Suomalais-ugrilainen kulttuurikongressi oli kansainvälinen suomalais-ugrilaisten kansojen tapahtuma. Valmisteluelimineen ja jaostoineen se oli heimoaatteen innoittama sekä virallinen ja näkyvä tapahtuma. Se järjestettiin vuosien 1921 ja 1936 välisenä aikana yhteensä viisi kertaa. Ohjelmaan kuului luentoja ja työskentelyä jaostoissa, joissa samaa ammattikuntaa edustavat osanottajat tapasivat toisiaan. Tavoitteena oli suomensukuisten kansojen keskinäisen vuorovaikutuksen ja sivistyksen lisääminen sekä kulttuurivaihto. Suomen ja Viron hallitukset sitoutuivat tukemaan suomalais-ugrilaisen kulttuurikongressin järjestämistä henkistä yhteistyötä koskeneessa sopimuksessa, joka allekirjoitettiin 1. joulukuuta 1937.[1] Kongressin järjestäminen päättyi toisen maailmansodan puhkeamiseen.
Suomalaisia järjestäjiä kulttuurikokouksissa olivat Kansanvalistusseura, Suomen Kuoroliitto, Säveltaiteilijain Liitto ja Muusikerien yhtymä. Kokouksista on olemassa monisatasivuisia pöytäkirjoja, ja Heimotyö-aikakauskirjoissa julkaistiin useita suomalais-ugrilaisia kansoja käsitteleviä kirjoituksia. Jo ensimmäisiä kokouksia järjestettäessä uskottiin, että olisi jotenkin mahdollista saada unkarilaisten, virolaisten ja suomalaisten lisäksi paikalle myös Venäjällä asuvia kielisukulaisia.[2]
Kongressin osallistujia Seurasaaressa kesäkuussa 1931.
Ensimmäinen suomalais-ugrilainen kulttuurikongressi järjestettiin 20.–22. kesäkuuta 1921 Helsingissä.[2] Siihen osallistui yhteensä noin 1 200 ilmoittautunutta osanottajaa Suomesta, Virosta ja Unkarista sekä edustajat myös Itä-Karjalasta ja Inkerinmaalta. Kulttuurikongressin avajaistilaisuuteen Suurkirkossa osallistui myös tasavallan presidentti K. J. Ståhlberg puolisoineen. Ensimmäisen kongressin puheenjohtajana toimi Helsingin kaupungin kansakoulujen tarkastaja Matti Pesonen. Tapahtuman nimi olikin Yhteissuomalainen koulukokous[2].
Toinen kulttuurikongressi järjestettiin Tallinnassa 19.–21. kesäkuuta 1924. Osanottajia oli 973, joista 756 virolaisia. Avajaisiin osallistuivat Viron presidentti Konstantin Päts sekä muiden osallistujamaiden hallitusten edustajat. Tallinnan kongressin jälkeen Suomalaisuuden liittoon perustettiin sukukansaosasto, joka otti kulttuurikongressiasiat vastuulleen, sekä perustettiin Fenno-Ugria -niminen julkaisu.
Kolmas kongressi järjestettiin Budapestissa 11.–13. kesäkuuta 1928. Järjestelyihin osallistuivat Unkarin hallituksen kutsumina ministeriöt, pääkaupunki Budapest sekä monet järjestöt ja laitokset. Suomesta osanottajia oli 650, Virosta 430.
Helsingissä järjestettiin kulttuurikongressi jälleen 16.–18. kesäkuuta 1931[2], ja se sai rahoituksensa Suomen hallituksen myöntämänä. Kongressilla oli noin 2 000 osanottajaa, joista virolaisia oli noin 600, unkarilaisia lähes 400 ja inkeriläisiä pakolaisia yli sata. Lisäksi Länsi-Pohjasta ja Ruijasta saapui edustajia. Avajaisjuhla pidettiin Kaartin maneesissa. Suojelijana toimi tasavallan presidentti P. E. Svinhufvud. Kunniapuheenjohtajana toimi professori E. N. Setälä, ja toiseksi kunniapuheenjohtajaksi oli lupautunut kansallistaiteilija Akseli Gallen-Kallela, mutta hän menehtyi äkilliseen sairauteen juuri ennen kongressia[2]. Tässä kongressissa tehtiin päätös, että suomalais-ugrilaiset alkaisivat viettää heimopäivää aina lokakuun kolmantena lauantaina[2]. Heimopäivä-nimellä kutsuttuja tapahtumia oli vietetty jo aiemminkin, vuosina 1928–1930[2].
Viimeiseksi jäänyt viides suomalais-ugrilainen kulttuurikongressi järjestettiin Tallinnassa 25.–28. kesäkuuta 1936. Sitä varjosti Viron valtiollisissa oloissa vuoden 1934 alussa tapahtunut käänne kansanvallasta diktatuurin suuntaan. Tallinnan kulttuurikongressin yhteydessä kokoontui kaksikymmentä jaostoa, esimerkiksi juristien, lääkärien, insinöörien, raittiustyöntekijöiden ja esperantistien jaostot.[3][4]
Kulttuurikokousten ja heimopäivien perinteitä ryhdyttiin elvyttämään Virossa, Unkarissa ja Suomessa 1990-luvulla. Suomessa toimeen tarttui Suomalaisuuden Liitto, joka perusti toimikunnan ja ryhtyi järjestelemään erilaisia sukukansoihin liittyviä tapahtumia. Vuodesta 1993 vastaavan toimikunnan koollekutsujaksi tuli M. A. Castrénin seura. Jo alkuvaiheessa Suomessa päädyttiin käyttämään tapahtumasta nimitystä sukukansapäivä.[2]
