Moait ovat Pääsiäissaarella (Rapa Nui) sijaitsevia kivipatsaita. Patsaat ovat monoliitteja, eli yhdestä osasta veistettyjä. Ne voivat painaa yli 20 tonnia ja ovat yli kuusi metriä pitkiä, ja ovat siten megaliitteja. Pääsiäissaarella on tämänhetkisen laskennan mukaan 887 monoliittista kivipäätä.[1]
Nykykäsityksen mukaan patsaat teki saaret asuttanut polynesialainen väestö, sillä samantyyppisiä patsaita on löydetty myös muualta Polynesiasta. Patsaat liittyivät saaren uskontoon, jonka mukaan päälliköt olivat välittäjiä jumalien ja ihmisten välillä. Tällöin patsaat esittävät joko vielä eläneitä päälliköitä tai näiden esi-isiä.
Saaren ikivanhan legendan mukaan Hotu Matu -niminen päällikkö lähti aikojen alussa etsimään uutta kotia, ja päätyi Pääsiäissaarelle. Päällikön kuoltua saari jaettiin hänen kuuden poikansa kesken ja myöhemmin edelleen näiden jälkeläisten kesken. Saaren asukkaat ovat voineet uskoa, että patsaat saavat päälliköiden manan, elämänvoiman, joka olisi hyväksi koko saarelle, tuoden sateita ja viljavaa satoa. Tämä yksittäinen uskomus on kuitenkin vain osa monimutkaista myyttistä uskontoa, joka on saattanut muuttua aikojen kuluessa.
Veistäminen
Yhden kymmenen tonnia painavan moai-patsaan teko saattoi viedä erään tutkimuksen mukaan noin 16 päivää, mutta ehkä jopa yli kuukauden 54 mieheltä.[2]
Noin 95 prosenttia kaikista 887 tunnetusta moaista tehtiin kiveksi iskostuneesta vulkaanisesta tuhkasta Rano Rarakunkraatterilla, jossa on edelleen 397 moaita näkyvillä.[3] Rano Rarakun kaivokset näyttävät olevan äkkiä hylättyjä, sillä kallioissa on vielä puoliksi kaiverrettuja patsaita.[4] Monia patsaita on läheltä kaivosta. Ilmeisesti ne ovat kaatuneet kuljetuksen aikana.
Pääsiäissaarten kivialustat ja patsaat ovat tyypillistä itäpolynesialaista perinnettä,[1] tosin omaan suuntaansa kehittynyttä. Pitcairnsaarten kiviset jalustat maraet olivat temppelien pohjia toisin kuin Pääsiäissaaren ahut, jotka olivat patsaiden alustoja.[1] Pitcairnilla ja muuallakin tehtiin myös punaisesta tulivuoren kuonasta patsaita, kuten Pääsiäissaarenkin jotkut patsaat ovat punaista kuonaa.[1]Marquesassaarilla veistettiin suuria patsaita punaisesta kuonasta ja tuffista hieman samaan tapaan kuin Pääsiäissaarella.[1]
Koko
Yleensä suuri patsas painoi kymmenen tonnia, mutta Paro-niminen 11-metrinen patsas painaa 75 tonnia.[1] Paron punaisesta kivestä tehty päähine, pukao, painaa 12 tonnia.[5] Eräs nyttemmin pystytetty Paroa lyhempi patsas painaa 87 tonnia. Rano Rarakun louhoksessa on keskeneräisiä, vielä suurempia patsaita, joista yksi painaa 270 tonnia.[1]
Rakenne
Monet suuret patsaat lepäävät kivijalustojen, ahujen päällä.
Vaikka patsaat muistetaan usein vain kivipäinä, moailla on pään lisäksi myös typistetty ylävartalo. Noin joka viidennellä seremoniapaikoille siirretyistä patsaista oli punaisesta kivestä tehty silinteri (pukau) päänsä päällä. Pukau esittää luultavasti pappispäällikön päähinettä. Nämä kivet louhittiin kaikki samassa kaivoksessa, joka tunnetaan nimellä Puna Pau. 95 prosenttia patsaista on melko helposti veistettävää Rano Rarakun kraatterin tuffia, joka on kivettynyttä tuliperäistä tuhkaa. Tuffi on melko pehmeätä sään kovettaman kuoren sisällä.[4]
Viime vuosina kaatuneita patsaita on löydetty koskemattomina kasvot maata päin. Niistä havaittiin, että patsaiden syvissä silmäkuopissa on alun perin ollut korallista tehdyt silmät. Myöhemmin joihinkin patsaisiin on restauroitu uudet silmät. Silmillä lienee ollut maaginen merkitys, koska niitä on turmeltu kaadetuista patsaista.
Teorioita patsaiden siirtämisestä
Patsaiden siirto paikoilleen on vaatinut kymmeniä tai satoja ihmisiä, ja niiden kuljetustavasta on kehitelty aikojen kuluessa monia teorioita. Karkeasti ottaen teoriat voidaan jakaa niihin, joissa patsaita siirrettiin vaakasuorassa, ja toisiin, joiden mukaan patsaat olivat pystyssä jo kuljetettaessa. Lähes kaikki väitetyt patsaan kuljetustavat vaativat köysien käyttöä. Jotkin kuljetustavat vaativat alustoja, toiset eivät.
Thor Heyerdahl väitti vuonna 1955 suuren määrän ihmisiä vetäneen moaita perässään niin, että moai oli pelkän puunrungon päällä. Tämä olisi vaatinut hyvin paljon vetäjiä. Erään käsityksen mukaan kitkaa pienentämään olisi käytetty teloja, kuten Loven tekemässä kokeessa, jossa moai asennettiin rekeen rullien päälle.
Kalifornian yliopiston arkeologi Jo Anne Van Tilburgin mukaan patsaat saatettiin kuljettaa paikoilleen myös banaanilla voideltujen puisten telojen varassa. Hän on tehnyt asiasta onnistuneen kokeen. Van Tilburgin ajatuksen mukaan patsaiden kuljetukseen lienee käytetty kanoottitikkaita.[6][2] Kanoottitikkaissa oli metrin välein olevia puolamaisia poikkipuita, joista muodostuvaa katkonaista pintaa pitkin esinettä kuljettiin. Jyrkässä mäessä puolat saatettiin yhdistää kahdella toisiinsa kuin köysitikkaiksi tai asentaa ne kahden pitkittäisuuntaisen raiteen päälle, jotta saataisin tasainen kuljetustie.[2] Poikkipuut eivät pyörineet, ja kuljettava raskas kanootti, tukki tai kivi vedettiin niitä pitkin.
Jo Anne Van Tilburgin kokeessa 50–70 ihmistä veti keskikokoista 12 tonnin patsasta 15 kilometriä, kun tehtiin työtä viisi tuntia päivässä. 500 ihmistä olisi voinut vetää Paron-tyyppistä suurinta patsasta tikkaita pitkin.[7] Patsaat saatiin pystyyn luultavasti käyttämällä apuna tukevaa kiviramppia, köysiä ja tukkeja. Tukeilla nostettiin ensin patsasta vähän pystyyn, jolloin kiviä saatettiin latoa patsaan koholla olevan yläosan alle. Tätä toistettiin, kunnes patsas oli pystyssä.[2] Pystyyn noston loppuvaihe oli vaarallisin.[6] Patsaan pystyttäneen yhteisön koko saattoi olla noin 400 henkeä.[2]
Terry Huntin, Carl Lipon ja Sergio Rapun tekemien kokeiden mukaan patsaat kuljetettiin köysien avulla pystyssä D:n muotoisen pohjan varassa siirtäen eteenpäin ensin patsaan oikeaa, sitten vasenta puolta. Tämä olisi näyttänyt patsaiden kävelemiseltä, ja tällöin saarelaisten perimätieto patsaiden kulkemisesta paikoilleen kävellen olisi totta. Tällöin puurullia tai muita alustoja ei olisi tarvittu.[8][9]
Mulloyn mukaan moaita olisi keinuteltu niiden päällä olevien, kahdesta puunrungosta tehdyn V:n muotoisien, melkein vaakasuorassa olevien "jalkojen" varassa.
Pavelin mukaan moai olisi kulkenut alaosastaan pyörien pystyasennossa ilman alustoja, mutta tehdyssä kokeessa tämä kuljetustapa hioi pois patsaan jalustaa.
Melko uuden teorian mukaan patsaat on "kävelytetty" paikalleen keinuttelemalla niitä puolelta toiselle ja siirtämällä ilmassa olevaa puolta eteenpäin, jolloin ne olisivat liikkuneet eteenpäin.
Hylkääminen
Nykykäsityksen mukaan patsaat hylättiin, koska saarta johtaneen pappiseliitin valta romahti ympäristökriisin ja nälänhädän takia. Tapahtuman yksityiskohtia ei ole pystytty täysin selvittämään, mutta tutkimusten mukaan patsaiden veistämisen päätyttyä saaren asukkaat kaatoivat itse lähes kaikki paikoilleen siirretyt patsaat. 1800-luvun puoliväliin mennessä kaikki kaivoksen ulkopuolella olevat ja suurin osa kaivoksessa olevista patsaista oli kaadettu. Nykyään noin 50 seremoniapaikoilla olevaa patsasta on nostettu uudelleen pystyyn.
Vuoden 2022 lokakuussa syttyneessä maastopalossa kansallispuiston moai-kivipäät vauroituivat yli 100 hehtaarin alueella.[10]
Ahu Tongarikin moai-patsaita
Lähteet
Diamond, Jared: Romahdus: Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä. (Collapse: How societies choose to fail or succeed, 2005.) Suomentanut Pietiläinen, Kimmo. Helsinki: Terra Cognita, 2005. ISBN 952-5202-84-4
Fagan, Brian M. (toim.): Muinaisen maailman suuret salaisuudet. (The seventy great mysteries of the ancient world: Unlocking the secrets of past civilizations, 2001.) Suomentanut Iso-Markku, Jaana. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-18138-6
Heyerdahl 1955, Mulloy 1970, Pavel 1986, Love 1987, Tilburg 1988
↑National Geographic 7(2012, 26.7.2012, s. 26-43 "Kävelevät patsaat", "Kunpa saaren patsaat osaisivat puhua", Hannah Bloch, Kohta "kuinka moait liikkuivat" s 34-35 ja myös s. 41-42
