mahdollistaa sen, että uutta rahaa voidaan liikepankkijärjestelmässä siis luoda enintään 9 000 euroa. Tässä tilanteessa liikepankki tarvitsee lisärahoitusta keskuspankilta voidakseen antaa uusia lainoja. Prosessissa liikepankit luovat siis uutta rahaa, jonka määrä riippuu reservivaatimuksesta[28]. Prosessia kuvataan termillä eksogeeninen rahan syntymekanismi, jossa keskuspankki siis aktiivisesti osallistuu rahan tarjonnan säätelyyn.
Lauri Holappa[29] selvittää kansantajuisessa blogikirjoituksessaan siirtymisestä eksogeenisen rahan syntymekanismista endogeenisen rahan syntymekanismiin. Hänen mukaansa useiden keskuspankkiirien luottamus eksogeenisen syntymekanismin ja perusrahan määrän sääntelyyn romahti 1980-luvulla, jolloin Yhdysvaltain keskuspankki (FED) otti rahapolitiikan tavoitteekseen perusrahan määrän sääntelyn. Kokeilun aikana havaittiin, että positiivinen korrelaatio perusrahan määrän ja inflaation välillä hävisi, joka johti siihen, että FED myös toistuvasti epäonnistui rahatavoitteensa saavuttamisessa, eli pankit myönsivät joko Fedin tavoitteita enemmän tai vähemmän luottoja. Kokeilu säädellä rahan määrää lopetettiin ja keskuspankki otti rahan tarjonnan säätelytavoitteen sijaan inflaatiotavoitteen[25]. Esimerkiksi EKP:n inflaatiotavoite, jonka toteuttaminen on keskeinen EKP:n tehtävä, on keskimäärin alle 2 prosenttia vuodessa, mutta yli 0 prosenttia [30].
Valuutta
Valtion rahaa kutsutaan valuutaksi. Valuutan arvo toisiin valuuttoihin nähden voi määräytyä eri tavoin. Se voi esimerkiksi olla kiinteä tai vapaasti vaihtuva. Vaihdettavuudeltaan valuutta voi olla vapaasti tai rajoitetusti vaihdettava, tai ei lainkaan vaihdettava. Muun muassa suunnitelmatalouksissa saattaa olla käytössä kaksi valuuttaa, joista toinen on vaihdettava ja toinen ei.
Suurimmassa osassa maailmaa yksityinen raha on kiellettyä. Esimerkiksi Australiassa vuoden 1910 setelilaki käytännössä kielsi kovalla verotuksella yksityiset rahat. Lähes kaikissa muissa maapallon maissa on samanlaisia lakeja. Isossa-Britanniassa ei valtiolla ole yksinoikeutta painaa rahaa ja siksi muun muassa Skotlannilla on oma puntansa ja maassa monia pienempiä yhteisöjä, jotka käyttävät omaa rahaansa.
Suurin osa eurovaluutankin varannoista on olemassa vain lukuina pankkien kirjanpidoissa. Raha onkin etenevissä määrin siirtymässä pelkästään sähköiseen muotoon.lähde? Nykyään voidaan jo puhua virtuaalitaloudesta, joka toimii reaalitalouden rinnalla.
Kryptovaluutta on kryptografiaan perustuva digitaalinen valuutta. Tunnetuin ja ensimmäinen hajautettu kryptovaluutta on vuonna 2009 luotu Bitcoin.[31] Bitcoinin lisäksi on olemassa useita satoja erilaisia kryptovaluuttoja, joita yleensä kutsutaan vaihtoehtovaluutoiksi (”altcoins”). Useimpien vaihtoehtovaluuttojen käyttö on hyvin marginaalista.
Raha ja kulttuuri
Omaa rahaa on pidetty keskeisenä kansallisvaltion luomisen projekteissa. Suomessa autonominen suuriruhtinaskunta otti jo 1860-luvulla käyttöön markan omana rahayksikkönä. Oman rahan tuottaminen on tunnusomaista esimerkiksi itsenäistyville valtioille siinä kuin lipun ja kansallislaulunkin käyttöönotto.
Uskonnoista kristinuskossa Jeesuksen mukaan ihminen ei voi palvella yhtä aikaa Jumalaa ja mammonaa, ja Paavalin mukaan ”rahanhimo on kaiken pahan alku ja juuri” (1. Tim. 6:10 (Arkistoitu – Internet Archive)). Kritiikki ei tällöin kohdistu rahaan sinänsä. Tosin protestanttinen kristinusko, erityisesti kalvinismi, liitetään usein kapitalismin syntyyn; aihetta on tutkinut esimerkiksi Max Weber. Islamissa on koronottokielto.[32]
Ferguson, Niall: Rahan nousu: Maailman rahoitushistoria. ((The Ascent of Money: A Financial History of the World, 2008.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen) Helsinki: Terra Cognita, 2009. ISBN 978-952-5697-24-7
Ruckenstein, Minna & Kallinen, Timo (toim.): Rahan kulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009. ISBN 978-952-222-112-4
Glyn Davies: A History of Money - From Ancient Times to the Present Day (University of Wales Press, 2002; uusintapainos 2005; alun perin 1994)
