Saari tunnetaan sen alkuperäisasukkaiden sinne pystyttämistä jättimäisistä moai-patsaista, joiden suojelusta Rapa Nuin kansallispuistossa vastaa Chilen hallituksen alainen CONAF-metsänsuojelujärjestö. Ne ovat kuuluneet Unesconmaailmanperintöluetteloon vuodesta 1995 lähtien.
Pääsiäissaari on vulkaaninen saari Polynesian saaristossa. Saaren pinta-ala on 163 neliökilometriä. Saari sijaitsee noin 3 700 kilometriä länteen Chilen rannikolta ja noin 2 000 kilometrin päässä lähimmästä asutusta saaresta Pitcairnista. Muodoltaan saari on kolmiomainen, ja sen kärjet ovat sammuneita tulivuoria.[1]
Luonto
Pääsiäissaari on nykyisin ruohomaata, jossa kasvaa satunnaisia koristepuita ja pusikkoa. Saari oli ennen ihmisten tuloa palmujen ja muiden lehtipuiden peitossa, mutta jostakin syystä metsät katosivat.[2]
Saarella kasvaa suhteellisen vähän eri kasvilajeja, sillä se on eristynyt, eikä se ole koskaan ollut yhteydessä mantereeseen. Nykyisin saarella kasvaa noin 150 kasvilajia, joista 45 on alkuperäisiä ja kolme kotoperäisiä. Ihmisen tulo saarelle on muuttanut sen kasvillisuutta huomattavasti.[2]
Saarella elää neljä maalintulajia ja kolme vesilintulajia sekä kaksi matelijalajia (Lepidodactylus lugubris ja Cryptoblepharus poecilopleurus paschalis). Kotoperäisiä nisäkkäitä ei ole. Ensimmäisten ihmisten mukana saarelle tuli polynesianrottia. Länsimaalaiset ovat tuoneet saarelle hevosia, lampaita ja vuohia sekä joitain lintulajeja.[3][2]
Tyypillistä Pääsiäissaaren maisemaa: sammunut tulivuori ja matalaa kasvillisuutta.
Pääsiäissaaren ilmasto on subtrooppinen. Keskilämpötila on kesällä 24 ja talvella 19 celsiusastetta. Sadekausi on talvella ja vuotuinen sademäärä on keskimäärin 1 250 millimetriä. Lokakuusta huhtikuuhun puhaltavat kaakkoiset pasaatituulet.[2]
Vuonna 2015 Pääsiäisaarella asui 7 750 asukasta[5], joista suurin osa asuu saaren ainoassa kaupungissa Hanga Roassa. Vuonna 2002 asukkaista 59,85 prosenttia oli polynesialaisia rapanuita ja suurin osa muista oli peräisin Chilestä.[6] Saarella puhutut kielet ovat espanja ja rapanui.
Kulttuurin näkökulmasta Pääsiäissaarella ja muulla Chilellä on melko vähän yhteistä.[7]
Hallinto ja talous
Vuonna 1966 Chilen hallitus perusti Rapa Nuin asioita hoitavan oman ministeriön ja myönsi samalla kaikille saaren asukkaille Chilen kansalaisuuden.[8]
Ennen eurooppalaisten ja eteläamerikkalaisten tuloa saaren talous perustui lähinnä maanviljelyyn ja kanojen kasvattamiseen. Nykyään saaren talous nojaa suurelta osin turismiin, mikä lähti nousuun 1960-luvulla Mataverin lentokentän avautumisen jälkeen. Lentoja Pääsiäissaaren ja Santiagon välillä on kahdesti viikossa.[5] Vuosittain saarella käy noin 100 000 turistia.[7]
DNA-tutkimusten mukaan Pääsiäissaaren asukkaat polveutuvat 2 500 kilometrin päästä Gambiersaarilta tulleista polynesialaisista.[11] Nykyaikaiset ajoitukset antavat heidän tuloajankohdakseen noin vuoden 1100. Vanhemmat arviot tuloajankohdasta ovat ulottuneet varhaisemmaksi, jopa vuoteen 300 asti.[12]
Ensimmäisenä eurooppalaisena Pääsiäissaaren löysi 5. huhtikuuta 1722 hollantilainen tutkimusmatkailija Jakob Roggeveen. Koska oli pääsiäissunnuntai, hollantilaiset nimesivät saaren Pääsiäissaareksi, Paasch Eyland.[13] Hollantilaiset saivat ystävällisen vastaanoton mutta hermostuksissaan ampuivat kymmenen saarelaista.[14]
Seuraavaksi saarella kävi espanjalaisen Don Felipe Gonzálezin retkikunta vuonna 1770. Hän pystytti saarelle Espanjan lipun. Neljä vuotta myöhemmin englantilainen löytöretkeilijä James Cook purjehti saarelle. Hän kuvasi saarelaiset iloisiksi, miellyttäviksi ja vieraanvaraisiksi.[15]
Saarelaiset pystyttivät saarelleen satoja Moai-patsaita.
Saarelaiset pystyttivät vuosisatojen aikana satoja kivisiä ja suuria moai-patsaita. He alkoivat tuntemattomasta syystä kaataa niitä sen jälkeen, kun eurooppalaisia oli alkanut käydä saarella.[16]
Moni tutkija on olettanut pääsiäissaarelaisten kaataneen saarensa metsät asutusten ja viljelysmaan raivaamiseksi, polttopuuksi ja rakennuspuuksi, sekä voidakseen rullata suuret moai-patsaat paikoilleen.[17][18] On esitetty myös teoria, että alkuperäisasukkaiden vahingossa saarelle tuomat polynesianrotat tuhosivat metsät.[19]
Metsien kaataminen johti eroosioon, ja seurauksena oli väitetysti maataloustuotannon väheneminen, nälänhätää, heimojen välinen sisällissota vuonna 1680 ja kannibalismia.[18]
Arkeologien mukaan metsien katoaminen ei kuitenkaan vähentänyt saaren ravinnontuotantoa vaan lisäsi sitä, eikä saari koskaan kärsinyt ravinnonpuutteesta. Tarinat sisällissodasta, väkivallasta ja kannibalismista perustuvat saarelaisten vanhaan suulliseen perimätietoon, mutta niistä ei ole löydetty arkeologisia todisteita. Ei ole myöskään todisteita siitä, että saaren asukasluku olisi missään vaiheessa romahtanut ennen 1800-luvun isorokkoepidemiaa. Eurooppalaisten löytöretkeilijöiden, kuten Roggeveenin ja Cookin päiväkirjamerkintöjen, mukaan saarelaiset olivat hyvinvoivia.[20]
Vuonna 1862 perulainen orjalaiva ryösti orjiksi kolmasosan saaren väestöstä eli 1 407 ihmistä. Kansainvälisen painostuksen seurauksena hengissä yhä olevat orjat palautettiin saarelle. Heidän mukanaan saarelle levisi kuitenkin isorokko, joka surmasi suurimman osan väestöstä. Vuonna 1877 saarella oli enää 110 asukasta, ja saaren kulttuuri oli tuhoutunut.[21] Vuonna 1888 saari siirtyi Chilelle.[22]
Lähteet
Bregman, Rutger: Hyvän historia – Ihmiskunta uudessa valossa. Suomentanut Mari Janatuinen. Atena, 2020. ISBN 978-952-300-676-8
Keegan, John: Sodankäynnin historia, s. 43–48. (Alkuteos: A History of Warfare) Suomentanut Jouni Suistola. Helsinki: Ajatuskirjat, 2005. ISBN 951-20-6967-9
.svg)
