Buñuel muutti isänsä kuoltua vuonna 1925 Pariisiin, missä hän alkoi vasta keskittyä elokuviin.[3] Hän kirjautui Jean Epsteinin ja usean apulaisen vetämään yksityiseen elokuvakouluun. Buñuel työskenteli muun muassa Epsteinin apulaisohjaajana elokuvassa Usherin talon häviö.[4] Epstein erotti Buñuelin koulusta, kun tämä ei suostunut työskentelemään Abel Gancen apulaisena.[2]
Buñuel liittyi 1928 pariisilaiseen surrealistiryhmään, jonka jäseniä hän oli tavannut jo Residencia de Estudiantesissa. Hänen tutkimuksensa surrealismin estetiikasta ja elokuvasta johti hänen ensimmäiseen elokuvaansa, Andalusialaiseen koiraan.[2] Sitä on kutsuttu eniten analysoiduksi 17-minuuttiseksi elokuvan historiassa. Buñuel ja Dalí kirjoittivat elokuvan uniensa pohjalta.[3]
Espanjaan Buñuel palasi 1932 tekemään elokuvan Las Hurdes – Maa ilman leipää, jota kriitikot ovat kutsuneet ”dokumenttiparodiaksi”, sillä se yhdistää kansatiedettä ja surrealismia. Buñuel auttoi 1930-luvun puolivälissä Ricardo UrgoitinFilmófonoa ja muun muassa tuotti ja ohjasi neljä Espanjan varhaista äänielokuvaa.[2]
Los olvidadosin rinnalla Buñuelin Meksikon-kauden parhaimpia elokuvia ovat yhteiskunnallisesti kantaa ottavat Nazarin (1959), Viridiana (1961), joka palkittiin Cannesin Kultaisella palmulla, ja Tuhon enkeli (1962). Viridianan Buñuel teki Espanjassa, kun Francon hallinto ajatteli käyttävänsä maailmanlaajuisesti tunnettua espanjalaisohjaajaa kulttuuripolitiikkansa ajamiseen. Vaikka elokuva palkittiin Cannesissa, se lopulta kiellettiin Espanjassa Vatikaanin hermostuttua sen aggressiivisen rienaavaan sisältöön. Viridiana esitettiin Espanjassa ensimmäisen kerran vasta vuonna 1977.[5]
Viimeiset elokuvat Euroopassa
Buñuel jakoi 1960-luvulla aikansa Pariisin, Madridin ja Méxicon välillä. Vaikka hän teki Meksikossa vielä elokuvat Tuhon enkeli ja Simon ja viettelykset (1965), hänen viimeisistä elokuvistaan suurimman osan hän kuvasi Ranskassa. Buñuel tapasi 1963 Ranskassa tuottaja Serge Silbermanin, joka tuotti viisi Buñuelin kuudesta Ranskassa kuvatusta elokuvasta. Silberman antoi Buñuelille lähes vapaat kädet ja paremmat työolosuhteet kuin Meksikossa hänellä oli kertaakaan ollut.[6] Buñuelin piti tehdä Kamarineidon päiväkirja Meksikossa, mutta uuden tuottajan ansiosta hän kuvasikin sen Ranskassa. Pääosaan Silberman hankki Jeanne Moreaun, josta tuli Buñuelin lempinäyttelijöitä, vaikka he tekivätkin vain yhden yhteisen elokuvan.[3] Elokuvan käsikirjoitti Jean-Claude Carrière, jonka kanssa Buñuel teki yhteistyötä loppu-uransa ajan.[6]
Ranskalaisissa elokuvissaan Buñuel jatkoi porvaristoelämän kritisointia. Ranskassa hän teki vuosina 1966–1977 muun muassa elokuvat Päiväperho (1966), Porvariston hillitty charmi (1971) ja Tämä intohimon hämärä kohde (1977).[7]Päiväperho kertoo Catherine Deneuven esittämästä kyllästyneestä kotirouvasta, joka alkaa prostituoiduksi piristäkseen seksuaalista elämäänsä. Buñuel käytti elokuvan jälkituotantoon poikkeuksellisen paljon aikaa, sillä hän halusi hämärtää päähenkilön unimaailman ja todellisuuden välistä rajaa.[6]
Päiväperhon ja Porvariston hillityn charmin välissä Buñuel teki elokuvat Linnunrata (1969) ja Tristana (1970).[7]Tristanan Buñuel pystyi kuvaamaan Espanjassa. Viridianan jälkeen Francon hallinto oli onnistunut estämään hänen elokuvien tekemisensä Espanjassa.[3] Buñuelin seuraava elokuva Porvariston hillitty charmi voitti Oscarinparhaasta vieraskielisestä elokuvasta.[5] Hän itse oli siitä ehdolla Oscariin parhaasta alkuperäisestä käsikirjoituksesta. Lisäksi hän voitti parhaan käsikirjoituksen Baftan ja oli ehdolla Baftaan parhaasta ohjauksesta ja parhaasta soundtrackista.[8]
Buñuel jäi eläkkeelle elokuvan Tämä intohimon hämärä kohde jälkeen, vaikka Silberman yritti suositelle tätä vielä tekemään uusia elokuvia.[3] Buñuel julkaisi vuonna 1982 omaelämäkerrallisen teoksen Viimeinen henkäykseni.[5]
Yksityiselämä
Buñuel meni naimisiin Jeanne Rucarin kanssa vuonna 1934.[3] He saivat kaksi lasta, Juan Luisin ja Rafaelin. Juan Luisista tuli kuvanveistäjä ja elokuvantekijä ja Rafaelista kirjailija ja professori. Buñuelien koti oli useiden vuosikymmenten ajan Méxicon esikaupunkialueella.[9]
Buñuel suosi koko pitkän uransa ajan samantapaisia tyylejä ja teemoja. Hänen koko uraansa liitetty surrealismi sekä tiedostamattoman ja unimaailman käsittely näkyy ensimmäisen elokuvan Andalusialaisen koiran häiritsevästä kuvastosta myös myöhempiin elokuviin, kuten Tuhon enkeliin ja Porvariston hillittyyn charmiin. ”Buñuelilainen” tyyli voi viitata surrealistiseen unen ja todellisuuden sekoittamiseen, mutta myös omalaatuiseen kuvastoon, johon kuuluvat kotieläimet hienostuneessa ympäristössä, leikkaukset eläimiin syömässä toisiaan, omalaatuiset kädet ja erityisesti fetisistiset otokset jaloista ja käsistä.[3]
Pavlović, Tatjana et al.: 100 Years of Spanish Cinema. Chichester, West Sussex: John Wiley & Sons, 2009. ISBN 951-1-07643-4. Teoksen verkkoversio (viitattu 23.6.2014).
Russell, Dominique: Luis Buñuel. Senses of Cinema, 4/2005, nro 35. Senses of Cinema Inc. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 22.6.2014. (englanniksi)
↑Williams, Alan Larson: Republic of Images: A History of French Filmmaking, s. 152. Cambridge: Harvard University Press, 1992. Google-kirjat (viitattu 22.6.2014). (englanniksi)
Buñuel, Luis: Viimeinen henkäykseni. (Mon dernier soupir, 1982.). Suomentanut Sulamit Hirvas. Helsinki: Otava, 1983 (2. nidottu painos 1993). ISBN 951-1-07643-4.
Guarner, J. L.: ”Buñuel ja perilliset”. Filmihullu 8/1989.
Koski, M. ym.: ”Buñuelia etsimässä”, Filmihullun Buñuel-erikoisnumero 1/1991.
Peippo, Antti: ”Buñuel ja surrealismi”. Filmihullu 8/1975.
Timonen, Lauri: ”Sorrettuja ja solvattuja – havaintoja Luis Buñuelin Nazarinista”. Filmihullu 1/2017.
artikkeleita Buñuelista myös Filmihullussa 1/2000, 5–6/2010 ja 6/2020.