Robert Venturi:
Vanna Venturi -talo, 1959–1964. Chestnut Hill, Pennsylvania.
John Simmons Barth (27. toukokuuta 1930 Cambridge, Maryland, Yhdysvallat[1] – 2. huhtikuuta 2024 Bonita Springs, Florida[2]) oli yhdysvaltalainen kirjailija ja kirjallisuudentutkija. Barthin nimi liitetään postmodernismiin[3] Thomas Pynchonin, Robert Cooverin, William H. Gassin ja Donald Barthelmen ohella.
Elämä
Barth aloitti musiikin opinnot, mutta siirtyi pian Johns Hopkinsin yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta ja luovaa kirjoittamista. Hän suoritti alemman korkeakoulututkinnon vuonna 1951 ja seuraavana vuonna ylemmän M.A. -tutkinnon. Hän työskenteli Pennsylvanian, Buffalon ja Johns Hopkinsin yliopistoissa sekä vierailevana professorina Bostonin yliopistossa. Hän jäi eläkkeelle akateemisesta virastaan vuonna 1995.
Teokset
Barth on usein kirjoittanut teospareja, minkä hän arvelee johtuvan siitä, että hänellä on kaksoissisar. Ensimmäisiä romaanejaan, The Floating Opera (1956, suom. Uiva ooppera) ja The End of the Road (1958, suom. Matkan pää) Barth kutsui ”nihilistiseksi komediaksi” ja ”nihilistiseksi tragediaksi”.lähde? Niitä leimaa musta huumori ja absurdi maailmankokemus. Ne ovat sukua Jean-Paul Sartren eksistentialistiselle romaanille.
Seuraavassa teosparissa The Sot-Weed Factor (1960) ja Giles Goat-Boy (1966) Barth luopuu realistisesta kerronnasta. The Sot-Weed Factor on pastissi, jossa Barth parodioi 1700-luvun englantilaisia romaaneja. Barth on todennut niistä, että ne ovat romaaneja, jotka jäljittelevät romaanin muotoa; ne on kirjoittanut kirjailija, joka jäljittelee kirjailijan roolia.
Giles Goat-Boy on allegorinen kehityskertomus, jonka päähenkilö kasvaa vuohesta ihmiseksi ja yliopiston Suureksi Opettajaksi (Grand Tutor). Päähenkilön isä on tietokone, jonka näkökulmasta tarina kerrotaan. Tapahtumat sijoittuvat yliopiston kampukselle, joka jakautuu itä- ja länsiosaan (East Campus ja West Campus), joista vastaavat tietokoneet EASAC ja WESAC (West Campus Automatic Computer). Teoksessa on runsaasti muitakin binaarioppositiopareja, kuten mies/nainen, mieli/ruumis, itä/länsi. Giles työskentelee yliopistossa, joka vertautuu teoksessa universumiin (university/universe). Barth on sijoittanut juonen pohjaksi Joseph Campbellin ja Lord Raglanin tulkintoja sankarimyytistä. Romaania kirjoittaessaan hän piti edessään tehtäväluetteloa, että saisi upotettua kirjaansa kaikki Campbellin Sankarin tuhannet kasvot -teoksessa luetellut myytit.
Lost in the Funhouse (1968) –novellikokoelmaa käytetään yliopistoissa kurssikirjanalähde?. Niminovelli on postmodernin kirjallisuuden kulmakiviä ja muun muassa David Foster Wallacen suosikki.[4]
Chimera (1972) ja kirjeromaani Letters (1979) muodostavat käännekohdan Barthin tuotannossa. Yksi Letters-romaanin päähenkilöistä on kirjailija ja muut Barthin aikaisempien teosten henkilöhahmoja tai näiden jälkeläisiä. Letters tarkastelee Yhdysvaltojen historiaa hävinneiden kannalta: intiaanien, Yhdysvaltojen itsenäisyyttä vastaan taistelleiden, sisällissodassa hävinneiden näkökulmasta. Barth kääntää virallisen historiankirjoituksen tavallaan nurin päin.
Sabbatical (1982) ja The Tidewater Tales (1987) muodostavat teosparin, jonka teemoina ovat kirjoittamisen ohella rakkaus ja kuolema.
Barth sai National Book Awardin vuonna 1973 teoksestaan Chimera. Palkinto jakautui kahtia, niin että toinen palkittu oli John Edward Williams.[5]
Näkemykset kirjallisuudesta
Barth on kirjoittanut myös teoreettisia artikkeleita. Hän osallistui 1960-luvulla kirjallisuuden ja romaanin kuolemaa käsittelevään keskusteluun artikkelillaan The Literature of Exhaustion (1967, Uupumuksen kirjallisuus). Siinä hän katsoo, että jos perinteisen romaanin keinot on käytetty loppuun, voivat romaanikirjailijat kirjoittaa fiktiota fiktion kirjoittamisesta ja täten luoda uudenlaista kirjallisuutta. Myöhemmin hän täydensi näkemyksiään esseessään The Literature of Replenishment (1979, Uuden runsauden kirjallisuus). Barth katsoo esimerkiksi Italo Calvinon romaanin Kosmokomiikkaa (1965) ja Gabriel García Márquezin teoksen Sadan vuoden yksinäisyys (1967) edustavan uudenlaista kirjallisuustyyppiä, joka täydentää vanhaa ja väsähtänyttä kirjallisuutta. Barthille esimerkiksi Samuel Beckettin ja Vladimir Nabokovin teokset edustavat jo keinonsa loppuun käyttänyttä kirjallisuutta, joka tuntuu kulkevan kohti omaa kuolemaansa.
Suomennetut teokset
- Uiva ooppera (The Floating Opera); vuoden 1956 laitoksesta suom. Pentti Saarikoski, vuoden 1967 laitoksen lopun suom. Reijo Lehtonen, WSOY 1972 ISBN 951-0-00073-6 Sarja: Aikamme kertojia
- Matkan pää (The End of the Road), Suom. Antero Tiusanen, WSOY 1970 Sarja: Aikamme kertojia. A-sarja
Teokset
- The Floating Opera (1956, suom. Uiva ooppera, 1972)
- The End of the Road (1958, suom. Matkan pää 1970)
- The Sot-Weed Factor (1960)
- Giles Goat-Boy (1966)
- Lost in the Funhouse: Fiction for Print, Tape, Live Voice (1968)
- Chimera (1972)
- Letters: A Novel (1979)
- Sabbatical: A Romance (1982)
- Tidewater Tales: A Novel (1987)
- The Last Voyage of Somebody the Sailor (1991)
- Once upon a Time: A Floating Opera (1994)
- On with the Story (1996)
- Coming Soon!!!: A Narrative (2003)
- The Book of Ten Nights and a Night: Eleven Stories (2004)
- Where Three Roads Meet: Novellas (2005)
Lähteet
- Robinson, Douglas: John Barth’s Giles Goat-Boy. A Study. Jyväskylä: University of Jyväskylä, 1980. (englanniksi)
- Saariluoma, Liisa: Postindividualistinen romaani. Helsinki: SKS, 1992.
Viitteet
Aiheesta muualla
|
|---|
| Kansainväliset | |
|---|
| Kansalliset | |
|---|
| Tieteilijät | |
|---|
| Henkilöt | |
|---|
| Muut | |
|---|
.jpg)
