Elokuva on tallenne, jota esitettäessä liikkuva kuva äänitteineen muodostaa taiteellisen tai dokumentaarisen kokonaisuuden. Elokuva-sanalla voidaan viitata myös elokuvataiteeseen, elokuvateollisuuteen tai elokuva-alaan.[1]
Elokuvalla yritetään välittää tarina tai sanoma, niin että katsoja ymmärtää sen elokuvan katsomalla. Elokuvassa luodaan liikkeen illuusio, kun hiukan edellisestä ruudusta poikkeavia kuvia vaihdetaan taajaan, yleensä 24 kertaa sekunnissa. Elokuvia tehdään kuvaamallafilmi- tai videokameralla, animoimalla tai erikoistehosteilla. Elokuva voidaan tallentaa esimerkiksi filminauhalle, magneettinauhalle tai kiintolevylle.
Sanan elokuva keksi professori Artturi Kannisto. Aiemmin puhuttiin elävistä kuvista,[2] jonka ruotsinkielisestä versiosta levande bilder on suomen kielen slangissa säilynyt sana leffa.[3]
Elokuvan keksimisvuotena pidetään vuotta 1895, jolloin ranskalaiset Lumièren veljekset Louis ja Auguste järjestivät Pariisissa lyhyen elokuvaesityksen. Vastaavia esityksiä olivat tosin aikaisemmin järjestäneet myös amerikkalainen Henry Renno Heyl sekä saksalaiset Skladanowskyn veljekset. Nämä varhaisimmat elokuvat olivat korkeintaan minuutin mittaisia arkisia ja juonettomia tallennuksia tavallisista asioista, kuten kävelevistä tai korttia pelaavista ihmisistä. Filmikelaa pyöritettiin veivaamalla kampea kädellä, ja näin koneenkäyttäjä pystyi säätelemään kuvanopeutta ja jopa elokuvan suuntaa.[4]
Kertova elokuva syntyi 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Ensimmäisenä nykyaikaisena kertovana elokuvana, jolla on päähenkilöt ja tunnistettava juoni, pidetään usein Edwin S. PorterinSuurta junaryöstöä (1903). Tässä elokuvassa käytettiin ensi kertaa niin sanottua samanaikaista leikkausta eli samaan aikaan eri paikoissa tapahtuvia kohtauksia limittäin. Toinen kuuluisa elokuva tältä ajalta on Georges MélièsinMatka kuuhun (1902). Méliès käytti elokuvissaan paljon trikkitekniikkaa, ja elokuvat värjättiin käsityönä. Lähikuvat tulivat yleisempään käyttöön elokuvissa 1910-luvun alussa, ja sen myötä elokuvanäyttelijöistä alkoi tulla tunnettuja. Myös hahmojen tunnetilojen ilmaisu kehittyi elokuvaleikkauksen kehittymisen myötä.[5]
Elokuvan teko, filmit ja kamerat yhdenmukaistuivat 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla, ja alalle luotiin standardeja. Suuria elokuvatuottamoita perustettiin Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan. Amerikkalaiset elokuvayhtiöt alkoivat vuoden 1910 tienoilla muuttaa ilmastoltaan suotuisaan HollywoodiinKaliforniaan, jonne syntyi seuraavan kymmenen vuoden aikana useita edelleenkin toimivia suuria elokuvayhtiöitä.[6]
Elokuvan lajityypeistä 1900-luvun alkuvuosina suosituin oli komedia, ja pitkät takaa-ajokohtaukset olivat erityisen suosittu komedian aihe. Myös sarjaelokuvat olivat suosittuja.[7]
Elokuvien pituus alkoi kasvaa 1910-luvun puolivälissä. Euroopassa alettiin tehdä huolella lavastettuja “taide-elokuvia”, joiden aiheet otettiin kirjallisuudesta ja historiasta. Hollywoodissa pitkää elokuvaa alkoi ensimmäisenä tehdä D. W. Griffith, jonka kolmetuntinen Kansakunnan synty (1915) saavutti niin suuren suosion, että kaikki amerikkalaiset studiot ryhtyivät tekemään pitkiä elokuvia. Elokuvien pidentymisen seurauksena yhdessä elokuvanäytännössä alettiin näyttää vain yksi elokuva aikaisempien useiden lyhytelokuvien sijaan.[8]
Mykkäelokuvan kulta-aika
Charlie Chaplin oli mykkäelokuvan merkittävimpiä koomikkoja.
Elokuvissa ei ollut ääniraitaa ennen 1920-luvun loppua. Tänä mykkäelokuvien aikana tehtiin paljon komedioita, joita katsotaan ja arvostetaan edelleen. Mykkäkomedioiden komiikka perustui usein kaatuiluun ja asioiden hajottamiseen. Tunnetuimpia mykkäelokuvien koomikoita olivat esimerkiksi Buster Keaton, Charles Chaplin ja Harold Lloyd. Heistä etenkin Chaplin nousi suureen suosioon pitkillä elokuvillaan, joissa oli komiikan lisäksi myös tunteellisuutta ja yhteiskunnallisia epäkohtia kuvaavaa realismia.[9]
Monien Euroopan maiden mykkäelokuvan kultakausi ajoittui 1920-luvulle, jolloin etenkin Neuvostoliitto, Saksa ja Ranska tuottivat tärkeitä mykkäelokuvia. Eurooppalainen mykkäelokuva oli amerikkalaiseen verrattuna kerronnaltaan ja kuvaukseltaan kokeilevampaa. Euroopan tärkein elokuvaohjaaja 1920-luvulla oli neuvostoliittolainen Sergei Eisenstein. Ranskassa tärkein suuntaus oli impressionistinen elokuva. Saksalaiset tekivät paljon kauhuelokuvaa ja niin sanottua ekspressionistista elokuvaa, kuten Tohtori Caligarin kabinetti (1920), joissa todellisuutta kuvataan vääristyneenä ja liioiteltuna. Saksalaisista tieteiselokuvista tunnetuin on Fritz LanginMetropolis (1927).[10]
Äänielokuvan tulo
Ensimmäisenä äänielokuvana pidetään Jazzlaulajaa (1927). Western Electric -yhtiö kehitti Vitaphone-menetelmän, jossa ääniraita kulkee filmin reunassa kuvaraidan vieressä. Tästä tuli alan hyväksytty standardi aina 2000-luvulle asti. Äänielokuva yleistyi Hollywoodissa nopeammin kuin Euroopassa, mikä antoi amerikkalaisille johtoaseman maailman elokuvamarkkinoilla. Äänielokuvan yleistymisen johdosta moni mykkäelokuvan tähti menetti suosionsa, mutta ääneltään sopivat pystyivät jatkamaan uraansa.[11]
Klassinen kausi
Tuulen viemää (1939) on klassisen Hollywoodin tunnetuimpia elokuvia.
Elokuvan klassiseksi kaudeksi kutsutaan vuosikymmeniä 1930–1950, jolloin Hollywood oli maailman johtava elokuvanvalmistaja. Tätä aikaa kutsutaan myös studiokaudeksi, sillä elokuvien tekemisestä vastasivat silloin studiot, joiden johdossa oli vaikutusvaltaisia elokuvamoguleja. Monet studiot omistivat myös elokuvateattereita, joissa ne esittivät omia elokuviaan. Studiot erikoistuivat usein tietyntyyppisiin elokuviin: esimerkiksi MGM teki suuria ja näyttäviä elokuvia, Warner halpoja rikoselokuvia ja Universal kauhuelokuvia.[12]
Klassisella kaudella elokuvaan syntyivät kerronnan säännöt, jotka vaikuttavat viihde-elokuvaan edelleen. Elokuvan piti kertoa johdonmukainen tarina alusta loppuun ja päättyä selkeään ratkaisuun. Mitään ei saanut jättää selittämättä, vaan elokuvan henkilöillä tuli olla tarkat ja helposti ymmärrettävät syyt toiminnalleen. Kehitettiin esimerkiksi kuvan ja vastakuvan periaate, jossa puhuvan henkilön ja puheen kohteen kuvien täytyy olla samanlaisia. Klassisen Hollywoodin yhtenä puhtaimmista tuotoksista pidetään 10 Oscar-palkinnon voittanutta menestyselokuvaa Tuulen viemää (1939).[13]
Hollywoodin studiokauden tunnetuimmat elokuvat kuuluivat useimmiten johonkin kuudesta lajityypistä, jotka olivat lännenelokuva, rikoselokuva, kauhu- ja tieteiselokuva, musikaali, komedia ja melodraama. Lajityyppejä kuitenkin sekoitettiin paljon toisiinsa, kuten komediaa lännenelokuviin ja rikoselokuviin.[14]
Kaikkien sääntöjen seurauksena Hollywood-elokuvasta tuli yksinkertaisempaa kuin eurooppalaisesta elokuvasta, jossa tarina on usein pyritty kertomaan haasteellisemmin ja älyllisemmin. Hollywoodissa sääntöjä rikkoi esimerkiksi Orson Wellesin arvostettu Citizen Kane (1941). Euroopassa realistisia elokuvia tekivät esimerkiksi Ingmar Bergman, Luchino Visconti ja Jean Renoir. Italiassa syntyi neorealismin tyylisuunta, jonka elokuvat kuvasivat tavallisia ihmisiä ja jotka tehtiin kaduilla luonnollisessa valaistuksessa. Neuvostoliitossa tehtiin sosialistista realismia, joka oli ihanteellista ja silottelevaa. Intiassa Satyajit Ray poikkesi musikaalien valtavirrasta realistisilla elokuvillaan. Kokeellisen elokuvan tunnettuja tekijöitä oli esimerkiksi espanjalainen Luis Buñuel.[18] Italiassa neorealistinen suuntaus vaihtui 1950-luvulla seikkailu- ja kauhuelokuvien sekä komedioiden kautta 1960-luvulla spagettiwesterneihin.[19]
Studiokaudella syntyi myös niin sanottu B-elokuva, jolla tarkoitettiin kaksiosaisen näytöksen ensimmäistä elokuvaa. Elokuvien studiokausi loppui 1950-luvulla, kun elokuvissa alettiin monesta syystä käydä aikaisempaa harvemmin ja suuret elokuvastudiot alkoivat hajota.[20]
Tekniikan kehittyminen
Värifilmi yleistyi pitkien elokuvien tuotannossa 1940-luvun loppupuolella, jolloin käytettiin pääasiassa Technicolor-järjestelmää. Technicolor jakoi kuvan kolmeksi eri värikomponentiksi (punainen, vihreä ja sininen), jotka tallennettiin omille mustavalkofilmeille. Tällä tekniikalla pystyttiin tuottamaan hyvinkin realistiset, joskin nykystandardeilla kovin kylläiset värit. Myöhemmin keksittiin komposiittivärifilmi, joka sisälsi kaikki värikomponentit samalla filmillä, joskin Technicoloria käytettiin elokuvan jälkituotannossa vielä 1970-luvun loppupuolella.
1950-luvun elokuvateknisistä uudistuksista menestyneimpiä oli laajakangaselokuva, joka johti siihen, että Hollywoodissa alettiin tehdä paljon Raamattua ja antiikin historiaa käsitteleviä spektaakkelielokuvia.[21] Laajakangaselokuvatekniikoista merkittävimmiksi nousivat anamorfinenCinemaScope, Vistavision ja alkeellinen, joskin pioneerina tärkeä Cinerama. Myös elokuvatekniikan keveneminen auttoi elokuvaa taiteellisesti. 1950-luvun lopussa ammattimaiset elokuvakamerat olivat jo niin pieniä, että niillä pystyi kuvaamaan helposti käsivaralla lähes missä vain.
Toisen maailmansodan jälkeen elokuva alettiin aiempaa selvemmin kokea taiteeksi eikä vain helpoksi viihteeksi. 1950–1970-lukujen elokuvaa kutsutaan usein modernistiseksi elokuvaksi tai uuden aallon elokuvaksi. Modernistinen elokuva pyrki hajottamaan klassisen elokuvan käsityksen todellisuudessa mahdollisesta yhtenäisestä tarinasta käyttäen katkelmallisuutta, juonettomuutta sekä luopumista selkeästä tarinasta ja loppuratkaisusta. Tunnetuimpia modernistisia elokuvaohjaajia ovat ranskalaiset Jean-Luc Godard, François Truffaut ja Éric Rohmer. Ranskalaiseen uuden aallon elokuvaan kuului myös ajatus auteurista, ohjaajasta, joka luo oman taideteoksensa filmaamalla oman käsikirjoituksensa. Italialisen neorealismin perinnön tunnettuja edustajia olivat Federico Fellini ja Michelangelo Antonioni. Saksan uudesta aallosta tunnetaan etenkin Rainer Werner Fassbinder ja Neuvostoliitosta Andrei Tarkovski. Itä-Euroopassa modernistista elokuvaa tekivät esimerkiksi Andrzej Wajda, Roman Polański, Miklós Jancsó ja Jiří Menzel. Japanin tunnetuin elokuvaohjaaja on Akira Kurosawa, joka yhdisti japanilaisen taisteluelokuvien perinteen moderniin kuvakerrontaan.[22]
Postmodernistinen elokuva
Modernistista elokuvaa seurasi 1970-luvun puolivälistä alkaen postmodernistinen elokuva, joka lainaa ja sekoittaa piirteitä vanhemmista taiteen ja viihteen muodoista. 1980-luvulla tärkein postmodernistisen elokuvan maa oli Ranska, jonka tunnetuimpia ohjaajia olivat esimerkiksi Jean-Jacques Beineix ja Luc Besson. Espanjassa postmodernistista elokuvaa on tehnyt esimerkiksi Pedro Almodóvar ja Englannissa Peter Greenaway. Uusin elokuvan uudistamiseen pyrkinyt liike on dogma-liike, jonka aloitti tanskalainen ohjaaja Lars von Trier 1990-luvulla.[23]
Hollywoodin nykyelokuva
Hollywoodiin tuli klassisen kauden päätyttyä 1960-luvulta alkaen eurooppalaista tietoisuutta ohjaajan merkityksestä elokuvassa. Myös perinteisiä menestyselokuvia tehtiin edelleen, vaikka elokuvissa käyminen olikin dramaattisesti vähentynyt 1940-luvun ajoista. Uudenlaisia ohjaajia Hollywoodissa olivat esimerkiksi Robert Altman, Francis Ford Coppola, Brian De Palma, George Lucas, Martin Scorsese ja Steven Spielberg. Heistä suurinta kaupallista menestystä on saavuttanut Spielberg, jonka elokuva Tappajahai (1975) oli myös ensimmäinen niin sanottu "event movie", 'tapahtumaelokuva'. Sillä tarkoitetaan elokuvaa, joka tuo siihen sijoitetut rahat moninkertaisesti takaisin. Samankaltaisia menestyselokuvia ovat olleet myös muun muassa Tähtien sota (1977), E.T. (1982) ja Titanic (1997). Vaikeasti luokiteltava tärkeä nykyohjaaja on Stanley Kubrick, jonka tunnetuin elokuva on 2001: Avaruusseikkailu (elokuva) (1968).[24]
The Expendables 2 (2012) kokosi yhteen Hollywoodin tunnetuimpia toimintaelokuvasankareita edeltäneiltä vuosikymmeniltä.
1990-luvulla Hollywoodin suosituimmiksi elokuviksi toimintaelokuvien rinnalle alkoivat nousta romanttiset komediat, kuten Pretty Woman (1990) sekä Jane Austen -filmatisoinnit ja mukaelmat. Myös isojen yhtiöiden ulkopuolella tehtäviä independent-elokuvia julkaistaan nykyisin paljon. Merkittäviä indie-elokuvantekijöitä ovat esimerkiksi David Lynch ja Jim Jarmusch.[26]
Hollywoodissa tehdään menestyselokuville nykyisin runsaasti jatko-osia, kuten sarjakuviin perustuvat Batmanit, Hämähäkkimiehet ja X-Menit. Myös tietokonepeleihin perustuvat elokuvat ovat 2000-luvulla yleistyneet.[27]
Viimeisin elokuvatekniikan mullistus on digitaalisuus. Digitaalinen kuvaus, editointi ja äänen taltiointi yleistyivät nopeasti 1990-luvun aikana, ja niistä on tullut varsinkin amatöörielokuvaajien keskuudessa suosittuja tekniikan suhteellisen halpuuden takia.
Dokumenttielokuva
Ensimmäinen nykyaikainen dokumenttielokuva oli Robert Flahertyn ohjaama Nanook, pakkasen poika (1922). Seuraavalla vuosikymmenellä englantilainen dokumenttielokuva koki kukoistuskautensa. Myös natsi-Saksassa 1930-luvulla tehdyt dokumenttielokuvat Tahdon riemuvoitto ja Olympia ovat jääneet dokumenttielokuvan historiaan. Toisen maailmansodan jälkeen syntyi Ranskassa ja Yhdysvalloissa niin sanottu totuuselokuva, joka on tehty hyvin pienellä kalustolla ja joka seuraa tavallisten ihmisten elämää. 2000-luvulla on tehty erityisen paljon poliittisia dokumenttielokuvia.[29]
Animaatioelokuva
Animaatioelokuvia alettiin tehdä jo 1800-luvun lopulla. Varhaiset animaatiot perustuivat yleensä sarjakuviin. Amerikkalaisen animaation tärkein hahmo on Walt Disney. Hänen studionsa on tehnyt lukuisia klassikoita kuten Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937), joka oli maailman ensimmäinen pitkä värianimaatio. Myös Warnerin ja MGM:n animaatio-osastot tuottivat paljon animaatioita, kuten Väiski Vemmelsääri -elokuvia. Television tulon seurauksena animaation taso laski Yhdysvalloissa pitkäksi aikaa. Animaatioelokuvan uusi nousu alkoi 1990-luvulla. Eniten animaatioelokuvia nykyisin tehdään Japanissa.[30]
Elokuvat voidaan luokitella lajityyppeihin eli genreihin esimerkiksi niiden sisällön, ilmaisukeinojen ja sävyn perusteella. Samaan lajityyppiin kuuluvilla elokuvilla on yhteisiä piirteitä, joista lajityypit voi erottaa toisistaan. Joidenkin lajityyppien tyypilliset piirteet liittyvät esimerkiksi lavastukseen, kuvauspaikkoihin ja asuihin, kuten lännenelokuvien ja tieteiselokuvien kohdalla. Joissain genreissä erottavina tekijöinä on kerronnan sävy ja vaikutus katsojaan, kuten komediassa ja melodraamassa.[31] Lajityyppi antaa käsikirjoittajalle kontekstin. Kun katsoja tuntee elokuvan lajityypin, käsikirjoittajan ei tarvitse selittää tarinaa ja sen henkilöhahmoja erikseen. Näin elokuvan kerronta saadaan taloudellisemmaksi.[32]
Nuorena taiteenlajina elokuva on hyödyntänyt muiden taiteenlajien keinoja monipuolisesti. Elokuvateoreetikko Ricciotto Canudo kirjoitti jo vuonna 1923, että elokuvassa yhdistyvät arkkitehtuuri, kuvanveisto, maalaustaide, kaiverrus, musiikki ja tanssi. Samalla elokuva oli hänen mukaansa kuitenkin taidemuotona erikoislaatuinen.[33]
Elokuva on lainannut tarinoita teatterista, kirjallisuudesta, sarjakuvasta ja oopperasta. Visuaaliset taiteet ovat vaikuttaneet elokuvien lavastuksen, puvustuksen ja kompositioiden suunnitteluun sekä joskus keskeisten teemojen hahmottamiseen kuvallisin keinoin. Arkkitehtuurilla, käyttötaiteilla ja muodin trendeillä elokuviin on luotu ajankuvaa ja sosiaalista miljöötä. Musiikki on aina ollut tärkeä osa elokuvaa ja elokuvaesitystä. Äänielokuvassa musiikki on keskeisessä osassa elokuvan dramaturgiassa niin valtavirtaelokuvassa kuin taide-elokuvassakin. Elokuva on saanut malleja ja inspiraatiota myös runoudesta sen vertauskuvallisuuden, viitteellisyyden ja assosiaatioiden runsauden kautta. Suuri vaikutus elokuvaan on ollut lisäksi myös muun muassa valokuvauksella, radiolla sekä tekstiili- ja vaatetustaiteella. Yksittäisistä taiteilijoista elokuvia on erityisen paljon innoittanut 1600-luvun alun näytelmäkirjailija William Shakespeare.[34]
Elokuvanteko voidaan jakaa viiteen päävaiheeseen: ideointiin, esituotantoon, tuotantoon eli kuvaukseen, jälkituotantoon sekä levitykseen.
Ideointi on elokuvanteon ensimmäinen vaihe. Siinä elokuvalle keksitään idea, lähtökohta tai visio tuotantoa varten.[35][36] Idean kehittäjä pyrkii myymään ideansa tuottajalle, jotta siitä tehtäisiin elokuva.[37]
Esituotantoon kuuluu kaikki elokuvatuotantoon liittyvä budjetoitu toiminta ennen varsinaisia kuvauksia.[38] Elokuvan ideasta kirjoitetun synopsiksen pohjalta kirjoitetaan treatment ja sen jälkeen käsikirjoitus eri versioineen. Käsikirjoitus on suunnitelma, jonka avulla elokuva voidaan kuvata.[39] Käsikirjoituksen pohjalta luodaan elokuvan kuvausaikataulu ja kustannusarvio.[40] Kun käsikirjoitus ja rahoitussuunnitelma ovat valmiit, tehdään tuotantopäätös ja tuotantohenkilöstön palkkaaminen aloitetaan.[41]
Tuottaja käynnistää ja päättää elokuvatuotannon. Hän löytää ja kehittää projektin sekä järjestää sille rahoituksen. Hän palkkaa käsikirjoittajan, ohjaajan, näyttelijät ja muun tuotantohenkilöstön. Hän valvoo käskirjoituksen kehittelyä, kuvauksia ja leikkausta. Hän voi myös osallistua elokuvan levitykseen ja markkinointiin.[42] Joskus tuottaja ohjaa ja käsikirjoittaa elokuvan itse.[43]
Esituotantoon kuuluu elokuvan taustatyö.[44] Esituotannon aikana elokuva myös roolitetaan, eli siihen valitaan elokuvan roolihenkilöitä esittävät näyttelijät ja avustajat.[45]
Elokuvan kuvaus on elokuvanteon näkyvin vaihe. Kuvaushenkilöstöön voi kuulua kymmeniä henkilöitä, jotka on jaettu ryhmiin. Koko kuvausten taiteellinen johtaja on elokuvaohjaaja. Omien ryhmiensä johtajina toimivat esimerkiksi elokuvaaja, lavastaja, pukusuunnittelija ja maskeeraaja.[46] Ohjaajan apuna toimii 1−3 apulaisohjaajaa.[47] Kuvauksiin nimitetään myös esimerkiksi tuotantopäällikkö, kuvauspäällikkö, kuvaussihteeri ja muonittaja.[48]Äänisuunnittelija on mukana elokuvan joka tuotantovaiheessa.[49] Sisäkuvaukset suoritetaan yleensä studiossa, missä kuvausolosuhteita voidaan kontrolloida ja kuvauskalustolle ja -henkilöstölle on riittävästi tilaa.[50]Lavastuksen avulla rakennetaan elokuvan miljööt eli tapahtumaympäristöt elokuvan sisältöä vastaaviksi. Lavastukseen kuuluu yleensä sekä fyysinen ympäristö että puvustus.[51]
Kun kuvaukset ovat ohi, elokuvasäveltäjä pyydetään tekemään elokuvaan musiikki. Useimmat elokuvasäveltäjät saavat elokuvasta raakaversion, johon he säveltävät musiikin. Animaatioelokuvassa musiikki poikkeuksellisesti sävelletään jo ennen piirrostyötä.[52] Kun musiikki on sävelletty, orkesteri tai yhtye esittää ja nauhoittaa sen, yleensä säveltäjän johdolla.[53]
Jälkituotantohuone
Jälkityöt ovat työtehtäviä, jotka suoritetaan kuvausten päätyttyä. Niihin kuuluvat muun muassa kuvaleikkaus, äänileikkaus, trikit ja efektit, äänen miksaus ja elokuvan värimäärittely.[54]
Kun elokuvan jälkituotanto on ohi, siitä valmistetaan esityskopio, elokuvan lopullinen formaatti, jolta elokuva esitetään yleisölle.[55] Elokuvaa markkinoidaan usein näkyvästi ennen julkaisua.[56] Elokuvasta tehdään myös trailereita, jotka ovat lyhyitä mainoksia.[57] Lopulta elokuva saatetaan yleisön katsottavaksi. Elokuvan levityksen hoitaa usein jokin elokuvayhtiö.[58]
Bacon, Henry: Seitsemäs taide: Elokuva ja muut taiteet. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 929. Suomen elokuva-arkiston julkaisuja) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Suomen elokuva-arkisto, 2005. ISBN 951-746-514-9
Huhtamo, Erkki: Fantasmagoria: Elävän kuvan arkeologiaa. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto, 2000. ISBN 951-692-483-2
Kalinak, Kathryn Marie: Film Music: A Very Short Introduction. Oxford: Oxford University Press, 2010. ISBN 978-0-19-537087-4
