Morisko

Morisko, Morisco (espanjaksi) tai Mourisco (portugaliksi) oli Espanjassa ja Portugalissa käytetty nimitys kristinuskoon kääntyneistä muslimeista (maureista). Ajan mittaan sanaa alettiin käyttää halventavassa merkityksessä nimellisesti katolisista ihmisistä, joiden epäiltiin harjoittavan salaa islamia.

Historia

Mancebo de Arévalon kirjoittamaa aljamía-tekstiä. n. 1500-luvulta^[1]

Keskiajalla hiljattaisen reconquistan seurauksena kristittyjen vallan alle joutuneita al-Andalusin muslimeja kutsuttiin nimellä mudéjar. Vaikka heitä syrjittiin ja katolinen kirkko kohteli heitä alempiarvoisina, heitä siedettiin. Katolisten majesteettien voitto Granadan taistelussa vuonna 1492 päätti viimeisen islamilaisen hallinnon ja al-Andalusin olemassaolon Iberian niemimaalla. Vuonna 1491 kirjoitettu Granadan rauha takasi uskonnon- ja kulttuurinvapauden muslimeille ja juutalaisille lähestyvässä muutoksessa Granadan emiraatista Kastilian kuningaskunnan maakunnaksi. Alhambran säädös (1492) kuitenkin kumosi juutalaisten oikeuden, ja sekä uskonnon harjoittajat että ne käännynnäiset joiden uskottiin harjoittavan salaa juutalaisuutta (joita kutsuttiin marranoiksi), karkotettiin maasta. Säädös toimi ennakkotapauksena tulevalle muslimien ja moriscojen vainolle ja myöhemmälle karkotukselle.

Kun Granadan ensimmäisen arkkipiispan Hernando de Talaveran yritykset käännyttää maureja kristinuskoon sai aikaan muslimien vastarintaa, kardinaali Francisco Jiménez de Cisneros otti käyttöön kovempia otteita: pakkokäännytyksiä, islamilaisten kirjojen polttamista ja granadalaisten muslimien oikeuden eteen viemistä. Vastauksena näihin ja muihin rauhansopimuksen rikkomuksiin Granadan muslimiväestö kapinoi vuonna 1499. Kapina kesti alkuvuoteen 1501 asti, ja se antoi Kastilian viranomaisille tekosyyn mitätöidä rauhansopimus. 1501 Granadan rauhansopimuksen suojeluehdot mitätöitiin.

Vuonna 1501 Kastilian viranomaiset toimittivat Granadan muslimeille uhkavaatimuksen: he voisivat joko kääntyä kristinuskoon tai tulla karkotetuksi. Suurin osa kääntyi jotta he eivät joutuisi jättämään omaisuuttaan ja pieniä lapsiaan taakseen. Lukuisat jatkoivat perinteisellä tavalla pukeutumistaan ja puhuivat arabiaa, ja jotkut harjoittivat salaa islamia. Monet käyttivät aljamía-kirjoitusjärjestelmää, eli kastilian ja aragonian kielen kirjoittamista arabialaisella kirjaimistolla. Vuonna 1502 Kastilian kuningatar Isabella I virallisesti kumosi islamin suvaitsemisen koko Kastilian kuningaskunnassa. Perinteinen granadalainen pukeutuminen kiellettiin vuonna 1508. Kun Navarra liitettiin Kastiliaan vuonna 1512, myös Navarran muslimien tuli joko kääntyä tai lähteä maasta vuoteen 1515 mennessä.

Kuningas Ferdinand Aragonian kuningaskunnan hallitsijana salli suuren muslimiväestön elää maillaan. Koska Aragonian kruunu oli juridisesti itsenäinen Kastiliasta, niiden lainsäädäntö muslimeja kohtaan saattoi erota tuolloin. Historioitsijat ovat ehdottaneet että Aragonia suvaitsi islamia valtakunnassaan, koska maataomistava aatelisto oli riippuvainen halvasta ja runsaasta muslimityövoimasta^[2] Joka tapauksessa maataomistavan eliitin harjoittama muslimien riistäminen kiihdytti luokkien välistä kaunaa. Kun 1520-luvulla valencialaiset killat kapinoivat paikallista aatelistoa vastaan Veljeskuntien kapinassa (Rebelión de las Germanías), kapinalliset näkivät että helpoin tapa tuhota aateliston valta maaseudulla oli vapauttaa heidän vasallinsa, ja sen he tekivät kastamalla heidät." ^[3] Inkvisitio ja monarkit päättivät kieltää Valencian pakkokastettuja muslimeja kääntymästä takaisin islaminuskoon. Lopulta, vuonna 1523, kuningas Kaarle V julisti säädöksen, joka pakotti kaikki Aragonian muslimit kääntymään katolisiksi tai lähtemään Iberian niemimaalta (Portugali oli jo karkottanut ja pakkokäännyttänyt musliminsa 1497, ja perusti oman ikvisitionsa vuonna 1536).

Karkotuksen pelossa tuhannet Iberian niemimaan muslimit kääntyivät kristinuskoon, ja näitä käännynnäisiä kutsuttiin moriskoiksi.

Ennen Filip II:n valtaantuloa jotkut moriskot keräsivät vaurautta ja nousivat huomattavaan valtaan yhteiskunnassa. Etenkin Aragonian ja Valencian aateliset halusivat pitää moriskovasallit henkilökohtaisen valtansa alla, ja suojelivat heitä inkvisition syytteiltä puolustamalla kärsivällisyyttä ja uskonnollista opetusta. Vuonna 1567 Filip II kuitenkin muutti toimintatapoja. Hän käski moriskoja luopumaan arabiankielisistä nimistään ja perinteisestä vaatetuksestaan, ja kielsi arabian kielen käytön. Lisäksi katolisten pappien tuli opettaa moriskojen lapsia. Vastauksena toimenpiteisiin, moriskot tarttuivat aseisiin Alpujarrasin kapinassa vuosina 1568-71.

Espanjalaiset vakoilijat kertoivat että ottomaanien sulttaani Selim II suunnitteli hyökkäystä Maltalle, ja sieltä yhä Espanjaan. Raporttien mukaan Selim halusi lietsoa kapinaa Espanjan moriskojen keskuudessa. Lisäksi noin neljätuhatta turkkia ja berberiä oli tullut Espanjaan taistelemaan Alpujarrasin kapinallisten rinnalla^[4], mikä oli selvä sotilaallinen uhka. Molemmin puolin tehdyt ylilyönnit olivat vailla vertaisiaan aikalaisten keskuudessa: se oli sen vuosisadan raain Euroopassa sodittu sota.^[4] Kastilian joukkojen voitettua maurien kapina, noin 80 000 mauria karkotettiin Granadan maakunnasta. Suurin osa heistä asettui asumaan muualle Kastiliaan. Alpujarrasin kapina kovensi monarkian otteita, ja sen seurauksena Espanjan inkvisitio lisäsi moriskojen syytteeseenpanoa ja vainoa.

Hugenottien tuki

Ranskan hugenotit olivat yhteydessä moriskoihin Espanjaa 1570-luvulla hallinneita Habsburgeja vastaan.^[5] Noin vuonna 1575 Aragonian moriskot ja hugenotit suunnittelivat yhdistettyä hyökkäystä Béarnista Henri IV:n johdolla, ja Algerin ja Ottomaanien valtakunnan kuninkaan suostumuksella, Aragonian kuningasta vastaan. Suunnitelmat kuitenkin kariutuivat Juhana Itävaltalaisen tuloon Aragoniaan ja moriskojen aseistariisumiseen,^[6][7] Vuonna 1576 ottomaanit suunnittelivat laivaston lähettämistä Istanbulista kolmessa vaiheessa, joka rantautuisi Murcian ja Valencian välille; Ranskan hugenotit hyökkäisivät pohjoisesta ja moriskot onnistuisivat kapinassaan, mutta ottomaanilaivasto ei koskaan saapunut.^[6]

1500-luvun loppua kohti moriskokirjailijat haastoivat näkemyksen, jonka mukaan heidän kulttuurinsa oli Espanjalle vieras. Heidän kirjalliset teoksensa kertoivat Espanjan varhaishistoriasta, jossa arabiaa puhuvat espanjalaiset nähtiin positiivisessa valossa. Näiden teosten kruunu on Miguel de Lunan (n. 1545-1615) teos Kuningas Roderikin todellinen tarina.^[8]

Karkotus

Pere Oromigin maalaus moriskojen karkotuksesta Valenciassa

Lerman herttuan Francisco Goméz de Sanoval y Rojasin ja Valencian varakuninkaan, arkkipiispa Juan de Riberan lietsonnan takia Filip III karkotti moriskot Espanjasta vuosien 1609 (Valencia) ja 1614 (Kastilia) välillä.^[9] Heidät määrättiin lähtemään takavarikoinnin ja kuolemanrangaistuksen uhalla, ilman oikeudenkäyntiä tai tuomiota... eivät saa viedä mukanaan rahaa, arvometalleja, koruja tai vekseleitä... ainoastaan mitä he pystyvät kantamaan.^[10] Arviot karkotettujen määrästä vaihtelevat, mutta aikalaiskuvaukset panevat lukumääräksi noin 300 000 (4 prosenttia Espanjan väestöstä). Suurin osa heistä karkotettiin Aragonian kuningaskunnasta (nykypäivän Aragon, Katalonia ja Valencia), etenkin Valenciasta, jossa mauriyhteisöt olivat suuria, näkyviä ja yhtenäisiä, ja jossa kristittyjen vihamielisyys oli suurinta, etenkin taloudellisista syistä. Jotkut historioitsijat ovat syyttäneet Espanjan itäisen Välimeren talouden romahtamista alueen kyvyttömyydestä korvata maurityöntekijöitä kristityillä tulokkailla. Lukuisat kylät autioituivat täysin karkotuksen seurauksena. Uusia työläisiä oli vähän, eivätkä he tunteneet paikallisia maanviljelytekniikoita. Kastilian kuningaskunnassa (Andalusia, Murcia ja entinen Granadan kuningaskunta) moriskojen karkotus sen sijaan ei ollut yhtä armoton. Koska siellä he muodostivat vain pienen osan väestöstä, heidän läsnäoloaan ei koettu yhtä lailla uhkaavaksi. Mauriyhteisöt kärsivät myös sisäisestä hajaannuksesta Alpujarrasin kapinan jälkeen, jonka vuoksi he eivät erottuneet muusta väestöstä yhtä selvästi, ja alkoivat pian sulautua yhteiskuntaan.

Moriskojen karkotus Vinarosista.

Aikuisten moriskojen oletettiin usein olevan piilomuslimeja, mutta heidän lastensa karkottaminen oli katoliselle kirkolle ongelmallista. Koska kaikki lapset oli kastettu, hallitus ei voinut laillisesti eikä moraalisesti viedä heitä muslimimaihin. Jotkut viranomaiset ehdottivat lasten erottamista vanhemmistaan väkisin, mutta lasten valtaisat lukumäärät tekivät vaihtoehdon mahdottomaksi. Sen vuoksi karkotettavien viralliseksi päämääräksi ilmoitettiin Ranskan Marseille. Henri IV:n salamurhan jälkeen vuonna 1610 noin 150 000 moriskoa muutti Marseille'hin. ^[11][12] Suurin osa heistä muutti Marseillesta Pohjois-Afrikkaan, ja vain noin 40 000 jäi pysyvästi asumaan Ranskaan.^[13][14]

Ne moriskot, jotka halusivat pysyä katolisina, löysivät useimmiten kodin Italiasta, etenkin Livornosta. Pakolaisten valtaenemmistö asettui muslimien hallitsemiin maahan, etupäässä Ottomaanien valtakuntaan (Algeriaan, Tunisiaan ja Marokkoon).

Saadi-dynastian sulttaani Muhammad ash-Sheikhin hallituskautena (1554–57) turkkilaisten uhka Marokon itärajalla oli vakava, ja monarkki, vaikka olikin kristittyjen vastaisen sodan sankari, toimi poliittisen realistisesti liittoutuessaan Espanjan kuninkaan, kristittyjen puolustajan, kanssa. Kaikki muuttui vuonna 1609, kun Espanjan kuningas Filip III päätti karkottaa moriskot, jotka olivat kristityiksi kääntyneitä (tai käännytettyjä) muslimeja. Maurikapinalliset, jotka kieltäytyivät kristinuskoon kääntymisestä, muodostivat eräänlaisen valtion valtion sisällä. Espanjan hallitsijat, jotka turkkilaisten painostaessa idässä, näkivät moriskoissa potentiaalisen vaaran, päättivät karkottaa heidät, etupäässä Marokkoon."^[15]

Moriskojen maihinnousi Oranin satamassa (1613, Vicente Mostre), Fundación Bancaja de Valencia

Tutkijat ovat huomauttaneet että monet moriskoista liittyivät barbareskeihin, joiden verkosto ulottui Marokosta Libyaan. Marokon sulttaanin palveluksessa olleet moriskopalkkasotilaat ylittivät Saharan, ja arkebuuseja käyttäen valtasivat Timbuktun ja Nigerin mutkan vuonna 1591. Morisko toimi Egyptin sulttaani al-Ashraf Tumanbay II:n (Egyptin viimeinen mamelukkisulttaani) sotilaallisena neuvonantajana kun Tumanbay II puolusti Egyptiä sulttaani Selim I:n johtamaa ottomaanien hyökkäystä vastaan 1517. Moriskoneuvonantaja kehotti sulttaani Tumanbayta luottamaan ratsuväen sijasta aseistettuun jalkaväkeen. Arabialaiset lähteet kertovat että monet Tunisian, Libyan ja Egyptin moriskoista liittyivät ottomaanien armeijaan. Monet Egyptin moriskoista liittyivät aikanaan Muhammad Alin armeijaan.

Lukuisat moriskot jäivät Espanjaan ja elivät kristittyjen keskellä. Toiset jäivät puhtaasti uskonnollisista syistä, toiset taloudellisista. Pelkästään Granadan kuningaskuntaan on arvioitu jääneen vuoden 1609 karkotuksen jälkeen 10 000–15 000 moriskoa.^[16]

Moriskojen jälkeläiset ja Espanjan kansalaisuus

Lokakuussa 2006 Andalusian parlamentti pyysi kolmelta suurimmalta puolueelta tukea muutosehdotukseen, joka olisi helpottanut moriskojen jälkeläisten Espanjan kansalaisuuden saamista. Ehdotuksen teki alun perin IULV-CA, Yhdistyneen Vasemmiston Andalusian osasto.^[17] Nykyisessä muodossaan Espanjan kansalaislain artikla 22.1 takaa myönnytyksiä Ibero-Amerikan maille, Andorralle, Filippiineille, Päiväntasaajan Guinealle ja Portugalille, sekä Espanjasta karkotetuille sefardijuutalaisille. Se mahdollistaa kansalaisuuden hakemista kahden vuoden oleskelun jälkeen tavanomaisen kymmenen vuoden sijaan.^[18]

Muutos hyödyttäisi noin viittä miljoonaa Marokon kansalaista, joiden katsotaan olevan moriskojen jälkeläisiä. Se voisi myös hyödyttää epämääräistä määrää Algerian, Tunisian, Mauritanian, Libyan, Egyptin ja Turkin kansalaisia.^[19]

Vuodesta 1992 asti jotkut espanjalaiset ja marokkolaiset historioitsijat ovat vaatineet moriskoille samanveroista kohtelua sefardijuutalaisten kanssa. Espanjan Islamilaisen Neuvoston puheenjohtaja Mansur Escudero piti ehdotusta tervetulleena.^[20]

Katso myös

• Alpujarrasin kapina, maurien verinen kapina 1568-1571
• Maurit
• Marrano, kastettu juutalainen
• Reconquista
• Uusi kristitty

Lähteet

• Moriscos of Spain: Their Conversion and Expulsion, by H. C. Lea, (London 1901)

Viitteet

1. Teksti pyytää moriskoja jatkamaan islamilaisten määräysten ja peittelyn (taqiyya) jatkamista, jotta heitä suojeltaisiin samalla kun he julkisesti esiintyvät kristittyinä
2. Henry Kamen, Spanish Inquisition (New Haven: Yale University Press, 1997, p. 216)
3. Kamen, Spanish Inquisition, p. 216.
4. Kamen, Spanish Inquisition, p. 224.
5. Benjamin J. Kaplan, Divided by Faith, p.311
6. Henry Charles Lea, The Moriscos of Spain: Their Conversion and Expulsion, sivu 281
7. L. P. Harvey, Muslims in Spain, 1500 to 1614, sivu 343
8. "Miguel de Luna" (Arkistoitu – Internet Archive), CervantesVirtual
9. L. P. Harvey. Muslims in Spain, 1500 to 1614. University Of Chicago Press, 2005. ISBN 978-0-226-31963-6.
10. H.C Lea, The Moriscos of Spain; op cit; p.345
11. Bruno Etienne, "Nos ancêtres les Sarrasins", in « Les nouveaux penseurs de l’islam », Nouvel Observateur, hors série n° 54 du april/may 2004, pp. 22–23
12. Francisque Michel, Histoire des races maudites de la France et de l'Espagne, Hachette, 1847, p.71
13. René Martial, La race française, 1934, p.163
14. Anwar G. Chejne, Islam and the West: The Moriscos, a Cultural and Social History, SUNY Press, 1983, p.13. Quote: "...voidaan olettaa että noin 35 000 lopulta asettui asumaan."
15. Bernard Lugan, Histoire du Maroc: Le Maroc et L'Occident du XVIe au XXe Siecle
16. La guerra de los moriscos en las Alpujarras lasalpujarras.org. Viitattu 26.11.2006.
17. Propuesta de IU sobre derecho preferente de moriscos a la nacionalidad
18. Código Civil (Arkistoitu – Internet Archive)
19. Piden la nacionalidad española para los descendientes de moriscos (Arkistoitu – Internet Archive)
20. La Junta Islámica pide para descendientes de moriscos la nacionalidad española (Arkistoitu – Internet Archive)

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Morisko Wikimedia Commonsissa