Yes on progressiivista rockia soittava yhtye, joka perustettiin Lontoossa 1968. Yhtye on progressiivisen rockin keskeisiä edustajia. Yhtye hajosi 1980-luvun alussa, mutta se perustettiin parin vuoden päästä uudestaan soittamaan valtavirran rockia. Yhtye palasi 1990-luvulla jälleen musiikillisesti kunnianhimoisempaan suuntaan. Yhtyeen menestyneimpiä albumeita ovat Fragile (1971), Close to the Edge (1972) ja 90125 (1983).[1][2][3] Vuonna 2017 Yes nimettiin Rock and Roll Hall of Fameen.[4]
Yhtyeen perustajajäsenet olivat laulaja Jon Anderson ja basisti Chris Squire. Squire oli aiemmin ollut psykedeelisessä The Syn -yhtyeessä ja Jon Anderson Warrior- ja The Gun -yhtyeissä. Yesin välitön edeltäjä oli The Synin rinnalle syntynyt Mabel Greer’s Toyshop -kokoonpano, johon Squire myös kuului ja johon Anderson liittyi. Hänen ja Squiren ajatuksena oli yhdistää pop-musiikin tiukka soittotapa yhdysvaltalaisten kokoonpanojen lauluharmonioihin sekä pyrkiä ajan hengen mukaisesti laajempaan ilmaisuun.
Vaikutteita tuli muun muassa The Nice- ja Buffalo Springfield -yhtyeiltä. Muiksi jäseniksi tulivat klassisesti koulutettu kosketinsoittaja Tony Kaye ja jazz-vaikutteinen rumpali Bill Bruford, joka niin ikään oli koulutettu muusikko. Kitaristiksi tuli The Syn -yhtyeessä myös ollut Peter Banks. Uudelle yhtyeelle haluttiin myönteinen ja lyhyt nimi ja Yes keksittiin.
Yhtye herätti alkuaikoinaan huomiota soittamalla tuolloin tunnetumpien yhtyeiden kappaleita muunneltuna pitemmiksi ja monimutkaisemmiksi. Näistä The Beatles -yhtyeen ”Every Little Thing” tuli ensimmäiselle LP-levylle sisältäen riffin saman yhtyeen ”Day Tripper” -kappaleesta. Myöhemmin Paul Simonin ”America” sovitettiin alkuperäisestä kolmen minuutin kestostaan noin kymmenminuuttiseksi. Tällöin kokoonpanossa olivat jo Steve Howe ja Rick Wakeman.
Toisella albumillaan Time and a Word (1970) yhtye käytti studiossa apunaan taustaorkesteria. Varsinainen läpimurtolevy Euroopassa oli seuraava levy, The Yes Album (1971), jonka sävellyksissä progressiivisen rockin monimutkainen tyyli alkoi ilmetä yhtyeen musiikissa.
Vuonna 1971 julkaistu Fragile toi Yes-yhtyeelle suosiota myös Pohjois-Amerikassa, varsinkin kappaleen ”Roundabout” singlesuosion siivittämänä. Tällä levyllä esiintyi uuden kosketinsoittaja Rick Wakemanin myötä ensimmäisen kerran "klassisena" Yes-kokoonpanona pidetty Anderson - Howe - Bruford - Squire - Wakeman. Seuraavana vuonna 1972 julkaistu Close to the Edge vei yhtyeen musiikillista kunnianhimoa ja kokeellisuutta vieläkin pidemmälle, ja albumi saikin osakseen suunnatonta suosiota niin arvosteluissa kuin myyntiluvuissakin. Rumpali Bill Bruford erosi yhtyeestä ennen albumin julkaisua ja liittyi King Crimsoniin. Hänen seuraajakseen saatiin Alan White, joka oli toiminut muun muassa John Lennonin ja George Harrisonin sessiorumpalina (Whitea ei tule sekoittaa Oasis-yhtyeessä vaikuttaneeseen samannimiseen rumpaliin). Levyn julkaisua seuranneen laajan kiertueen tiimoilta julkaistiin myös live-albumi nimeltään Yessongs (1973), joka oli yksi ensimmäisiä tripla-LP:itä maailmassa.
Seuraavana vuonna [1973 julkaistiin uusi albumi Tales from Topographic Oceans. Kyseessä on kaksoisalbumi, joka muodostuu neljästä kappaleesta, kukin täyden vinyylipuoliskon eli noin 20 minuutin mittainen. Joidenkin kannattajien mielestä Yes teki jopa Close to the Edge -levyä paremman ja kunnianhimoisemman albumin, mutta useimpien kriitikoiden mielestä levy on liian hämärä ja yliampuva. Kosketinsoittaja Rick Wakeman ei myöskään pitänyt albumista, ja jättikin Yesin kiertueen jälkeen keskittyen soolouraansa.
Uudeksi kosketinsoittajaksi varmistui sveitsiläinenPatrick Moraz, joka oli aikaisemmin toiminut lähinnä jazz-vaikutteisissa yhtyeissä. Tämän kokoonpanon tiimoilta julkaistiin vain yksi levy, Relayer (1974). Rakenteeltaan albumi on hyvin lähellä Close to the Edgeä, sillä siinä yksi pitempi kappale muodostaa vinyylilevyn ensimmäisen puoliskon ja toisella puoliskolla on kaksi lyhyempää kappaletta.
Pitkät kiertueet sekä kunkin jäsenen sooloprojektit vaikuttivat siihen, että seuraava albumi julkaistiin vasta vuonna 1977. Going for the One oli ensimmäinen Yes-albumi, jolla albumin kansitaidetta ei ollut tekemässä Roger Dean, vaan tällä kertaa tehtävä annettiin Hipgnosis-ryhmälle. Rick Wakeman oli myös palannut yhtyeeseen vuoden 1976 lopulla. Yleisesti ottaen Going for the One koostuu Yesin mittapuulla hieman lyhyemmistä kappaleista, joskin ”Awaken” on noin 15-minuuttinen. Progressiivisen rockin piirteet säilyivät Yesin musiikissa vielä tällä levyllä.
1970-loppupuolella punk rock ja disco olivat saaneet runsaasti jalansijaa valtavirran musiikissa, ja progressiivista rockia soittaneet yhtyeet menettivät suosiotaan. Tämän johdosta seuraava albumi, Tormato (1978), sisälsikin huomattavasti totutusta Yes-kaavasta poikkeavia, yksinkertaisempia ja pop-vivahteisia kappaleita, mikä jakoi kannattajien ja kriitikoiden mielipiteitä.
Jon Anderson jätti yhtyeen vuonna 1980 sisäisten ristiriitojen takia. Myös Rick Wakeman jätti yhtyeen toistamiseen. The Buggles -yhtyeen kosketinsoittaja Geoffrey Downesin ja laulaja Trevor Hornin tultua miesten tilalle yhtye julkaisi albumin Drama (1980), mutta ei saanut merkittävää kaupallista suosiota eikä arvostusta osakseen. Tämän johdosta Yes hajosi vuonna 1981.
Noin vuosi Yesin hajoamisen jälkeen sai Chris Squiren ja Alan Whiten yhdessä eteläafrikkalaisen kitaristilaulaja Trevor Rabinin kanssa muodostama Cinema-yhtye riveihinsä Yesin alkuperäisen kosketinsoittaja Tony Kayen. Yhtye soitti hieman Yesin myöhempien albumien innoittamaa, popahtavaa rock-musiikkia. Jon Anderson innostui yhtyeestä, ja ajatus Yesin henkiinherättämisestä alkoi viritä. Tältä pohjalta Yes tekikin kaikkein menestyksekkäimmän albuminsa nimeltään 90125 (1983), joka sisälsi hittisinglen ”Owner of a Lonely Heart”. Tyyliltään varsin samanlainen oli vuonna 1987 julkaistu Big Generator -levy.
Basisti Chris Squire oli rumpali Alan Whiten ohella toinen niistä henkilöistä, jotka omistavat oikeudet Yes-nimeen, koska kumpikaan ei ole koskaan eronnut tai tullut erotetuksi yhtyeestä. Tämä tuli selville etenkin 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa, kun yhtye oli tavallaan jakaantunut kahdeksi eri yhtyeeksi: Squiren Yesiksi ja Anderson Bruford Wakeman Howe -nimiseksi yhtyeeksi, jossa kaikki soittajat olivat entisiä Yes-miehiä jo yhtyeen alkuajoilta. Vain Squiren yhtyeellä oli oikeus käyttää Yes-nimeä. Tosin Squiren kokoonpanossakin kaikki olivat kitaristi Trevor Rabinia lukuun ottamatta entisiä Yes-muusikoita.
Vuoden 1991 Union-levy ei nimestään huolimatta tarkoittanut kahden eri Yesin yhdistymistä, vaan se oli myynninedistämistemppu levytykselle, jossa kolmasosa levystä on Squiren Yesiä ja kaksi kolmasosaa Anderson Bruford Wakeman Howea. Anderson tosin laulaa molemmissa kokoonpanoissa. Vasta vuonna 1996 klassinen kokoonpano – Squire, Anderson, White, Howe ja Wakeman – palasi yhdessä Yes-nimen alaisuuteen.
Keväällä 2015 Chris Squire vetäytyi yhtyeen toiminnasta akuutin leukemian vuoksi ja hänen tilalleen kiertuekokoonpanoon tuli Billy Sherwood. Squire kuoli kesäkuussa 2015. Yhtye oli ehtinyt aiemmin jo ilmoittaa Euroopan kiertueesta 2016, jolla se soittaisi Fragile- ja Drama-albumit kokonaisuudessaan.
Myöhemmin Alan White ilmoitti yhtyeen jatkavan Squiren itsensä kehotuksesta.[5]
Alkukesästä 2022 yhtye lähti "Close To The Edge" - albumin 50 - vuotis-juhlakiertueelle. Alan White joutui jäämään sivuun terveysongelmien takia.[6] Hänet korvasi Jay Schellen. White kuoli lyhyeen sairauteen toukokuussa 2022.[7]
Helmikuussa 2023 yhtyeen virallisella sivulla ilmoitettiin Jay Schellenin olevan Yesin kokoonpanossa.[8]
Yhtyeen musiikille, etenkin 1970-luvulla, on tunnusomaista pitkät kappaleet terävillä dynaamisilla kontrasteilla. Ne sisältävät sinfonisia elementtejä ja klassisessa musiikissa käytettyjä rakenteita, joiden kanssa on sekoitettu erilaisia musiikin tyylejä. Kappaleet myös tuovat esiin kunkin soittajan taituruuden. Monet Yes-yhtyeen kappaleista ovat pitkiä ja moniosaisia, yhden LP-levypuolen (yli 20 minuuttia) kestäviä rock-sinfonioita. Yhtyeelle tunnusomaista on myös Jon Andersonin omintakeinen, korkea lauluääni.
Yhtye hajosi 1980-luvun alussa. Parin vuoden päästä yhtye perustettiin uudestaan, mutta progressiivinen rock -musiikkityyli muuttui kaupallisempaan suuntaan. Tästä seurauksena oli yhtyeen suurin hitti ”Owner of a Lonely Heart” levyltä 90125 (1983). Yhtye palasi 1990-luvulla jälleen musiikillisesti kunnianhimoisempaan suuntaan.
