Tässä artikkelissa tai sen osassa aihetta käsitellään lähinnä Suomen tai suomalaisten näkökulmasta. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin näkökulmaa yleismaailmallisemmaksi. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Täsmennys: Käsitteestä itsessään minimaalisesti, yleismaailmallinen ote puuttuu
Äänioikeus määrittelee, ketkä saavat päättää yhteisön asioista. Äänioikeus voidaan antaa edustajille, jolloin systeemi on edustuksellinen. Äänioikeus on oikeutta äänestää eduskunnassa, vaaleissa ja kansanäänestyksissä, yhtiö- tai yhdistystoiminnassa yhtiön tai yhdistyksen kokouksissa. Äänioikeutta rajoitetaan yleisesti ihmisen iän ja kansalaisuuden perusteella.
Yleinen äänioikeus tarkoittaa, että äänioikeus on kaikilla yhteisön jäsenillä. Äänioikeutta vaaleissa yleisesti rajoitetaan riippuen ihmisen iästä, kansalaisuudesta ja kotipaikasta. Äänioikeuden ikäraja on tyypillisesti sama kuin täysi-ikäisyyden ikäraja, eli useimmissa maissa 18 vuotta. Eräissä maissa, kuten Brasiliassa ja Itävallassa, jo 16-vuotiaat pääsevät äänestämään. Joissakin maissa äänioikeudelle on iän ja kansalaisuuden lisäksi myös muita rajoituksia, esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa rikoksista tuomittu henkilö voi menettää äänioikeutensa. Maassa asuvat ulkomaan kansalaiset voivat äänestää joissakin maissa tietyissä vaaleissa, mutta tämä voidaan rajoittaa maahan läheisesti liittyvien maiden kansalaisiin (esimerkiksi Euroopan unionin tai Kansainyhteisön kansalaiset).[1][2][3] Varsinkin aiemmin myös sukupuoli, rotu, varallisuus, koulutus ja yhteiskunnallinen asema ovat rajanneet äänioikeutettujen joukkoa. Uusi-Seelanti antoi ensimmäisenä naisille äänioikeuden vuonna 1893, ja lähes kaikissa maissa oli naisilla äänioikeus 1980-luvulle mennessä. Aiemmin myös äänioikeuden ikäraja oli yleisesti korkeampi, esimerkiksi Suomessa ennen vuotta 1945 äänestämään pääsi vasta 24-vuotiaana. Edelleen on maita, joissa ei ole yleistä äänioikeutta.
Yhtäläinen äänioikeus tarkoittaa, että jokaisen äänioikeutetun ääni on samanarvoinen. Esimerkiksi yhtiötoiminnassa on tämän sijaan käytössä painotettu äänioikeus, jossa kunkin osallistujan äänimäärä riippuu tämän omistamien osakkeiden määrästä.
Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus Suomessa
Kuntavaalit: Äänioikeutettu on jokainen Suomen ja muun Euroopan unionin jäsenvaltion kansalainen sekä Islannin ja Norjan kansalainen, joka viimeistään vaalipäivänä täyttää 18 vuotta ja jonka kotikuntalaissa tarkoitettu kotikunta on kyseinen kunta 51. päivänä ennen vaalipäivää. Myös muiden maiden kansalaiset, jotka täyttävät nämä ehdot, ovat äänioikeutettuja, jos he ovat asuneet Suomessa vähintään kaksi vuotta.[4]
Eduskuntavaalit: Asuinpaikasta riippumatta äänioikeutettu on jokainen Suomen kansalainen, joka viimeistään vaalipäivänä täyttää 18 vuotta.[5]
Europarlamenttivaalit: Asuinpaikasta riippumatta äänioikeutettu on jokainen Suomen kansalainen, joka viimeistään vaalipäivänä täyttää 18 vuotta. Suomessa on äänioikeutettu myös muun EU-maan kansalainen, jonka kotikunta on Suomessa 51. päivänä ennen vaalipäivää.[5]
Presidentinvaali: Asuinpaikasta riippumatta äänioikeutettu on jokainen Suomen kansalainen, joka viimeistään ensimmäisen vaalin vaalipäivänä täyttää 18 vuotta.[5]
Seurakuntavaali: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntien luottamushenkilöt valitaan seurakuntavaaleissa, joissa äänioikeutettu on jokainen seurakunnan konfirmoitu jäsen, joka viimeistään ensimmäisenä vaalipäivänä on täyttänyt 16 vuotta. Aiemmin ikäraja oli 18 vuotta. Uusi, alempi ikäraja oli ensimmäisen kerran käytössä syksyn 2010 vaaleissa.
Yhdistystoiminta: Jollei yhdistyksen säännöissä ole toisin määrätty, jokaisella 15 vuotta täyttäneellä jäsenellä on äänioikeus ja jokaisella äänioikeutetulla yksi ääni. Yksityinen henkilö ei voi käyttää äänioikeuttaan asiamiehen välityksellä, ellei säännöissä ole niin määrätty. Säännöissä voidaan myös määrätä, että määrätyn ajan jäsenmaksunsa maksamisen laiminlyönyt ei saa käyttää äänioikeuttaan. Lisäksi säännöissä voidaan myös määrätä, että voidakseen käyttää kokouksessa äänioikeutta jäsenen on ilmoitettava osallistumisestaan kokoukseen etukäteen yhdistykselle viimeistään kokouskutsussa mainittuun päivään mennessä.[6]
Puolueohjelmissa on esityksiä suorasta demokratiasta, mutta lakiesitystä ei ole tehty.
Edustajien äänioikeus
Osakeyhtiö: Jokainen yhtiön osake on yhden äänen arvoinen, edustaja voi äänestää kaikilla osakkeillaan samaan aikaan. Poissa olevat omistajat voivat luovuttaa äänioikeutensa väliaikaisesti toisille ennakkoon annetulla valtakirjalla.
Vuodesta 1362 Suomella oli maan valtiopäivillä tasaveroinen edustus Ruotsin ydinalueeseen verrattuna. Suomen siirryttyä Venäjän vallan alle Suomen sodassa (1808–1809) Suomi sai itsehallinnon, jossa suuriruhtinas tunnusti Ruotsin-vallan aikaisten perustuslakien sitovan itseään. Vuoteen 1907 asti valtiopäivillä oli kullakin säädyllä yksi ääni, mikä korosti etenkin aatelin valtaa ja jätti muun muassa torpparit, työläiset ja naiset ulkopuolelle. Muissa maissa käytäntö oli valtaosin samansuuntainen.
Ensimmäisenä maailmassa koko kansa (paitsi tummaihoiset) sai yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden Uudessa-Seelannissa vuonna 1893. Australiassa valkoinen väestö sai äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden (siis myös oikeuden asettua ehdolle; tätä oikeutta Uuden-Seelannin naisilla ei ollut) vuonna 1903, joskaan sielläkään ei ollut naisparlamentaarikkoja vielä puoleen vuosisataan. Suomi oli kuitenkin maailman ensimmäinen maa, jossa lähes koko kansa sai ääni- ja vaalioikeuden (1906).
Yleisen äänioikeuden toteuttaminen oli työväenliikkeen keskeisin vaatimus Suomessa SDP:n perustamisesta lähtien, ja SDP oli ainoa puolue Suomessa, joka oli kirjannut tämän tavoitteen ohjelmaansa. Säätyvaltiopäivillä kuitenkin aatelisto ja porvaristo vastustivat uudistusta papiston ja talonpoikien ollessa taipuvaisempia laajentamaan äänioikeutta.[7]
Keisari antoi säädyille valtiopäiväjärjestystä ja vaalilakia koskevat esitykset 3. toukokuuta 1906, ja ratkaisevat käsittelyt olivat 28. ja 29. toukokuuta. Senaatin puheenjohtaja Leo Mechelin vaikutti osaltaan arvovallallaan lain hyväksyntään. Toisaalta myös Helsingin työväen punakaarti osoitti mieltään Säätytalon edessä uudistuksen puolesta. Valtiopäiväjärjestys ja vaalilaki hyväksyttiin 1.6.1906, ja Suuriruhtinas vahvisti ne 20. heinäkuuta1906.
Naisasianaiset toimivat ehdotuksen puolesta mm. keräämällä 25 000 allekirjoituksen vetoomuksen. Venäläiset pitivät asiaa paikallisena, ja siksi keisari ei torjunut esitystä. Kerrotaan tosin Ståhlbergin aiemmassa vaiheessa laskelmoineen, että kannattaisi ensin ajaa läpi miesten yleinen äänioikeus, koska se olisi helpompaa ja sitten sen turvin olisi helpompi saada enemmistö myös naisten äänioikeuden taakse.
Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 15.–16.3.1907 valittiin 19 maailman ensimmäistä naiskansanedustajaa (eduskunnan ensimmäinen täysistunto oli 23.5.1907). Heistä tunnetuimpia olivat kenties kolme naisasianaista: Nuorsuomalaisen puolueen Lucina Hagman (1853–1946), Sosialidemokraattisen puolueen Miina Sillanpää (1866–1952) ja Suomalaisen puolueen Aleksandra Gripenberg (1857–1913).
.svg)
