Eurooppatiet ovat Euroopan valtioita yhdistävään kansainväliseen E-tieverkkoon kuuluvia teitä. Tiet johtavat maasta toiseen ylittäen valtakunnan rajat ja verkoston numerointi on Yhdistyneiden kansakuntien alaisen Euroopan talouskomission (UNECE) alaisuudessa. Tiet ulottuvat joiltakin osin myös Aasiaan.
Ensimmäinen eurooppateiden numerointi suoritettiin vuonna 1950.[1] Nykyisen E-tieverkon määrittelevä kansainvälinen sopimus (niin sanottu AGR-sopimus) on vuodelta 1975.[2][3] Teiden numerointi on muuttunut merkittävästi vuosien saatossa. Viimeisin merkittävä uudistus numerointiin on tehty vuonna 1992.
Toisesta maailmansodasta toipuvassa Euroopassa liikenneyhteyksien nopea kunnostaminen katsottiin jälleenrakennuksen kannalta välttämättömäksi. Erityinen huomio kohdistettiin maanteiden parantamiseen ja kattavan yhteysverkon laadintaan. Ensimmäinen ehdotus koko maanosan kattavista eurooppateistä syntyi kansainvälisen autoliiton (AIT) maailmankongressissa vuonna 1946. Esityksen taustalla oli tavaraliikenteen tarpeiden ohella lisääntyvä matkailuliikenne, ja myös Suomi luettiin järjestön esityksessä eurooppateiden piiriin. Kansainvälisen yhteysverkoston luominen sälytettiin Yhdistyneiden kansakuntien taloudelliselle komissiolle (UNECE). Vuonna 1950 Ranska, Belgia, Luxemburg, Alankomaat ja Yhdistynyt kuningaskunta allekirjoittivat Genevessä ensimmäisen eurooppateitä koskevan yleissopimuksen. Sopimuksessa määriteltiin normit, joiden tasoisiksi tiet oli mahdollisimman pian rakennettava. Geneven sopimuksen allekirjoittivat 1950-luvun kuluessa useimmat Länsi-Euroopan maat.[4]
Suomi mukaan eurooppatiejärjestelmään
Suomessa suhtauduttiin eurooppatiesuunnitelmiin, kuten muuhunkin eurooppalaiseen yhteistyöhön, 1950-luvun ajan varovaisesti. Tämä johtui osittain Suomen maantieteellisestä asemasta. Neuvostoliittoon haluttiin säilyttää hyvät ja luottamukselliset suhteet, minkä vuoksi oli jo aiemmin kieltäydytty Marshall-avusta. Lisäksi suomalainen poliittinen äärivasemmisto piti eurooppatieverkon luomista osana Yhdysvaltain ja muiden länsimaiden sotasuunnitelmia Neuvostoliittoa vastaan. Epäilyä tuki se seikka, että eurooppatiesopimuksen ensimmäiset allekirjoittajamaat olivat myös Euroopan maiden turvallisuusyhteistyötä vahvistamaan vuonna 1954 perustetun WEU:n perustajajäseniä. Toisena tärkeänä syynä poisjäännille eurooppatiejärjestelmästä oli se, ettei Suomessa katsottu 1950-luvulla olevan riittäviä resursseja kansainväliset vaatimukset täyttävien valtateiden rakentamiseen.[4]
Suomen ja Ruotsin välisen autolauttaliikenteen alettua ja Suomen liityttyä Euroopan vapaakauppajärjestön (EFTA) liitännäisjäseneksi kansainvälinen liikenne Suomen teillä vilkastui huomattavasti. Suomesta ulkomaille suuntautunut tavaraliikenne kasvoi vuosien 1959 ja 1964 välillä jopa kolminkertaiseksi. Ruotsin liityttyä eurooppatiejärjestelmään vuonna 1962 Suomessa päätettiin seurata perässä. Suomen liittyminen eurooppateiden verkkoon vahvistettiin tasavallan presidentin asetuksella vuonna 1965. Tuolloin eurooppatiejärjestelmään kuului 21 maata ja noin 50 000 tiekilometriä.[4]
Ensimmäisiksi Suomen kautta kulkeviksi eurooppateiksi viitoitettiin seuraavat neljä:
Pohjoismaiden neuvosto sekä Suomen ja Ruotsin välillä liikennöineet laivayhtiöt Silja Line ja Viking Line kampanjoivat voimakkaasti Tukholma–Turku-lauttayhteyden liittämiseksi osaksi eurooppatieverkkoa. Vuonna 1971 lauttareitti sekä tieyhteys Turku–Helsinki–Lappeenranta numeroitiin E3:ksi. Laivayhtiöt maalasivat kookkaat E3-tunnukset autolauttojensa kylkiin heti päätöksen tultua. Tie- ja vesirakennuslaitos laati vuonna 1972 suunnitelman eurooppateiden opasteista, ja valkovihreät E-tiekyltit kiinnitettiin valtateiden varsien liikennemerkkeihin ja opastetauluihin vuoden 1973 aikana.[4]
Luokittelu ja numerointi
Eurooppatien tunnus
Kansainvälinen E-tieverkko koostuu perusteistä (engl.reference roads), niiden välissä sijaitsevista väliteistä (engl.intermediate roads) sekä haarautumista ja yhdysteistä (engl.branch, link and connecting roads). Eurooppateiden yhteydessä yhdystie on eri asia kuin Suomen kansallisessa tieluokitusjärjestelmässä tarkoitettu yhdystie. Perus- ja väliteitä sanotaan myös A-luokan teiksi, ja haarautumia ja yhdysteitä B-luokan teiksi.
Eurooppatiet on numeroitu numerosta E01 eteenpäin. Numero merkitään tieopasteisiin valkoisella tekstillä vihreälle pohjalle. Perus- ja välitiet ovat kaksinumeroisia, joskin Itä-Euroopassa ja Aasiassa on myös kolminumeroisia perus- ja väliteitä. Tienumeroista E01–E09 etunolla tosin useimmiten jätetään pois: esimerkiksi E4 ja E04 ovat siis sama tie. Itä-länsisuuntaisten perus- ja väliteiden numerot ovat parillisia ja pohjois-eteläsuuntaisten parittomia. Tähän sääntöön on kuitenkin poikkeuksia, kuten TromssastaTurkuun lähes täysin pohjois-eteläsuunnassa kulkeva E8. Haarautumat ja yhdystiet ovat kolminumeroisia, ja osa niistä alkaa nollalla. E004 on siis eri tie kuin E4 (E04).
Pohjois-eteläsuuntaiset perusteiden numerot päättyvät numeroon viisi ja suurenevat lännestä itään siirryttäessä. Tähänkin sääntöön on kuitenkin poikkeuksia Itä-Euroopan ja Aasian osalta. Itä-länsisuuntaisten perusteiden numerot päättyvät numeroon nolla ja suurenevat pohjoisesta etelään siirryttäessä.
Joissain maissa, kuten Ruotsissa ja Norjassa, eurooppatiet ovat myös osa kansallista tienluokitusjärjestelmää. Siellä eurooppateillä ei siis ole erillistä kansallista tienumeroa.
↑ abcdeKimmo Levä (toim.): Tietä perille (Mobilia-vuosikirja 1994), s. 90–95. Kangasala: Vehoniemen automuseosäätiö, 1994.
↑ abUnited Nations Economic Commission for Europe: International E road network. Map. (pdf) 2007. United Nations Economic Commission for Europe (UNECE). Viitattu 25.7.2014. (englanniksi)
