Chickasawit ovat muskogee-kielinenintiaanikansa, joka asui alun perin Mississippin, Kentuckyn, Alabaman ja Tennesseen osavaltioiden alueilla. 1650-luvulla heidän lukumääränsä on arveltu olleen noin 8 000.[2] Historioitsijoiden mukaan chickasawit ja choctawit olivat olleet esihistoriallisella aikakaudella samaa kansaa, kunnes olivat erkautuneet omiksi heimoikseen. Eurooppalaisten siirtolaisten levittäytyessä Pohjois-Amerikkaan chickasawit ystävystyivät hyvin englantilaisten kanssa. Sen sijaan Ranskan siirtomaavaltaa he vastustivat voimakkaasti. Vuonna 1837 heimo siirrettiin intiaaniterritorioon Oklahomaan, jossa he muodostivat 20 vuotta myöhemmin choctawien, cherokeiden, seminolien ja creekien kanssa viiden heimon yhteisen liiton.[3]
Ensimmäisen kosketuksensa chickasawit saivat eurooppalaisiin Hernando de Soton retkikunnan saapuessa heidän mailleen vuonna 1540. Noin 600 espanjalaistakonkistadoria, parisataa hevosta, sekä suuret joukot sikoja ja koiria asettuivat lähelle erästä chickasawien kaupunkia. Tappamaan opetetut koirat eivät kestäneet kuitenkaan ankaraa talvea, ja niistä suurin osa kuoli tai karkasi.[4]
De Soto ja hänen miehensä tarjosivat uteliaille intiaaneille ateriaksi paahdettua sianlihaa. Lähtiessään espanjalaisten leiriltä chickasawit anastivat mukaansa metsässä vapaina juoksevia porsaita. Hernando de Soto päätti rangaista varkaita espanjalaisten konkistadorien käyttämällä tavalla. Miehistö otti kolme varasta kiinni, joista kaksi teloitettiin jalkajousella ja kolmas lähetettiin takaisin kyläänsä kädet silvottuina.[5]
Kun chickasawit eivät näyttäneet reagoivan teosta, de Soto kuvitteli intiaaneja pelkureiksi ja kävi röyhkeäksi. Keväällä 1541, kun espanjalaiset olivat lähdössä pois, de Soto halusi noin 200 nuorta chickasaw-naista "kantajiksi ja muihin tarkoituksiin." Intiaanit antoivat ymmärtää, että harkitsivat asiaa. Yön tullen joukko chickasaw-sotureita hiipi valkoisten leirialueelle. Saviruukuissa tuomiensa hiilien avulla he sytyttivät tulipalon.[4]
Espanjalaisten tappiot olivat mittavat, ja suuri osa heidän aseistaan ja vaatteistaan tuhoutui. Välikohtauksessa kuoli monta konkistadoria. Useimmat hevoset ja siat karkasivat. Saatuaan hajaantuneen joukkonsa kokoon de Soto antoi perääntymiskäskyn. Miehet vetäytyivät kylmissään, epätoivoisina ja lähes alastomina. Hätäisesti kyhäämässään pikku pajassa he saivat korjattua osan aseistaan ja satuloistaan. Tämän jälkeen de Soto joukkoineen jätti taakseen chickasawien maat.[6]
Etelä-Carolinassa jalansijaa saaneet brittisiirtolaiset alkoivat levittäytyä 1700-luvun alkuvuosina lännemmäksi Mississipin tienoille. He löysivät chickasawit ja solmivat kauppasuhteen näiden kanssa. Englantilaisilla oli pitkän tähtäimen suunnitelma tulevia sotia varten. He aseistivat chickasaweja, koska näistä ei ollut uhkaa idempänä oleville brittiasutuksille. Chickasawit hyödynsivät tuliaseitaan terrorisoimalla naapuriheimoja. Britit saivat aseittensa vastineeksi orjia, joita chickasawit ottivat sotaretkillään mukaansa monista kylistä. Osa orjista myytiin eteenpäin, mutta useat joutuivat palvelemaan brittien nopeasti kasvavan siirtokunnan työtehtävissä. Chickasawit pitivät osan vangeistaan itse säilyttääkseen kansansa määrän ennallaan.[5]
Brittien yllytyksestä chickasawien suhtautuminen Uuteen-Ranskaan muuttui kylmäkiskoiseksi. He alkoivat häiritä Louisianan ranskalaisten kauppaliikennettä Kanadaan. Vuonna 1736 Louisianan kuvernööriJean-Baptiste Le Moyne de Bienville järjesti sotaretkia chickasawien maille. Hänellä oli liittolaisinaan tuhatkunta illinois- ja choctaw-intiaania, mutta chickasawit onnistuivat lyömään hyökkääjät takaisin puolustaen menestyksellisesti kahta kyläänsä, Ackiaa ja Amalahtaa. Uuden-Ranskan ja heidän liittolaistensa tappiot olivat melkoiset.[8][9]
Louisianan kuvernööri Jean-Baptiste Le Moune de Bienville epäonnistui sotaretkillään chickasaweja vastaan.
Pelastaakseen sotilaallisen kunniansa Uusi-Ranska koulutti Louisianassa 700 vakinaisen palvelun sotilasta antaen näille tarkat ohjeet chickasawien tuhoamiseen.[5] Elokuussa 1739 kuvernööri Bienville otti joukot komentoonsa ja johdatti armeijansa New Orleansista Mississippiä vastavirtaan kohti chickasawien maita. Armeija käsitti intiaaniliittolaisineen lähes 3 000 miestä.[10] He eivät kuitenkaan koskaan päässeet perille chickasawien kyliin. Luonnonvoimat kääntyivät Bienvillen iskuryhmää vastaan ja pysyättivät heidän etenemisensä. Armeija rypi mudassa ja kaatosateissa liikkumatta juuri minnekään. Ankeiden olojen seurauksena taudit levisivät sotilaisiin ja heidän taisteluintonsa hiipui ennen vihollisen kohtaamista. Bienvillen kostoisku jäi vaille toteutumistaan.[10]
Seuraavana vuonna ranskalaiset suostuivat intiaanien sanelemiin rauhanehtoihin, joihin kuului olennaisena osana chickasawien lupa valvoa Mississipin laivaliikennettä. Bienville palasi nöyryytettynä New Orleansiin, ja epäonnistuneet sotaretket chickasaweja vastaan lopettivat hänen uransa.[11] Uusi-Ranska jatkoi Isoiltajärviltä tulleiden intiaaniliittolaistensa turvin hyökkäyksiä chickasawien kyliin, mutta ilman mainittavia tuloksia. Samanaikaisesti britit lujittivat omaa asemaansa. Ranskalaisten yritykset horjuttaa englantilaisten asemaa murenivat 1762 brittijoukkojen vallattua heidän linnakkeensa Isojenjärvien alueella. Chickasawien jatkuva ranskalaisten kauppaliikenteen häirintä Mississipillä oli tehnyt tehtävänsä ja edesauttanut englantilaisten joukkojen voitokasta etenemistä.[12]
Yhdysvaltain ja Espanjan siirtokunnan puristuksessa
Chickasawit asettuivat englantilaisten puolelle myös vuonna 1775 alkaneessa Yhdysvaltain vapaussodassa. Siirtolaisten aseellinen vastus oli kuitenkin siksi kova, että osa sotaan osallistuneista chickasaweista pakeni kriisialueilta etelään. Valittuaan sodassa uuden puolen he taistelivat brittejä vastaan, johtajanaan William Colbert, joka oli puoliksi scottilainen.[13]
Uusi-Espanja otti 1780 hallintaansa Ranskan Louisianan ja pyrki maltilliseen kanssakäymiseen alueen intiaaniväestön kanssa. Mississipin yli Arkansasiin metsästysmatkoja tekevät chickasawit kävivät satunnaisesti kauppaa espanjalaisten kanssa, mutteivat täysin luottaneet heihin. Vuonna 1784 tuhkarokko surmasi lähes puolet chickasawien suurimman kylän Long Townin asukkaista. Kaksi vuotta myöhemmin saman kylän vaikutusvaltainen päällikkö Piomingo kirjoitti chichsawien ja Yhdysvaltain raja-asioita koskeneen sopimuksen. Samalla monet aiemmin brittejä suosineet chickasawit siirtyivät kannattamaan Yhdysvaltoja. Espanjalaisia tämä ei miellyttänyt. He yrittivät päästä chickasawien ja muiden etelän intiaanien suosioon lähettämällä lahjoja. Yhdysvaltain lähettiläät noudattivat samaa käytäntömallia lähestymällä alkuperäisasukkaita vuosittaisten lahjojen avulla.[14] Espanjalaiset varoittivat intiaaneja Yhdysvaltain aikomuksista anastaa näiden maat pala palalta. Vuonna 1792 Yhdysvaltain edustajat kutsuivat useita chickasawien, cherokeiden, choctawien ja creekien päälliköitä suureen neuvotteluun Nashvilleen ja vakuuttivat vilpittömyyttään: "Emme me halua yhdenkään punaisen miehen maita, sillä Yhdysvalloilla maata on jo aivan riittävästi!"[5]
Louisianan intiaaneja (chickasaweja tai choctaweja.)
Myöhempi historia osoittaa, että Yhdysvaltain valtuuttamat puhemiehet tulivat eri neuvotteluissa toistamaan nämä sanat monta kertaa ja syömään ne yhtä useasti.[5]
Vuonna 1793 chickasawit ja espanjalaisten tukemat creekit ajautuivat kaksi vuotta kestäneeseen sotatilaan. Tennesseen siirtokunta, joka ei kuulunut vielä Yhdysvaltoihin, järjesti chickasaweille 500 kivääriä ja paljon ammuksia.[5] Päällikkö Piomingon johdolla he tekivät hyökkäyksiä creekien kyliin ja hyödynsivät ostamaansa tulivoimaa. Creekien suunnittelema 1 200 soturia käsittävä vastaisku chickasawien Long Towniin epäonnistui. Piomingo sai vihjeen creekien tulossa olevasta hyökkäyksestä ja onnistui taitavan sotataktiikan avulla ajamaan hyökkääjät pakoon. Tapaus johti chickasawien ja creekien solmimaan rauhaan 1795.[5]
Sotureista maanviljelijöiksi
Chickasaw Bluffiin rakennettiin Memphis. Paikka oli toiminut muinaisten chickasawien pohjoisiin suuntautuneen kauppaliikenteen satamana.
Espanjalaisten ja ranskalaisten sekahallinnossa ollut Louisiana siirtyi 1803 Yhdysvalloille Napoleon Bonaparten myytyä sen heille presidenttiThomas Jeffersonin valtakaudella.[15] Vuosisadan vaihteessa chickasawien sotureista alkoi muotoutua maanviljelijöitä. Monet eri syyt olivat vaikuttamassa muutokseen, ja suurin syistä oli idästä päin tasaisena muurina leviävä Yhdysvaltain asutus. Lännessä toimi rajana Mississippijoki, jonka takana asuvat intiaanikansat olivat chickasawien vihollisia ja estivät heidän siirtymistään sinne.[5]
Muutamassa vuodessa chickasaweista tuli Yhdysvaltain vaurain intiaanikansa ja ennen naisten perinteisesti tekemät maatyöt hoidettiin nyt koko kansan voimin. Heidän laajoilla puuvillapelloilla ahersi yli tuhat mustaa orjaa.[16] Euroopasta virtasi kuitenkin lisää väkeä, jotka täyttivät ympärillä olevat intiaanimaat. Vastoin sotaista perinnettään chickasawit eivät ryhtyneet rettelöimään valkoisia amerikkalaisia vastaan vaan tyytyivät väistymään. Vuosien 1801 ja 1832 välillä chickasawit kirjoittivat useita maittensa luovutussopimuksia. Vuonna 1828 Yhdysvaltain presidentin virkaan astuneella Andrew Jacksonilla oli selkeä mielipide intiaaneista:
»Villit intiaanit ovat Yhdysvaltain talouden kasvun, teollisuuden ja hyvinvoinnin tiellä. Heillä ei ole älykkyyttä, ei moraalisia tapoja eikä halua parantaa omia olojaan. Tulemme siirtämään heidät pois tieltä jonnekin länteen.» (Andrew Jackson [17]
)
Chickasawit toimivat choctawien puskurina läntisimpiä heimoja vastaan.
Pakkomuutto
Vuonna 1830 Yhdysvaltain kongressi hyväksyi ehdotuksen chickasawien ja kaikkien etelän intiaanien pakkomuutosta pois perinteisiltä alueiltaan. Chickasawit saivat Doaksvillen sopimuksen mukaan oikeuden siirtyä kaakkoiseen Oklahomaan, sinne aiemmin muuttaneiden choctawien reservaatin länsiosiin. Vuonna 1837 chickasawien pääjoukkojen ja tuhannen orjan muuttoliikkeen mukana seurasi 5 000 hevosta, joiden kuljettaminen yli Mississipin oli vaikeaa. Monia hevosia katosi ja sääolosuhteet vaikeuttivat matkaa. Kun chickasawit viimein saapuivat heille osoitettuun paikkaan, he huomasivat tulleensa keskelle sotavyöhykettä. Kaikki reitit ympäröiviltä tasangoilta johtivat chickasawien uusille asuinalueille. comanchien ja kiowien lisäksi alueella liikkui osagien ja pawneiden metsästys- ja sotapartioita. Myös delawaret ja shawneet olivat pystyttäneet useita pysyviä kyliä alueen laitamille metsästääkseen ja käydäkseen kauppaa. Chickasawit joutuivat sukulaistensa choctawien puskuriksi kaikkia läntisiä heimoja vastaan.[5]
Uusi alku
Chickasaweista tuli 10 vuoden ajaksi osa choctaweita. Identiteettinsä kadottaneina he joutuivat torjumaan ympäristön heimojen hyökkäyksiä, kunnes 1850-luvun puolivälissä he irtaantuivat omaksi heimokseen. Rasittavat pakkomuutot ja omien maitten puolustaminen "huopaintiaanien" (kiowat, comanchet jne.) ryöstöretkiä vastaan olivat kuitenkin ehtineet pudottaa heidän lukumääräänsä.
1856 chickasawien kansakunta aloitti uudelleenmuotoutumisensa. Perinteinen heimopäällikkö muuttui kuvernööriksi, joka valittiin yleisöäänestyksellä kahdeksi vuodeksi kerrallaan.[18] Puoliverinen Cyrus Harris aloitti chickasawien ensimmäisenä kuvernöörinä samana vuonna ja kaksi vuotta myöhemmin hänen paikalleen astui Daugherty (Winchester) Colbert.[19] 1859 chickasawit muodostivat cherokeiden, choctawien, creekien ja seminolien kanssa viiden sivistyneen heimon liiton, joilla oli Yhdysvaltain mallin mukainen demokraattinen hallinto ja lähes täydellinen sisäinen autonomia.[20]Yhdysvaltain sisällissodassa (1861–65) chickasawit asettuivat etelävaltioiden puolelle pohjoisvaltioita vastaan. Osa heistä jäi armeijan vakinaiseen palveluun sodan päättymisen jälkeen.[13]
Vuonna 1866, pohjoisvaltioiden voitettua sodan, Yhdysvallat teki sopimuksen orjatyövoiman lakkauttamisesta viiden sivistyneen heimon keskuudessa. Käytännössä tämä merkitsi mustien orjien siirtymistä heimojen kansalaisiksi. Chickasawit kieltäytyivät aluksi noudattamasta uutta käytäntöä, mutta taipuivat myöhemmin Yhdysvaltain ehtoihin.[21]
Rikkaiden Colbertien vaikutusvallan myötä chickasawit menestyivät. Maanviljely tuotti heille paljon ylijäämää, ja he perustivat sahalaitoksia, erilaisia käsityöhön perustuvia liikkeitä ja kouluja, joista osa oli vain tytöille.[13]
1900-luku
Yhdysvaltain edustajainhuoneen jäsen Thomas Jeffrey Cole on chickasaw-intiaani.
Chickasawien ja muiden sivistyneiden heimojen maa-alueet joutuivat Yhdysvaltain huomion kohteeksi 1800-luvun lopulla. 1898 kirjoitetun uuden lain nojalla maista suurin osa siirtyi valkoisten viljelijöiden haltuun.[20]
Vuonna 1907 chickasawien autonomia purettiin, ja heimo lakkasi olemasta vuosikymmenien ajaksi. Heidän kotimaansa Oklahoma julistettiin omaksi osavaltiokseen ja sen asukkaista tuli tavallisia amerikkalaisia. Myöhemmin 1936 Oklahoman valtion sosiaalityön tekemällä huolenpidolla saatiin aikaiseksi seudun heimojen uudelleenorganisoituminen, mutta chickasawien jääräpäisyys esti heitä alistumasta tähän menettelyyn. 1970-luvun aikana laajalle levinnyt intiaaniaktiivien liike käynnisti tehokkaasti heidän omien oikeuksiensa ajamisen. Chickasawit heräsivät "horroksestaan" liikkeen mukana, ja 1983 heidät tunnustettiin jälleen omaksi kansakseen. Chickasawit ovat sittemmin onnistuneet pääsemään varsin merkittävään asemaan Oklahoman kulttuurielämässä.[13] Vaikka alkuperäinen kulttuuri on vuosien aikana sammunut, monet heistä puhuvat yhä omaa kieltään. Enemmistö kuitenkin polveutuu valkoisista. Väkiluku oli 2000-luvun alussa noin 40 000, ja he ovat Yhdysvaltain kymmenen suurimman heimon joukossa.[1]
Kulttuuri
Asuminen
Joskus 1300-luvun aikana chickasawien on otaksuttu ylittäneen Mississippijoen Red Riverin laaksossa.[5]Tradition mukaan he kulkivat läpi Mississippin ja perustivat ensimmäisen kiinteän kylänsä nykyisen Hutsvillen lähelle, Alabamaan. Tästä eteenpäin chickasawit harrastivat paljon haja-asutusta jokien varsilla niin Mississipissä kuin Tennesseessäkin. Heillä oli tärkeitä kyliä nykyisen Tupelon seuduilla, samoin lähellä Memphisiä. Heidän 1700-luvun "kaupungeikseen" on nimetty Ackia (engl. Old town), Amalatha, Ashukhuma (Red grass), Chatelaw (Copper Town), Chukalafaya (Long town), Chucalissa (Great town), Tuscahaw, Melettaw ja Yaneka.[16] Kylät oli ympäröity paaluvarustuksin. Jokaisella perheellä oli sekä kesä- että talviasunto sekä erillinen varastorakennus jyville ja muille ruokatarpeille. Myös naisille oli varattu oma maja heidän vaivojaan varten.[22] Talviasunnot olivat korkealle maapohjalle savesta rapattuja pyöreäpohjaisia majoja, jotka pitivät hyvin kylmän ulkopuolellaan. Kesätalot olivat suorakaiteen muotoisia kalkilla valkaistuja rakennuksia. Lisäksi kyliin kuului seremoniatalo, kivikiukainen sauna ja pallokenttä.[23] Chickasawien suosituimmat joukkuepelit olivat toli (lacrosse), chunkey ja akabatle. Kaksi ensin mainittua edustivat miehisiä kontaktilajeja, kun taas akabatlessa miehet ja naiset pelasivat toisiaan vastaan. Urheilutapahtumat päättyivät juhliin, johon osallistuivat niin pelaajat kuin katsojatkin.[24]
Elintavat ja viholliset
Chickasawien laajat metsästysalueet ulottuivat Tennesseestä ja Mississipistä läntisen Kentuckyyn asti. He olivat yhtä lailla niin metsästäjiä, maanviljelijöitä kuin kauppiaitakin. Shawneilta ostamat hevoset saivat chickasawit innostumaan myös hevostaloudesta, ja he jalostivat rodun, joka tunnetaan chickasaw-hevosena. Ne olivat nopeajalkaisia ja kestävyydestään tunnettuja.[25]
Koska suuri osa chickasawien maasta muodostui syvistä metsäseuduista ja monista vesireiteistä, he liikkuivat sekä jaloin että kanootein. Heidän on sanottu olleen hyviä uimareita ja juoksijoita.[25] Soturien koulutus alkoi lapsena. Varhaiset siirtolaiset kuvasivat chickasaweja pitkiksi ja sopusuhtaisiksi. Soturit käyttivät simpukoiden kuoria saksina ja poistivat hiukset sivuilta jättäen keskelle päätä kukonharjan. Kasvot maalattiin sotia ja seremonioita varten. Eri värit ja kuviot kertoivat käyttäjänsä klaaniyhteydestä. Ansioituneet chickasawsoturit saattoivat kantaa ulkoisena tunnusmerkkinä joutsenen sulista tehtyä viittaa.[26] Chickasawit eivät hävinneet yhtäkään merkittävää taistelua, vaikka heitä ympäröi huomattavasti vihollisia.[23] Jolleivat he käyneet sotaa naapuriensa choctawien, cherokeiden tai shawneiden kanssa, niin he ahdistelivat kaukaisempia heimoja, kuten ottawia, wyandotineja ja illinoiseja. Chickasawien tapa sotia on todettu olleen erityisen tehokas. Hyökkäyksissä he käyttivät noin 50 soturia käsittävää joukkoa, joka liikkui äänettömästi ja iski yllättäen.[25]
Puoliveriset
1700-luvun puolivälissä Charlestonin alueilla asuvat skotlantilaiset kauppiaat alkoivat vierailla chickasawien kyliin ja aiheuttivat seka-avioliittoja. Tämän seurauksena chickasaweista tuli matrilineaalisia, kun puoliveriset lapset otettiin äitiensä klaaniin ja näin ollen heimon jäseniksi. Irlantilainen kauppias ja historioitsija James Adair otti vaimokseen chickasaw-naisen.[27] Skotlantilaisella James Logan Colbertilla oli useita lapsia chickasaw-vaimojensa kanssa.[28] Colbertin lapsista tuli myöhemmin melkoisia vaikuttajia, jotka johtivat chickasaweja sodissa ja auttoivat heimoa vaikeuksissa.[13]
Winchester Colbert oli chickasawien toinen kuvernööri 1800-luvun puolivälissä. Hän edusti puoliverisen kansanosan jälkeläisiä ja toi mukanaan yhä enemmän valkoisen miehen kulttuuria, mutta nosti myös ratkaisevasti kansansa elintasoa.
Joidenkin chickasaw-kylien asukkaista yli puolet saattoi muodostua puoliverisistä, joita englantilaiset kutsuivat nimellä breed. Tämä aiheutti ongelmia. Täysveriset chickasawit olisivat halunneet säilyttää varhaisen kulttuurinsa, kun taas seka-avioliittojen jälkeläiset pyrkivät sekoittamaan molempien kulttuuria keskenään yhdistämällä eurooppalaisia tapoja chickasawien omiin traditioihin. Lopputuloksena koko kansakunta alkoi vieraantua omista perinteistään, varsinkin 1700-luvun jälkimmäisellä puoliskolla.[14]
Klaanit, päällikkyys ja kurinpito
Chickasawit eivät jakautuneet heimoihin, mutta heillä oli paljon klaaneja, vaihdellen välillä 7–15. Klaanin jäsenyys periytyi äidin puolelta. Kylät ja klaanit olivat itsenäisiä, mutta ne yhdistyivät sotien aikana. Jokaisella klaanilla oli oma päällikkönsä. Arvostetuimmasta minkojen klaanista valittiin koko kansan ylin päällikkö eli "Suuri minko", joka oli yleensä vaikutusvaltaisten chickasawperheiden perinnöllinen asema.[29]
Chickasawien laki oli tarkoin määritelty koskien murhia, ryöstöjä, jumalanpilkkaa ja aviorikoksia.[22] Klaanineuvosto langetti tuomion, joka pantiin täytäntöön joko yksityisesti tai julkisesti ja johon kuului ruoskimista ja muuta kidutusta. Murhamiehiä jäljitettiin kaukaisiltakin seuduilta. Jos tappajaa ei saatu kiinni, tuomittiin rikoksesta joku hänen sukulaisistaan. Kuolemantuomion pani täytäntöön uhrin vanhin veli tai muu lähisukulainen.[30] Avionrikkojat sovittivat tekonsa nöyryyttämällä itsensä julkisesti. Kumpikin osapuoli joutui juoksemaan alastomina chickasawkylän läpi asukkaiden ruoskiessa heitä. Aviomiehen oikeus oli myös erikseen hakata tai ruoskia vaimonsa rakastaja. Naisten kärsivät rangaistukset liittyivät heidän ulkonäkönsä turmeluun. Hiukset saatettiin nyppiä pois ja kasvot silpoa.[22]
Uskonto
Chickasawien ylin jumala oli Ababinili, joka oli tiiviisti yhteydessä aurinkoon, taivaaseen ja tuleen. He uskoivat hyvien ansaitsevan paikan taivaassa ja pahantekijöiden joutuvan ikuisesti vaeltamaan noitien maassa. Kun heimon jäsen kuoli, hänet haudattiin talonsa alle. Vainaja asetettiin istuma-asentoon ja hänen punaisiksi maalatut kasvonsa suunnattiin osoittamaan kohti länttä.[25] Jos kuolema oli ihmisen aiheuttama, vainajan henki ei saanut rauhaa ennen kuin hänen kuolemansa oli kostettu. Tietäjät selvittivät tautien ja onnettomuuksien alkuperää, sillä yleinen uskomus oli, että niiden takana olivat noidat tai tapetun eläimen henki.[31]
Lähteet
Cushman, Horatio & Debo. Angio, History of the Choctaw, Chickasaw, and Natchez Indians, University of Oklahoma, 1999. ISBN 9780806131276
DuVal, Kathleen, The native ground: Indians and colonists in the heart of the continent, University of Pennsylvania Press, 2007. ISBN 978-0-8122-1939-5
Gibson, Arrell Morgan, The Chickasaws, University of Oklahoma, 1981. ISBN 9780806110424
Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset, s. 120-121. Gaudeamus, 1985. ISBN 951-662-385-9
Hodge, Frederick Webb, Handbook of American Indians North of Mexico, Niteet 1–4, Lightning Source Inc, 2003, ISBN 9781582187501
Pritzker, Barry Native Americans: an encyclopedia of history, culture, and peoples, Nide 1, ABC-Clio, 1998 ISBN 0-87436-836-7
Taylor, Colin F. The American Indian, Salamander Books, 2002 ISBN 1-84065-540-2
Santoro, Nicholas J. Atlas of the Indian Tribes of North America, iUniverse, 2009. ISBN 978-1-4401-0795-5
Virrankoski, Pentti: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit, s. 276-278. Gummerus, 1994. ISBN 951-717-788-7.
Waldman, carl: Atlas of the North American Indian, s. 138. Fact On File Publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9.
