Trumbić opiskeli lakia Zagrebin, Wienin sekä Grazin yliopistoissa ja valmistui tohtoriksi vuonna 1890. Hän toimi vuodesta 1894 lakimiehenä Splitissä.[1] Hänet valittiin vuonna 1895 Dalmatian maapäiville ja 1897 Itävallan valtakunnanneuvostoon (reichsrat). Trumbić toivoi valtakuntaan kuuluvien slaavilaisten alueiden yhdistämistä ja laati lokakuussa 1905 yhdessä Frano Supilon kanssa niin sanotun Fiumen päätöslauselman, jossa vaadittiin kaksoismonarkian eri kansallisuusryhmille itsemääräämisoikeutta.[2][3] Julistuksen tarkoituksena oli saada Unkari tukemaan eteläslaavien yhdistämistä, mikä ei kuitenkaan onnistunut.[2] Trumbić esiintyi maltillisena uudistuspoliitikkona, joka kannatti perustuslaillisia uudistuksia, mutta ei panslavistista separatismia.[1]
Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Trumbić pakeni hengenheimolaistensa kanssa Roomaan. Hän pyrki sodan aikana vaikuttamaan ympärysvaltoihin, jotta nämä asettuisivat tukemaan Habsburgien valtakunnan slaavilaisten kansojen itsenäistymistä. Koska ympärysvallat kuitenkin olivat taipuvaisempia kuuntelemaan Serbian hallituksen toiveita Suur-Serbiasta, Trumbićin johdolla perustettiin toukokuussa 1915 Jugoslavian komitea, jonka puheenjohtajana hän itse toimi. Komitean päätoimisto sijoitettiin Lontooseen. Jugoslavian komitea kannatti itsenäistä ja yhtenäistä eteläslaavien valtiota, ja pyrki vetoamaan Serbian hallitukseen. Serbian pääministeri Nikola Pašić suhtautui kuitenkin epäluuloisesti ajatukseen eteläslaavien yhteisestä valtiosta, sillä hän oli kiinnostunut lähinnä Serbian alueiden laajentamisesta. Kun Serbia menetti tärkeimmän tukijansa Venäjällä tapahtuneen vallankumouksen myötä, Pašić suostui kompromissiin Trumbićin kanssa. Tuloksena syntyi heinäkuussa 1917 niin sanottu Korfun julistus, vakuutus eteläslaavien yhtenäisyydestä tasaveroisin oikeuksin. Julistus loi pohjan Jugoslavian perustamiselle.[2][1]
Maailmansodan päätyttyä Serbian sijaishallitsija Aleksanteri julisti 1. joulukuuta 1918 perustetuksi Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunnan, ja nimitti Trumbićin uuden valtion ulkoministeriksi. Trumbić edusti maataan myös Pariisin rauhankonferenssissa. Ongelmaksi muodostuivat Italian vaatimukset Fiumen kaupungista ja aluelaajennuksista Adrianmeren rannikolla, jotka ympärysvallat olivat sille luvanneet vuonna 1915 salaisessa Lontoon sopimuksessa. Myös itsenäisyyttä tavoitelleet kroaattinationalistit aiheuttivat vaikeuksia uudelle valtiolle. Aluekiista Italian kanssa saatiin ratkaistua marraskuussa 1920 Rapallon sopimuksella, jossa Trumbić sai neuvoteltua kiistanalaisimmat alueet Jugoslavialle. Hän jätti sen jälkeen ulkoministerin tehtävät 22. marraskuuta 1920.[1][2]
Myöhemmin Trumbić pyrki suojelemaan vähemmistökansallisuuksien, ennen kaikkea kroaattien etuja serbien hallitsemassa Jugoslaviassa.[1] Hänet valittiin perustuslakia säätävään kansalliskokoukseen itsenäisenä ehdokkaana neljän eri puolueen listalta. Lopullisessa käsittelyssä kesäkuussa 1921 hän äänesti uutta perustuslakia vastaan, koska se keskitti vallan pääosin serbien käsiin. Trumbić pettyi vähitellen siihen, ettei kansallisuuksien tasaveroinen asema toteutunut Jugoslaviassa kuten hän oli toivonut. Vuoden 1925 vaaleissa hänet valittiin parlamenttiin Stjepan Radićin johtaman Kroatian talonpoikaispuolueen listoilta, mutta hän jätti puolueen sen mentyä Pašićin johtamaan hallitukseen.[3] Kuningas Aleksanterin kaapattua vallan vuonna 1929 Trumbić ilmaisi katuvansa Itävalta-Unkarin hajottamista ja Jugoslavian luomista.[1]
