Kaarlo Hirvilammi syntyi Vihannissa Pohjois-Pohjanmaalla maatalon poikana. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä, kunnallisneuvos Kustaa Hirvilammi ja emäntä Lilli Hirvilammi o.s. Widell.[1]
Hirvilammin lapsuus- ja nuoruusvuosia varjosti sota-aika. Vuonna 1941 perustettiin Sotilaspojat, johon Hirvilammi liittyi. Hän osallistui sotilaspoikien harjoituksiin ja toimi erilaisissa kotirintaman tehtävissä. Sodan loppuvaiheessa hänet määrättiin asekoulutuksen saaneena kotijoukkoihin. Sotilaspoikajärjestö lakkautettiin 1944.[2]
Hirvilammin kansakoulun jälkeisenä opinahjona oli herännäishenkinen Raudaskylän keskikoulu ja lukioYlivieskassa, josta hän pääsi ylioppilaaksi vuonna 1949. Tämän jälkeen Hirvilammi lähti sotaväkeen, jossa hän kävi aliupseerikoulun ja ylennettiin alikersantiksi 1950.
Hirvilammi avioitui sairaanhoitaja, diakonissa Anna-Leena o.s. Kerkolan (s. 1937) kanssa vuonna 1959. Perheeseen syntyivät Matti, Esa, Olli ja Ulla-Maija. Perheen pojista Matti Hirvilammi puolisonsa Ruutin kanssa oli lähetystyössä Etiopiassa 1992-2000.[1]
Hirvilammi sai mahdollisuuden opiskella missiologiaa entistä laajemmin, kun hän sai Luterilaisen Maailmanliiton (LML) stipendin opiskellakseen Saint Paulin Luther Theological Seminaryssa USA:n Minnesotassa vuosina 1956-57. Harjoittelujakso perehdytti sittemmin Afrikassakin hyödyllisiin työskentelytapoihin. Opetuksen mukaan lähetin ensimmäinen tehtävä Afrikassa on elää ihmisten kanssa ja kuunnella heitä. Toiseksi on kuunneltava kutsuja, sillä Jumala on aloittanut jo työnsä siellä, mistä kutsu tulee. Kolmanneksi on päästävä sisään afrikkalaiseen kulttuuriin, että täysin ymmärtää ihmisiä. Yksilökeskeisen lähestymistavan sai unohtaa. USA:ssa ollessaan hän osallistui myös LML:n kolmanteen yleiskokoukseen 1957.[3]
Ensimmäinen työkausi Tanganjikassa (Tansania) 1958-63
Ensimmäiselle työkaudelleen SLS:n palvelukseen vielä perheetön Hirvilammi lähti vuonna 1958. Hänestä tuli SLS:n aluelähetyssaarnaaja Tanganjikaan vuosiksi 1958-63.[1]
Työalue oli Livingstonevuorilla Magojessa, Uwanjin rovastikunnassa. Ensin oli opiskeltava swahilin kieli. Tehtäviin kuului pappien tukeminen ja maallikoiden koulutus. Magojen pastori Sifike opasti Hirvilammia perusteellisesti afrikkalaiseen ajatteluun. Johdettavaksi tuli myös poikien keskikoulun rakennustyömaa. Kaikenlaisiin töihin oli tartuttava.[4]
Puolen vuoden kuluttua työalueeksi tuli Konden rovastikunta. Lääninrovasti Samuel Muakipundan työtoverina hän tutustui afrikkalaiseen ajatteluun, elämään ja tapoihin yhä syvemmin. Maallikkojen koulutus oli tärkeää, juuri heidän välityksellään evankeliumi levisi parhaiten. Vastuulle tuli myös kirkon teefarmin hoitaminen ja Iteten sairaalan rakennustyön valvominen.[4]
Vuonna 1959 solmitun avioliiton myötä Hirvilammin vaimo tuli miehensä rinnalle SLS:n työhön. Tällöin Hirvilammet siirrettiin takaisin vuorille Magojeen. Vastuulle tulivat myös Usangun ja Konden rovastikunnat.[4]
Vuonna 1961 Hirvilammista tuli SLS:n Tanganjikan työalan esimies vuosiksi 1961-63. Lisätyötä antoi Etelä-Tanganjikan luterilaisen kirkon organisointi. Hirvilammin oli osallistuttava kaikkiin kokouksiin ja työskenneltävä kirkkolakikomiteassa. Paljon oli oltava matkoilla. Kutsuja tuli myös kaukaisista kylistä. Ihmisillä oli suuri halu saada opetusta ja kouluja. Työ oli pioneerityötä, sillä Usangussa oli vain kaksi pientä seurakuntaa ja asukkaita n. 40 000. Työntekijäpuute vaivasi. Elettiin kirkon kasvun aikaa.[4]
Hirvilammin palvelusaikana Tanganjika itsenäistyi vuonna 1961. Vuonna 1964 Tanganjika ja Sansibar yhdistyivät Tansanian liittovaltioksi.
Lähetyssihteerinä ja kansanopistossa 1963-67
Hiippakunnan lähetyssihteerinä Kuopiossa
Afrikasta Suomeen palattuaan Hirvilammi toimi SLS:n kotimaantyössä. Hän toimi Kuopion hiippakunnan lähetyssihteerinä 1963-64. Tässä vaiheessa 1964 hän suoritti pastoraalitutkinnon.[1]
Kansanopistoissa Pielisjärvellä ja Raudaskylässä
Vuonna 1964 Hirvilammi siirtyi kansanopistouralle. Hän toimi ensin Pielisjärven kristillisen opiston opettajana 1964-65. Vuonna 1965 hän suoritti pedagogiset opinnot kansanopistoa varten. Raudaskylän kristillisen opiston opettajana ja varajohtajana Ylivieskassa hän oli 1965-67. Oulun hiippakunnan lähetystoimikuntaan hänet valittiin vuosiksi 1965-67.[1]
Toinen ja kolmas työkausi Tansaniassa ja Etiopiassa 1967-74
Tansaniassa 1967-68
Vuonna 1967 Hirvilammi seurasi Tansaniasta saamaansa kutsua. Hän toimi Tansanian ev.lut. kirkon eteläisen hiippakunnan Kidugalan seminaarin opettajana 1967-68 ja samalla SLS:n Tansanian työalan varaesimiehenä. Seminaarissa koulutettiin maallikkotyöntekijöitä, evankelistoja sekä lyhyemmän koulutuksen saaneita pappeja. Lisäksi hän oli tuntiopettajana Mafingan Luterilaisessa Koulutuskeskuksessa. Koulutuskeskus toimi suomalaisen kansanopiston tavoin. Myös Hirvilammin aviopuoliso toimi opetustyössä.[4]
Etiopiassa 1969-74
Etiopian evankelinen kirkko Mekane Yesus (Ethiopian Evangelical Church Mekane Yesus) oli perustettu 1959. Sen jälkeen kirkko oli kasvanut käsittäen 1968 jo 100 000 (vuonna 2019 yli kymmenen miljoonaa[5]) jäsentä. Yhä tuli pyyntöjä monilta alueilta. Ehkä kiireisin tarve oli Shoa-läänin eteläisimmässä piirikunnassa, jossa asuivat kambata- ja hadija-nimiset kansat, asukkaita n. 800 000. Niinpä Hirvilammin lähetystyöntekijäuralla tapahtui suuri muutos, kun SLS päätti siirtää kokemusta omaavan miehen Etiopiaan. Mekane Yesus -kirkko nimitti hänet Kambatan työn neuvonantajaksi, jossa tehtävässä hän oli 1969–1974. Samalla hän oli SLS:n Etiopian työalan esimies 1969-1974. Tulo Etiopiaan tapahtui tammikuun alussa 1969. Välittömästi alkoi pääkaupungissa, Addis Abebassa kieli- (amhara) ja orientaatiokoulutus. Heti aloitettiin myös hallinto- ja koulutuskeskuksen rakentaminen tulevalle työpaikalle, josta kirkko oli hankkinut tontin. Opiskelun ohella Hirvilammi aloitti työn suunnittelun ja siihen liittyvät valmistelut yhdessä kirkon johdon kanssa. Kaikki suunnitelmat olivat kirkon suunnitelmia. Hän sai oikeuden osallistua kirkon johdon kaikkiin kokouksiin. Hänet valittiin myös kirkon teologiseen komiteaan.[4]
Maaliskuussa 1970 tapahtui siirtyminen työpaikalle Hosainaan, jonne pääkaupungista on n. 240 km. Heti alettiin toteuttaa kirkon antamia tehtäviä. Ensimmäisenä vuotena saatiin kirkollinen työ organisoitua. Tammikuussa 1971 Mekane Yesus -kirkko sai viidennen hiippakuntaa vastaavan synodinsa, Kambata Synodin. Monipuolinen koulutus saatiin käynnistettyä. Lukutaitokampanjassa ja evankelioimistyössä edettiin uusilla alueilla kylästä kylään. Kun kyläläisten rakentamat koulut saatiin käyntiin ja niiden johtokuntiin valitut koulutettua tehtäviinsä, he sanoivat yllättyneinä: Tämä on ensimmäinen kerta, kun me saamme tehdä päätöksiä oman kylämme asioissa ja omien lastemme hyväksi. Alistetuille kansoille heitä koskevat asiat olivat tulleet määräyksinä ylhäältä käsin. Maaseudun väestö oli vuokraviljelijöitä, joilta maanomistaja saattoi periä maanvuokrana puolet tai jopa 75 % sadosta. Köyhä väestö oli maaorjan asemassa. Vallankumouksen tultua maanomistajat menettivät maansa. – Hirvilammin aviopuoliso oli hallinto- ja koulutuskeskuksen ensiapuklinikan hoitaja, Raamattukoulussa hän opetti terveystietoa ja aloitti myös naisten opetuksen. Hän toimi yhteistyössä Punaisen Ristin kanssa.[4]
Vuosina 1972-73 kuivuus koetteli Etiopiaa. Vuonna 1973 monin paikoin piirikunnassa pellot, vesilähteet ja joetkin kuivuivat. Kun ongelma huomattiin, asia ilmoitettiin heti oman kirkon toimistoon ja asetettiin tutkimusryhmä, jonka sihteeriksi Hirvilammi tuli. Ryhmä kierteli koko piirikunnan alueen kahteen kertaan (n. 700 km maastoautolla). Toisella kierroksella tilanne todettiin erittäin vakavaksi. Lavantauti, punatauti ja kolera veivät ihmisiä ja veden puute karjaa. Niinpä tutkimustyöryhmän sihteeri kuulutti kaikissa pysähdyspaikoissa: Tämä kuivuus on nyt vakava asia ja se on samalla meille yhteinen asia. Jakakaa ruokatarvikkeet, mitä kylästänne löytyy, olivatpa ne kenen tahansa! Älkää jättäkö kotianne, älkääkä lähtekö liikkeelle! Me koetamme saada nopeasti apua ulkomailta. Nähtiin, että köyhien torpparien ruoka oli loppunut, mutta tiedettiin, että viljaa oli maanomistajien varastoissa. Ryhmän raportti lähetettiin joulukuun lopussa 1973 Mekane Yesus -kirkon johdolle, sosiaali- ja terveysministeriöön sekä maatalousministeriöön. Kirkon kautta se meni Luterilaiselle Maailmanliitolle kansainväliseen jakeluun.[4]
Suomen ulkoministeriAhti Karjalainen suoritti virallisen valtiovierailun Etiopiaan helmikuun alussa 1974. Hän halusi tutustua suomalaisten tekemään lähetystyöhön. Vapaapäivänään Karjalainen pääsi seurueineen käymään lentäen Kambatan Synodin työkeskuksessa Hosainassa. Vieraille esiteltiin Suomen Lähetysseuran (SLS), Ev. Lut. Kansanlähetyksen (SEKL) ja Suomen Vapaan Ulkolähetyksen (FIDA) työtä. Vieraille työn kokonaisvaltaisuus oli yllätys. Heille kerrottiin myös oman alueen tilanteesta. Seurauksena ulkoministeri Karjalaisen käynnistä oli se, että vuonna 1975 rakennettiin piirikunnan eteläosaan valtion tuella SLS:n toimesta terveysasema, josta tuli kahden vuoden kuluessa hyvin varustettu terveyskeskus. Samoin aloitettiin lähteiden puhdistaminen ja sadevesialtaiden rakentaminen. SEKL ja FIDA saivat valtion tuen koulujen rakentamiseen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun lähetysten sosiaali- ja kehitystyöhön saatiin Suomen valtion tukea. Käytäntö jatkuu yhä.[4]
Avustustoiminnassa purettiin jopa 10-11 rekkakuormaa viljaa päivässä, lastattiin 500-600 muulia ja aasia päivittäin, pienkoneet kuljettivat 300 kilon lasteja tulvivien jokien yli.
Lupa avustustoiminnan aloittamiseen tuli vasta maaliskuun puolivälissä 1974. Työ käynnistyi nopeasti. Hirvilammi oli osatoimisesti koko toiminnan koordinaattorina. Levottomuudet ja vallankumous olivat alkaneet helmikuussa. Valtion viljavarastolta saatiin ulkomailta tullutta viljaa. Tärkein avustuskeskus oli Hosainan työkeskus. Kiireisimpänä aikana purettiin jopa 10-11 rekkakuormaa viljaa päivässä. Viljasäkit vietiin muulien ja aasien selässä ihmisten kotikyliin. Ruotsalaisen kreivi von Rosenin lentäjäryhmän pienkoneet operoivat kahden kuukauden ajan ja kuljettivat kerrallaan 300 kilon lastin viljaa kumpikin piirikunnan eteläosan kyliin, jonne ei tulvivien jokien takia muuten päästy.
Puoli vuotta jatkuneen toiminnan aikana ruokittiin yli 402 000 ihmistä. Mieleen painuva oli paikallisen miehen kiitos Hirvilammille ja Synodin esimiehelle heidän kierrellessään syksyllä avustusalueilla: Kiitämme teitä kaikesta siitä avusta, jota annoitte meille, kun peltomme kuivuivat ja karjamme kuoli. Pyydämme, että välitätte kiitoksemme niille ihmisille merten takana, jotka tekivät mahdolliseksi sen, että lapsemme ja me saimme ruokaa. Kiitämme myös sanasta, jonka toitte meille Jumalalta. Jakelupisteissä päivä oli aina alettu Raamatun luvulla ja rukouksella. Kaikkien yllätykseksi maanomistajat avasivat varastonsa. Näin satojatuhansia köyhiä tuli ruokituksi ulkomaista apua odotellessa ja kylät säilyivät ehyinä. Siihen aikaan piirikunnan asukasmäärä oli jo n. 900 000. Kambata-Hadija piirikunta oli ainoa alue koko maassa, missä 1970-luvun kuivuuskatastrofin aikana apu tuli ajallaan.[4]
Ulkomaisista kumppaneista kaikkein suurin avustaja oli Ruotsi. Ruotsin kirkon ulkomaanavun paastokeräys tuotti vuonna 1974 enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin. Se oli Etiopiassa tarpeen.
Kirkolliskokousedustajana Hirvilammi oli vuodesta 1971 alkaen. Vuonna 1973 Hirvilammi oli yhtenä Etiopian Mekane Yesus -kirkon edustajana Itä-Afrikan luterilaisten kirkkojen neuvottelukouksessa Arushassa Tansaniassa.
Oulun hiippakunnassa 1975-93
Oulun hiippakunnan lähetyspappina
Vuonna 1974 Hirvilammi palasi kotimaahan. Hänet nimitettiin SLS:n Oulun hiippakunnan lähetyspapiksi, jossa tehtävässä hän toimi 1975-80. Näinä vuosina hänet valittiin silloisella asuinpaikkakunnallaan, synnyinseudullaan Vihannissa, myös seurakunnan luottamustehtäviin. Vuosina 1978-80 hän toimi Vihannin kirkkovaltuuston puheenjohtajanakin.[1]
Raution kirkkoherrana 1980-84
Tässä elämän vaiheessa Hirvilammi haki kotimaassa Raution seurakunnan kirkkoherranvirkaa ja tuli valituksi. Hän toimi tässä virassa vuosina 1980-84. Rovasti hänestä tuli 1981. Kirkkoherravuosinaan 1981-84 hän toimi myös Kalajoen rovastikunnan lähetyspappina.[1]
Seurakuntien yhteisissä tehtävissä 1984-89
Kirkkoherravuosien jälkeen Hirvilammi toimi Raahen rovastikunnan rovastikunta-apulaisena 1984-87, Vihannin vt. kirkkoherrana 1987-88 sekä Vihannin, Siikajoen ja Rantsilan seurakuntien yhteisenä virallisena apulaisena 1988-89. Vuosina 1986-89 hän toimi myös Raahen rovastikunnan kasvatuspappina. Lisäksi hänet kutsuttiin useisiin luottamustehtäviin. Hän oli Oulun hiippakunnan lähetystoimikunnassa 1986-89, Pohjanmaan Pipliaseuran puheenjohtaja 1986-91, Oulun hiippakuntakokouksen jäsen 1986-92 ja Vihannin kunnan tilintarkastuslautakunnan puheenjohtaja 1986-94.[1]
Hiippakunnan näköalapaikalla 1989-93
Kymmenvuotinen seurakuntajakso päättyi, kun kokenut lähetysmies valittiin vielä kerran lähetystyön erityistehtäviin, hiippakunnalliselle näköalapaikalle, SLS:n Oulun hiippakunnan lähetyssihteeriksi. Tätä tehtävää hän hoiti vuosina 1989-93. Vuonna 1989 hänet kutsuttiin myös Suomen Pipliaseuran hallituksen jäseneksi, jota luottamustointa hän jatkoi eläkkeelle jäätyäänkin vuoteen 2000 asti. Eläkkeelle hän siirtyi 1993.[1]
Eläkevuodet 1993-
Eläkkeelle jäätyään Hirvilammi toimi Vihannin seurakunnan vapaaehtoisena lähetyssihteerinä vuoteen 2000. Hän liittyi myös Vihannin Sotaveteraanit ry:hyn ja sai hoitaakseen hengellisen toiminnan yhdyshenkilön tehtävät ympärivuotisesti. Hän osallistuu veteraanien juhlien ja muiden tilaisuuksien järjestämiseen, kuten syntymäpäiviin ja hautajaisiin. Edelleen Hirvilammi liittyi jäseneksi Raahentienoon Suojeluskunta-, Lotta- ja Sotilaspoikaperinne ry:hyn.
Eläkevuosinaan Kaarlo Hirvilammi kirjoitti kirjoja, jotka liittyvät jo nuoruuden kokemuksiin isänmaan historian kohtalonvuosina, mutta myös pitkään elämäntyöhön lähetystyössä. Kirjojen valossa voi päätellä, että Hirvilammi oli sotilaspoika-ajoistaan lähtien päämäärätietoinen, rohkea, ripeästi tehtäviin tarttuva, isänmaallishenkinen lähetysmies.
Hirvilammin teos Tarinoita Livingstonevuorilta vuodelta 2009 vie lukijansa 50 vuoden taakse eteläisen Tansanian ylänköalueille. Tarinoista pääosa on itse koettua. Hirvilammi kuvaa lähetystyön ydintä: ”rivakkaa aherrusta, hikeä, kyyneliä, ponnistusta, iloa ja riemua, läsnäoloa – ihmisenä olemisen jakamista”. Ihmisten keskellä arvioitiin aina, mikä on tarpeellista ja toteutettiin se. Tarinat ovat tansanialaista todellisuutta ja kuvaavat lähetystyötä aidoimmillaan. Lähetystyöntekijöiden piti olla kekseliäitä ja monien alojen taitureita.[6]
Teos Neljä pientä ikkunaa sisältää Hirvilammin itsenäisyyspäivinä kertomaa, juhlissa sanottua, saarnatuolissa puhuttua sekä veteraanikokoontumisten läheisiä aiheita.[7]
Teoksessa Suomen kohtalon vuodet 1939–1945 kerrotaan kuvin ja sanoin realistisesti sotiemme historiaa sotatantereilta ja kotirintamalta, sotilaista, lotista, sotilaspojista ja lottatytöistä. Painotus on kotirintaman kokemuksissa, toimissa ja valtavassa työmäärässä.[2]
Teoksessa Aika on lähteä ja aika lähettää Hirvilammi kuvaa Vihannin seurakunnan lähetyspanosta ja lähettien toimintaa kuudessa maassa. Hirvilammin kuvaus työstään Tansaniassa ja Etiopiassa on seikkaperäinen.[4]
Mekane Yesus -kirkon 50-vuotisriemujuhlan yhteydessä vuonna 2009 Hosainan teologisen seminaarin kirjasto nimettiin ensimmäisen suomalaisen lähetystyöntekijän mukaan Kaarlo Hirvilammi Kirjastoksi, ja hänen nimensä kaiverrettiin kahdella kielellä marmorilaattaan.[4]
Julkaisuja
Hirvilammi, Kaarlo: Tarinoita Livingstonevuorilta. Helsinki: Suomen Lähetysseura, 2009. ISBN 978-951-624-373-6
Röbbelen, Anna-Liisa (toim.): Neljä pientä ikkunaa: Kaarlo Hirvilammin puheita. Vihanti: Kaarlo Hirvilammin suku, 2009. ISBN 978-952-92-5881-9
Hirvilammi, Kaarlo: Aika on lähteä ja aika lähettää: Vihannin seurakunta mukana lähetystyössä. Raahe: Kaarlo Hirvilammi, 2019. ISBN 978-952-94-2378-1
Toimituskunta ja kirjoittajat: Hirvilammi, Kaarlo et al.: Suomen kohtalon vuodet 1939–1945: Raahen näyttelyn kuvaamana. (Näyttelyjulkaisu, näyttely ”100-vuotiaan Suomen kohtalon vuodet”, 1.12.2016–30.1.2017 Raahessa) Raahe: Raahentienoon Suojeluskunta-, Lotta- ja Sotilaspoikaperinne ry, 2018. ISBN 978-952-94-0945-7
Hirvilammi, Kaarlo: Aika olla vaiti ja aika puhua. Rovaniemi: Kaarlo Hirvilammi, 2024. ISBN 978-952-396-163-0
Lähteet
↑ abcdefghijkPappismatrikkeli Prästmatrikeln 2018. Suomen kirkon pappisliitto, 2019.
↑ abSuomen kohtalon vuodet 1939 – 1945. Raahentienoon Suojeluskunta-, Lotta- ja Sotilaspoikaperinne ry 2018.
