Mona ja palavan rakkauden aika on Mikko Niskasen ohjaama elokuva vuodelta 1983. Elokuvan pääosassa on Anna-Leena Härkönen.
Elokuvan aiheena on nuoren ihmisen uskonnollinen kokemus kavereiden humalaisten sekoilujen keskellä. Aiheen taustalla on Niskasen oma uskonnollinen vaihe 1980-luvun alussa.[1]
Pääosaan löydettiin monien ehdokkaiden joukosta harrastajanäyttelijä Anna-Leena Härkönen, joka kirjoitti samaan aikaan esikoisteostaan Häräntappoase. Härkönen osallistui jonkin verran käsikirjoituksen tekoon. Henkkaa esittävä Markku Halme näytteli Ylioppilasteatterissa. Näyttelijöistä Sari Mällisen, Tero Jartin ja Jouko Klemettilän Niskanen löysi Jouko Turkan johtamasta Teatterikorkeakoulusta, mutta pääosa nuorista näyttelijöistä oli lahtelaisia harrastajanäyttelijöitä.[2]
Aikalaisarviot jakautuvat kahtia. Oli pettyneitä, jota odottivat Ajolähdön kaltaista nuorisokuvausta. Esimerkiksi Pertti Lumirae (Suomen Sosialidemokraatti) piti elokuvaa sekavana, päämäärättömänä, pinnallisena ja rakenteellisesti käsiin hajoavana. Samalla linjalla oli Heikki Eteläpää (Uusi Suomi), joka tosin näki elokuvan viime hetkien saavuttavan kauniin tehon, kun siinä nostetaan esille kysymyksiä kokijoittensa pohdittaviksi. Sakari Toiviainen (Ilta-Sanomat) piti elokuvaa vuoden parhaana kotimaisena.[3]
Aikalaiskriitikoilta elokuva sai voimakkaan uskonnollisen paatoksen vuoksi nuivat arvostelut,[1] ja Niskanen kommentoi päiväkirjassaan kriitikoiden suhtautumista sensuroitavin termein.[4] Katsojia elokuva sai niin paljon (102 781), ettei se jäänyt taloudellisesti tappiolle.[2] Myöhemmin Niskasen vilpittömyydelle annettiin arvo[4]. Härkönen itse oli suoritukseensa tyytyväinen ja muisteli myöhemmin kokemusta intensiivisenä työnä, jossa hän oli täysillä mukana[1].