N-kirjaimen alkuperänä on kreikannyy-kirjain (Ν), joka lainattiin ensin etruskin ja siitä latinan aakkostoon.[2] Kreikan kirjaimen edeltäjä puolestaan on foinikialaisen aakkoston nūn, joka muodoltaan vaihteli, mutta oli yleisesti samankaltainen kuin M mutta vähemmin sakaroin. Kuten M:n kreikkalaisen vastineen myyn, varhaisissa nyyn muunnelmissa jommankumman puolen ensimmäinen pystyviiva oli yleensä muita pidempi.[3]
t:n edellä voi puhujittain esiintyä dentaalinen allofoni, jos puhujalla /t/ toteutuu dentaalisena (ranta [rɑn̪t̪ɑ])[5]
velaarisenk:n edellä esiintyy velaarinen allofoni [ŋ] (pankki[paŋkki])
labiodentaalistenf:n ja v:n edellä saattaa esiintyä labiodentaalinen allofoni [ɱ] (info[iɱfo]).
Bilabiaalisten äänteiden p:n ja m:n edellä esiintyy [m], joka kuitenkin kuuluu toiseen foneemiin (/m/; esim. pojan pyörä [pojɑm pyøræ]). Lisäksi etenkin länsimurteissa sananloppuinen l usein täydellisesti (regressiivisesti) assimiloituu seuraavaan resonanttiin tai h:hon, esim. tytön laukku [tytøl lɑukku], tytön huivi [tytøɦ ɦuiʋi] jne.[5]
Suomen kielen vanhassa sanastossa /ŋ/ voi esiintyä vain geminaattana sanan sisässä vokaalien välissä, jolloin se kirjoitetaan NG (esim. rangat [rɑŋːɑt]), mutta uusissa lainasanoissa /ŋ/ esiintyy myös yksinäiskonsonanttina, esimerkiksi pingviini [piŋʋiːni], magneetti [mɑŋneːtːi], puhujittain myös kognitio [koŋnitio] jne. Yhdistelmässä NK esiintyvä [ŋ] sen sijaan on yksi /n/-foneemin allofoneista (ranka [rɑŋkɑ]).[4]
N-sarja oli eräs Nokian puhelinmallisarja (Nokia Nseries).
Lähteet
↑Kolehmainen, Taru: Ällätikulla silmään! Kirjainten nimitykset suomen kielessä. Kielikello, 2008, nro 2. Artikkelin verkkoversio.
↑ abWichmann, Yrjö ym.: Tietosanakirja. Hakusana N. Helsinki: Tietosanakirja-osakeyhtiö, 1909–1922. Teoksen verkkoversio.
↑Swiggers, Pierre: Transmission of the Phoenician script to the west. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems, s. 261–270. Oxford University Press, New York & Oxford 1996.
↑ abSavolainen, Erkki: Verkkokielioppi (1.5.2 Nasaalit m, n, η) finnlectura.fi. 2001. Arkistoitu 24.9.2015. Viitattu 18.8.2014.
↑ abSuomi, Kari & Toivanen, Juhani & Ylitalo, Riikka: Fonetiikan ja suomen äänneopin perusteet, s. 79, 182–183. Gaudeamus, 2006.