Maahockey on mailapeli, jossa kaksi yhdentoista pelaajan joukkuetta yrittää tehdä maaleja pelaamalla palloa käyrillä mailoilla. Ottelu koostuu nykyisin neljästä 15 minuutin jaksosta.
Maahockeyssa kentän tulee olla 91,40 metriä pitkä (eli 100 jaardia) ja 55 metriä leveä. Pelikenttä merkitään rajoin, jotka kuuluvat alueeseen, jota ne rajoittavat. Rajat ovat 30 cm leveitä, lukuun ottamatta rangaistuslaukauspistettä, joka 15 cm leveä.[3][4]
Pelikenttä jaetaan kahteen kenttäpuoliskoon, jotka erottaa toisistaan keskiviiva. Kenttäpuoliskot on jaettu vielä puoliksi. Yhden neljänneksen pituus on 22,90 m (25 jaardia).[4]
Kentän molemmissa päädyissä päätyrajan keskellä sijaitsee maali, jonka edessä on puoliympyrän muotoinen maalirinki (säde maalista 14,63 metriä eli 16 jaardia) ja puoliympyrän muotoinen 23 metrin alue (säde maalista 22,90 metriä eli 21 jaardia). Rangaistuslaukauspiste on 6,40 metrin päässä maalista. Kentän alustana on tavallisesti tekonurmi.[3][4][4]
Maalikehikko koostuu kahdesta tolpasta, joista kumpikin on yhtä etäällä kentän kulmissa sijaitsevista kulmalipuista. Pystytolppien välillä on vaakasuora ylärima. Etäisyys ylärimasta maahan on 2,14 m ja maalipylväiden välinen etäisyys toisistaan 3,66 m (4 jaardia). Maalikehikko on valkoinen ja tolpat sekä ylärima ovat 5 cm leveitä ja 50–75 mm paksuja.[3]
Pelikentän molemmissa päädyissä on merkit, joista annetaan lyhyt kulma ja pitkä kulma. Lyhyen kulman merkki on 9,1 tolpasta, maalin molemmilla puolilla. Pitkä kulma annetaan sivurajalta, noin 5 m päätyrajasta.[3][4]
Pelivälineet
Maahockeymailan koukun pitää olla suorassa linjassa mailan varteen nähden ja pään pitää olla joko J:n tai U:n muotoinen. Mailassa saa olla kaarevuutta maksimissaan 25 millimetriä.[3]
Pallo saa olla mistä tahansa materiaalista tehty. Sen ympärysmitta on 224–235 mm ja paino 156–163 grammaa.[3] Tavallisesti pallo on tehty kiinteästä muovista ja sen ydin korkista.[5]
Maalivahti saa käyttää sekä käsi- että jalkasuojuksia, joiden koko on määritelty. Toinen käsisuojus on oltava sellainen, ettei maila irtoa siitä missään tilanteessa.[3] Maalivahdin suojukset ovat siis samankaltaiset kuin jääkiekossa.[6]
Säännöt
Peliaika
Maahockeyottelu koostuu neljästä 15 minuutin jaksosta. Vuoteen 2019 asti pelattiin kahdessa 35 minuutin jaksossa.[7] Pelikello pysähtyy ainoastaan tuomarin määräyksestä tai maalivahdin vaihdon yhteydessä.[3]
Joukkueet, pelaajat ja pallonkäsittely
Maahockeyssa on kymmenen kenttäpelaajaa sekä maalivahti. Maalivahdin täytyy pukea eri värinen paita kuin muulla joukkueella. Palloa saa pelata vain mailalla, ja ainoastaan sen suoralla puolella. Maalivahti saa pelata palloa millä tahansa ruumiinosalla maaliringin sisäpuolella, mutta sen ulkopuolella ainoastaan mailalla.[3][4]
Vaihdot
Maahockeyssa on niin sanotut lentävät vaihdotjääkiekon tapaan. Pelaajia saa vaihtaa siis aina, paitsi lyhyen kulman aikana. Myös kenttäpelaaja saa korvata loukkaantuneen maalivahdin.[3][4]
Erikoistilanteet
Lyhyt kulma syntyy puolustavan joukkueen rikkeestä maaliringissä tai tahallisesta virheestä kentän neljänneksen sisällä. Maaringin pitää olla tyhjä pelaajista ja neljä puolustavan joukkueen pelaajaa saa olla maaliviivan takana. Lyhyen kulma pallo pitää pysäyttää ringin ulkopuolella. Loput pelaajat odottavat keskiviivalla lyönnin antamista.[4]
Pitkä kulma syntyy, kun puolustavan pelaajan lyömä pallo ylittää päätyrajan tahottomasti.[4]
Rangaistuslaukaus syntyy puolustavan pelaajan tahallisesta rikkeestä maaliringissä. Rangaistuslaukaus annetaan 6,4 m:n päästä maalista. Maalivahdin täytyy seistä molemmat jalat maaliviivalla, eikä hän saa liikkua ennen kuin rangaistuslaukauksen laukoja on laukonut.[4]
Bully tarkoittaa tapaa, jolla peliä jatketaan jos peliaika on keskeytetty loukkaantumisen tai muun asian takia, josta ei kuitenkaan tuomita jäähyä. Bully voidaan suorittaa neljällä tavalla[3]:
annetaan läheltä sitä paikkaa, jossa peli on keskeytetty (ei kuitenkaan 15 metriä lähempää päätyviivasta).
aloituksena, jolloin vastakkain olevien pelaajien oikealle puolella pitää olla heidän oma maalinsa.
aloituksena, jossa vastakkain olevat pelaajat laittavat mailansa pallon oikealle puolelle. Tuomarin merkistä pelaajat nostavat mailansa, lyövät ne vastakkain pallon yläpuolella jolloin palloa saa taas pelata.
kaikkien pelaajien on oltava 5 m:n päästä pallosta
jos rangaistuslaukauksesta ei syntynyt maalia, puolustava joukkue antaa vapaalyönnin 15 m:n päästä maaliviivasta
jos pallo ylittää kokonaan sivurajan. Vapaalyönti annetaan kohdasta, josta sen joukkueen lyömä pallo, joka ei koskenut palloon sen ylittäessä sivurajan, on ylittänyt sivurajan.
jos hyökkäävä joukkue pelaa pallon yli sivurajasta
Rikkeet ja rangaistukset
Maahockeyssa vaarallinen pelaaminen on kielletty. Vaarallista pelaamista on muun muassa päin vastustajaa nostettu korkea pallo, maalivahdin potkaisema korkea pallo tai vastustajan lyöminen mailalla.
Rangaistuksia tuomitaan vain, jos pelaaja tai joukkue on rikkonut sääntöjä. Rangaistus voidaan toteuttaa vapaalyönnillä, lyhyellä kulmalla tai rangaistuslaukauksena. Muita varoituksen muotoja ovat huomautus (suullinen varoitus), varoitus (vihreä kortti), hetkellinen sulkeminen ottelusta (vähintään viiden minuutin rangaistus, keltainen kortti) ja ulosajo (punainen kortti).[3]
Pelin kulku
Aloitus
Ennen ottelua suoritetaan kolikonheitto. Voittaja saa päättää hyökkäyssuunnan tai aloittaa pelin keskussyötöllä. Hyökkäyssuuntaa vaihdetaan puoliajalla. Keskussyöttöä käytetään aloittamaan puoliaika sekä maalin jälkeen. Maalin jälkeisen keskussyötön antaa sen joukkueen pelaaja, jota vastaan maali tehtiin. Keskussyötön saa antaa mihin suuntaan tahansa ja pelaajien pitää olla omalla kenttäpuoliskollaan[3]
Pallonkäsittely
Palloa ei saa yleensä kohottaa lyönnissä, paitsi vippauksissa ja lakaisuissa. Palloa ei saa pelata hartialinjan yläpuolelta. Erilaisia maahockeylyöntejä ovat lyönti, lakaisu, vippaus ja kuljetus.[8]
Lyönnillä palloon saadaan luja vauhti. Siinä maila viedään mahdollisimman taakse ennen heilautusta, ja polvet ovat koukussa.[8]
Lakaisussa pallo halutaan siirtää tarkasti lyhyen matkan päähän. Veto lähtee ranteella, ja pallo liikkuu hitaammin kuin lyötäessä.[8]
Vippausta käytetään lähinnä erikoistilanteissa. Siinä pallo kohotetaan maasta viime hetken ranneliikkeellä.[8]
Kuljetuksessa palloa viedään eteenpäin nopeilla mailanliikkeillä, ja palloa suojataan samalla mailaa käännellen.[8]
Pallonriistossa pelaaja ei saa koskettaa vastustajaa, eikä suojata palloa omalla vartalollaan. Yleisin pallonriisto on edestä, jolloin puolustava pelaaja laskee mailansa maata pitkin. Rystypuolelta pallonriisto tapahtuu pitelemällä mailaa kärjellään. Kämmenpuolelta mailaa pidellään oikeinpäin, jolloin pallonriisto on helpompaa kuin rystypuolelta.[8]
Maahockey on erilaisten hockey-pelien kuten jääpallon ja jääkiekon kantalaji, ja sillä on myös useita sisarlajeja. Kepeillä ja palloilla on pelattu jo yli kolmen tuhannen vuoden ajan eri puolilla maailmaa. Hockey-nimitystä on käytetty ainakin vuodesta 1363. On mahdollista, että nykyaikainen maahockey on monen eri variaation yhdistelmä.[9]
Nykyaikainen maahockey syntyi 1800-luvun alkupuoliskolla. Ensimmäiset säännöt kirjoitettiin Lontoon Harrow'n koulussa 1852, mutta säännöissä oli senkin jälkeen vaihtelua. Ensimmäinen lajiyhdistys perustettiin 1870-luvulla, ja samalla sääntöjä yritettiin harmonisoida ja pelin luonne erottaa jalkapallosta ja rugbysta. Hockey Association perustettiin 1886, ja siitä tuli Englannin johtava lajiyhdistys. Ensimmäinen virallinen maaottelu pelattiin Walesin ja Irlannin välillä tammikuussa 1895. Brittiläinen International Hockey Board perustettiin 1900, ja siitä tuli lajin sääntökomitea.[10]
Maahockeysta tuli 1900-luvun taitteeseen mennessä suosittua myös Manner-Euroopassa, ja se oli Lontoon olympiakisojen 1908 ohjelmassa. Intiasta tuli maahockeyn suurmaa 1880-luvulta lähtien, ja maa vei kaikki olympiakullat vuosina 1928–1956, kunnes Pakistan voitti kultaa vuoden 1960 kisoissa.[11]
Kansainvälinen maahockeyliitto perustettiin 1924. Pelin sääntöihin on tehty 1900-luvulla joitain muutoksia: esimerkiksi paitsiosäännöstä luovuttiin 1996, ja 2000-luvulla palloa on alkanut saada pelata myös mailan reunalla ja mailaa on saanut puolustustilanteessa nostaa aiempaa korkeammalle. Mailat valmistetaan nykyisin lasikuidusta, kevlarista tai hiilikuidusta aiemman puun sijaan.[12]
Euroopan-mestaruuskilpailut aloitettiin 1970, ja maailmanmestaruuskilpailut 1971. Kisoja hallitsivat Intia ja Pakistan 1980-luvun alkuun asti, mutta sen jälkeen Hollanti, Saksa, Uusi-Seelanti, Australia ja Espanja ovat nousseet lajin huipulle.[13][8]
Naisten kansainvälinen maahockeyliitto perustettiin 1927. Naisten maahockey tuli olympialaisten ohjelmaan 1980.[14]
Suomeen maahockey tuli ensimmäisen kerran 1915 Saksassa opiskelleen Erik von Frenckellin mukana. Suomessa lajin kilpailutoiminta käynnistyi vuonna 1951, jolloin Suomen mestaruudesta pelattiin ensimmäistä kertaa. Maajoukkue pelasi seuraavan vuoden olympiakisoissa yhden ottelun, jossa se hävisi Belgialle 0–6 ja putosi jatkosta. Maahockeytä hallinnoi Suomen Hockeyliitto.[15]
Muunnelmia
Maahockeysta kehitettyjä pelejä ovat sisähockey ja hockey 5. Sisähockey kehitettiin toimimaan maahockeyn harjoittelumuotona maissa, joissa sydäntalvella ei voida pelata ulkona. Sitä pelataan normaalein maahockeyvälinein ja -varustein sisätiloissa. Lajin suurin ero maahockeyhyn verrattuna on se, ettei palloa saa nostaa lattian pinnasta muutoin kuin maalilaukauksissa. Nykyisin sisähockeyta pelataan kilpalajina varsinkin Keski-Euroopassa, mutta myös Suomessa. Hockey 5 kehitettiin nuorten olympialaisiin Nanjingiin 2014. Se eroaa maahockeystä muun muassa pelaajamääränsä (1+4) ja eräiden sääntöjen osalta.[16]