Vallankumouksen puhjettua Venäjän pääkaupungissa Pietarissa keisari Nikolai II oli määrännyt neljännen duuman hajotettavaksi, joten se ei voinut kokoontua virallisesti. Noin 50–70 duuman edustajaa kuitenkin kokoontui epävirallisesti Taurian palatsin tiloissa – joskaan ei varsinaisessa istuntosalissa – 12. maaliskuuta (J: 27. helmikuuta) 1917.[1] He valitsivat keskuudestaan ”valtakunnanduuman jäsenten väliaikaisen komitean järjestyksen sekä kansalaisten ja valtioelinten välisen luottamuksen palauttamiseksi”.[2]
Komitean jäseniksi valittiin seuraavat henkilöt eri puolueista:[2]
Useat komitean jäsenistä olivat kuuluneet duuman opposition muodostaman niin sanotun edistyksellisen blokin johtoon. Lisäksi Kerenski ja Tšheidze kuuluivat myös samana päivänä perustetun Pietarin työläisneuvoston johtoon. Engelhardtista oli tullut vallankumouksen myötä Pietarin varuskunnan komendantti.[2]
Duuman väliaikainen komitea asetti 15. (2.) maaliskuuta väliaikaisen hallituksen, jonka johtavat asemat päätyivät liberaalien porvarillisten puolueiden eli kadettien, oktobristien ja progressistien edustajille.[2] Pavel Miljukov pääsi sanelemaan ministerilistan ja jätti komitean puheenjohtajan Rodzjankon kokonaan syrjään.[1] Pääministeriksi valittiin ruhtinas Georgi Lvov, ulkoministeriksi Miljukov itse ja sotaministeriksi oktobristien johtaja Aleksandr Gutškov.[2] Samana päivänä näistä tapahtumista tietämätön Nikolai II ilmoitti luopuvansa kruunusta veljensä suuriruhtinas Mikael Aleksandrovitšin hyväksi. Duuman väliaikaisen komitean johtajat saivat seuraavana päivänä, 16. (3.) maaliskuuta, suuriruhtinas Mikaelin suostuteltua luovuttamaan vallan edelleen väliaikaiselle hallitukselle. Rodzjanko, Miljukov ja Gutškov olivat itse asiassa kaikki monarkisteja, jotka olivat toivoneet keisarinvallan säilyvän jossain muodossa.[1]
Lähteet
↑ abcStephen Kotkin: Stalin – Volume I: Paradoxes of Power, 1878–1928, s. 170–180. Penguin Books 2014.
