Latinalaisen A-kirjaimen historiallinen alkuperä on kreikkalaisten aakkosten ensimmäinen kirjain alfa (Α, α), jota vuorostaan kyrilliikassa suoraan vastaa sen ensimmäinen kirjain kyrillinen А (а). Vaikka ainakin suuraakkonen on kaikissa kolmessa järjestelmässä usein saman näköinen, Unicode-merkistössä kutakin edustaa eri merkki.
Noin vuoteen 1500 eaa. mennessä foinikialaiset olivat antaneet kirjaimelle suoraviivaisen muodon, johon sen seuraavat kehitysvaiheet perustuivat. Foinikialaiset luultavasti omaksuivat merkin nimityksen todennäköisesti oman kielensä tai jonkin muun vanhan seemiläisen kielen härkää merkitsevästä sanasta alef.
Antiikinkreikkalaiset ottivat kirjaimen käyttöönsä merkitsemään A-vokaalia. Kirjaimen nimi alfa on mukaelma foinikialaisesta nimestä alef, joka osoitti glottaaliklusiilia, joka kreikan kielessä ei erota sanojen merkityksiä. Varhaisimmissa kreikkalaisissa kirjoituksissa kirjain saattoi foinikialaiseen tapaan olla sivuttain (etenkin itäisissä muunnelmissa) tai ylösalaisin (läntisissä muunnelmissa).[3] Myöhemmin se kääntyi nykyiseen asentoonsa, vaikka siitä esiintyikin yhä paikallisia muunnelmia, joissa kirjain saattoi olla esimerkiksi hieman epätasasuhtainen tai sen keskellä oleva vaakaviiva vinossa. Alfa oli yksi foinikiassa kuten muissakin seemiläisissä kielissä esiintyneistä konsonanttifoneemeista, joita kreikassa ei esiintynyt (tai joka kreikassa ei ollut foneemi), mikä helpotti sen muuntamista vokaalin merkiksi. Muita vastaavia olivat epsilon (kr. [ɛ] tai [e] < foin. [h]), eeta (kr. [eː] < foin. [ḥ]), joota (kr. [i] ja [j] < foin. [j]) ja omikron (kr. [o] < foin. [ʕ]). Samalla kirjaimiston tyyppi vaihtui abjadistaaakkostoksi.
Etruskit toivat kreikkalaiset kirjoitusmerkit nykyisen Pohjois-Italian alueelle ja ottivat kirjaimen käyttöön sellaisenaan. Etruskeilla A:n vaakaviiva oli useimmiten vinossa ja reunaviivojen kulman pyöreys vaihteli.[4] Myöhemmin roomalaiset alkoivat käyttää etruskien kirjaimia latinan kirjoittamiseen, ja nykyinen muoto syntyi oletettavasti pitkälti monumentaalikaiverrusten vaatiman tekniikan myötä, koska siinä pyöreitä muotoja kannatti välttää. Käsinkirjoitukseen roomalaisilla oli myös pyöreämpilinjaisia kursiivimuotoja.[5] Tämän kehityksen tuloksena A-kirjaimesta tuli osa latinalaisia aakkosia.
Roomalaisaikana A-kirjaimesta esiintyi jo monia erinäköisiä muotoja. Ensinnäkin oli monumentaalinen eli lapidaarinen tyyli, jota käytettiin hakattaessa tekstejä kiveen tai muuhun kestävään materiaaliin. Toisaalta oli olemassa jokapäiväisessä käytössä kursiivityyli, jolla yleensä kirjoitettiin vähemmän kestäville pinnoille. Niiden huonomman kestävyyden vuoksi sellaisia tekstejä ei ole säilynyt niin paljon kuin monumentaalisia, mutta niitä on jäljellä sen verran, että voidaan havaita jo silloin käytetyn kursiivisia suur- ja pienaakkosia sekä puolikursiivisia pienaakkosia. Myös monumentaalisen tyylin ja kursiivin välimuotoja esiintyi. Tunnettuja muunnelmia ovat varhainen puoliunsiaalinen, unsiaalinen sekä myöhempi puoliunsiaalinen.[6]
Pienen a:n kaksi perusmuotoa: roomalainen ("kaksikerroksinen") a ja itaalinen ("yksikerroksinen") ɑ.
Jo Rooman valtakunnan loppuaikoina, 400-luvulla, Länsi-Euroopassa kehittyi useita pienen a:n muotoja. Sellaisia olivat Italiassa käytetty puolikursiivinen minuskeli, Ranskassa merovingilainen ja Espanjassa visigoottilainen minuskeli sekä Britteinsaarilla anglosaksinen majuskeli.
Kirjainten varhaisempien muotojen yhdistelmänä syntyi 800-luvulla karolinginen minuskeli, joka oli jo lähellä kirjainten nykyisiä muotoja. Tämä tyyppi oli siitä lähtien kirjoja jäljennettäessä yleisimpänä käytössä kirjapainotaidon keksimiseen saakka.[6]
Pienen a:n eri tyypit lienevät saaneet alkunsa siten, että nopeasti kirjoitettaessa ison A:n yläosan muodostava kolmio pyöristyi ja sen alaosa supistui, vasen alasakara katosi lopulta kokonaan, jolloin päädyttiin nykyiseen muotoon ɑ.[7] Muotoon a taas on myöhemmin päädytty pidentämällä silmukkaa ja vetämällä oikealta kaari sen ylle.[7] Italiassa olivat jo 1400-luvulla käytössä nämä molemmat päätyypit, joista edellistä nimitetään itaaliseksi, jälkimmäistä roomalaiseksi.
Itaalisessa muodossa yksinkertaisimmillaan on vain ympyrä ja sitä oikeassa reunassa sivuava tangentti. Se esiintyy joissakin painetuissakin kirjasinlajeissa, varsinkin kursiivissa, ja siihen pohjautuvat myös kaunokirjoituksessa käytetyt muodot. Useimmat painossa käytetyt kirjasinlajit perustuvat kuitenkin roomalaiseen muotoon, nykyisissä groteskeissa tyypeissä kursivoidutkin.[7]
Joissakin yhteyksissä "a" ja "ɑ" katsotaan kahdeksi eri merkiksi. Koska jälkimmäinen muistuttaa muodoltaan kreikkalaista alfaa, sille on annettu nimi latinalainen alfa.[7] Sillä on Unicodessa oma koodiarvonsakin, U+0251.[7] Esimerkiksi kansainvälisessä foneettisessa aakkostossa|a| ja |ɑ| tarkoittavat kahta eri vokaaliäännettä, joista |ɑ| on takaisempi kuin |a|.[8]
A suomen kielessä
A-kirjainta vastaava äänne on suomen kielessä[ɑ], lavea väljä takavokaali[1][2], joka äännetään suuväylä väljänä. Suomen kielessä [ɑ]:ta äännettäessä kieli vetäytyy hieman taaksepäin ja huuliaukko on lavea; huulet eivät osallistu ääntämiseen. Äänteen etuvokaalinen vastine on [æ], jota vastaa suomen kielessä kirjain ä. A on suomen yleiskielen yleisin kirjain.[9]
A on tyypillisessä ja Suomessakin tavallisessa 54 kortin angloamerikkalaisessa pelikorttipakassa kunkin maan ensimmäisen kortin, niin sanotun ässän tunnus
<a> on HTML-kielen (myös XHTML) elementti (engl. tag), jota käytetään href-attribuutin kanssa muun muassa hyperlinkin määrittelemiseen
Lähteet
Viitteet
↑ abcdefgRantala, Risto & Suramo, Ari: Otavan Tietosanakirja, s. 9. Kustannusosakeyhtiö Otava, 2002. ISBN 951-1-17811-3
↑ abcdefgMatti Eskola: Suuri suomalainen tietosanakirja. Helsinki: Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1988. ISBN 951-643-289-1
↑Swiggers, Pierre: Transmission of the Phoenician script to the west. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford. 261–270.
↑Bonfante, Larissa: The scripts of Italy. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford. 297–311.
↑Knight, Stan: The Roman alphabet. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford. 312–332.
↑ abPatricia Bayer (toim.), David Diringer: ”A”, Encyclopedia Americana I: A–Anjou. Grolier Incorporated, 2000. ISBN 0-7172-0133-3
↑ abcdeJukka Korpela: ”Gemena-a:n kaksi perusmuotoa”, Kirjainten tarinat, s. 43. Määritä julkaisija!Teoksen verkkoversio.
