Ulkovaltojen interventio oli ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän sisällissodan aikainen ulkovaltojen sotaretki Venäjälle aluksi ottamaan haltuunsa Venäjälle maailmansodan aikaan laivattuja sotatarvikkeita ja myöhemmin tukemaan Venäjän valkoisia bolševikkien puna-armeijaa vastaan.
Venäjän ja Saksan solmiman Brest-Litovskin rauhan jälkeen ympärysvallat päättivät ryhtyä Venäjän interventioon. Joissain tapauksissa ne tukivat vahvaksi arvioimaansa paikallista hallintoa, kun taas jossain ne muodostivat bolševikkeja vastaan taistelevien joukkojen pääosan. Ympärysvallat vetäytyivät Pohjois-Venäjältä ja Siperiasta 1920, Japani vuonna 1922.
Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan marraskuussa 1918 Neuvosto-Venäjä vapautui Saksan sotilaallisesta paineesta, jolloin Saksan paikan Itä-Euroopassa pyrkivät ottamaan haltuunsa Puolan, Viron, Liettuan, Latvian ja Ukrainan itsenäisyystaistelijat. Ympärysvaltojen päämäärä vaihtui Saksan vastustamisesta bolševismin vastustamiseen. Tätä ne eivät kuitenkaan halunneet tehdä voimakkaasti tai pitkäaikaisesti vaan lähinnä tukemalla Venäjän reuna-alueilla olevia niin kansallismielisiä ja toisaalta keisarillisen Venäjän alueen jakamattomuudesta kiinni pitäviä venäläisiä joukkoja, jotka käytännössä vuoteen 1919 mennessä ajautuivat yhteistyöhön Baltiassa myös kansallismielisten kanssa. Ukrainassa sen sijaan Etelä-Venäjän armeija ja itsenäisyydestään taistelevat puolalaiset sotivat myös ukrainalaisia itsenäisyysmielisiä vastaan.
Interventio ja sen neljä rintamaa
Interventiojoukkojen vangiksi ottamia neuvostovenäläisiä sotilaita Arkangelissa.
Britannia, Ranska, Yhdysvallat ja 19 muuta maata (myös Saksa ja Suomi) tukivat lokakuun vallankumouksessa syrjäytettyjä porvarillisia. Hyökkäystä kutsuttiin interventioksi, joka oli tällaisista operaatioista käytetty nimitys. Sotatoimet suunnattiin kommunistista Venäjää vastaan, koska haluttiin palauttaa keisariaikainen järjestelmä tai jokin sen kaltainen ja toisaalta jossain määrin pelättiin vallankumouksen leviävän muihin maihin etenkin, kun Saksassa nousi esille voimakas kommunistinen liike.
Interventio jakautui neljään eri rintamaan, pohjoiseen (Murmansk), itäiseen (Siperia), eteläiseen (Mustameri) ja luoteiseen (Baltia). Etelässä oli pääjoukkona Donin alueen vapaaehtoisarmeija, johon liittyi idässä Tšekkoslovakian legioona. Idässä oli myös kaksi muuta bolševikkivastaista aluetta, KomutšSamarassa ja Siperian kansallismielinen hallitus Omskissa. Taistelut alkoivat valkoisten tšekkoslovakialaisten ja punaisten latvialaisten välillä 14.5.1918 Tšeljabinskissa, jonka valkoiset voittivat. Tästä alkoi tšekkilegioonan rautatiesota, jota he kävivät Siperian radan junista käsin.[1]
Britit ja heidän pyynnöstään myös ranskalaiset, nousivat maihin Murmanskissa maaliskuussa 1918 suojellakseen Entente cordialen eli itsensä Venäjälle toimittamia sotatarvikkeita mahdolliselta saksalaishyökkäykseltä, joka voisi olla Suomen valkoisen armeijan tukema. Britannian laivasto oli sekä toimittanut sotatarvikkeita Pohjoisen jäämeren kautta ympäri vuoden sulana pysyvään Murmanskin satamaan, jonne toimitetut varusteet lähetettiin Muurmannin rataa pitkin etelään.
Hanke sai alkunsa, kun Murmanskin neuvosto tiedusteli kansankomissaarien neuvostolta 1.3.1918, miten heidän tulisi suhtautua brittiläisen kontra-amiraali Kempin tarjoukseen suojata brittiläisin joukoin Muurmannin rataa saksalaisilta ja valkosuomalaisilta. Ulkoasiainkansankomissaari Lev Trotskin vastauksen mukaan tätä tuli tukea.
Kaksi brittiläistä merijalkaväen osastoa, yhteisvahvuudeltaan 150 sotilasta, nousi 6.3.1918 maihin Murmanskissa. Brittien tukena Pohjois-Venäjän interventioon osallistuivat myös yhdysvaltalaiset joukot ja suomalaisista koottu Muurmannin legioona. Tällä välin Neuvosto-Venäjä oli solminut 3. maaliskuuta 1918 Saksan kanssa Brest-Litovskin rauhan, jolloin Neuvosto-Venäjästä tuli vastentahtoinen Saksan liittolainen, joka joutui luovuttamaan keisarilliselle Venäjälle kuuluneita alueita Saksan sotilaalliseen suojelukseen.
Kesään 1918 mennessä ympärysvaltojen ja Neuvosto-Venäjän suhteet kiristyivät ja katkesivat, koska Venäjään nähden sotilaallisesti vahva Saksa edellytti Brest-Litovskin rauhassa, että sen vihollinen lähtee Venäjältä. Saksalaiset olivat nousseet maihin Suomeen huhtikuussa 1918 ja nopeuttivat Suomen sisällissodan loppua jääden maahan useiksi kuukausiksi aina Saksan suursodan häviöön asti. Näin ollen muodostui kesään 1918 mennessä tilanne, missä entente oli valmis ensimmäisen maailmansodan voittamisen tarkoituksessa vastustamaan saksalaisten vaikutusta Venäjällä Neuvosto-Venäjän hallituksen mielipiteestä riippumatta. Tämä johti sotatilaan loppukesästä 1918 brittien, ranskalaisten sekä yhdysvaltalaisten ja Neuvosto-Venäjän kesken.
Valkoisten ja interventiojoukkojen hyökkäys 1919
Sota puhkesi käyntiin maaliskuussa 1919, ja valkoiset armeijat etenivät etelästä Anton Denikinin johdolla, Baltiassa Nikolai Judenitšin johdolla ja idässä Aleksandr Koltšakin johdolla kohti Petrogradia ja Moskovaa. Lev Trotskin muodostama Puna-armeija sai kuitenkin torjuttua Koltšakin joukot kesäkuussa, Judenitšin johtama armeija ei saanut kaipaamansa tukea Suomen valkoiselta hallitukselta, ja se lyötiin lokakuussa. Puna-armeijan vastahyökkäyksen lähestyessä Viron rajaa, Viron hallitus julisti Luoteis-Venäjän hallituksen oleskelun Viron alueella ei-toivotuksi 11. marraskuuta ja Judenitšin joukot internoitiin Viroon. Koltšakin alaiset tšekkijoukot luovuttivat Koltšakin bolševikeille, jotka ampuivat hänet 7. helmikuuta 1920 Irkutskissa. Viimevaiheessa sota huipentui viimeisten valkoisten joukkojen piiritykseen Krimillä. Pjotr Wrangel oli koonnut Denikin armeijoiden jäänteet ja linnoittautunut Krimille, jossa ne pitivät asemansa kunnes Puna-armeija palasi Puolasta, jossa se oli taistellut Puolan–Neuvosto-Venäjän sodan 1920. Puna-armeijan käännettyä koko voimansa viimeisiä valkoisia vastaan, he murtuivat, ja viimeiset joukot evakuoitiin Konstantinopoliin marraskuussa 1920.
Kiovan seudulla perustettiin syksyllä 1918 Länsi-Ukrainan kansantasavalta ajamaan maan itsenäisyyttä sekä Puolaa että Venäjää vastaan. Sitä aikaisempi Ukrainan valtakunta oli sortunut, kun se ei enää saanut tukea Saksalta. Valtakunnan Fedir Lyzohubin hallitus joutui eroamaan 14. marraskuuta 1918, kun hänen kuultiin luvanneen Ukrainan liittyvän Neuvosto-Venäjään. Valtakunnan hallituksen ministeri Sergei Mykolajevitš siirtyi helmikuussa 1919 Odessassa kenraali Anton Denikinin palvelukseen vastaamaan elintarvikkeiden hankinnasta Krimiltä toimivalle Etelä-Venäjän armeijalle. Denikin ja hänen seuraajansa Pjotr Wrangel taistelivat etelästä käsin sekä neuvostotasavaltaa että kansantasavaltaa vastaan. Ranska tuki Puolaa, joka myös taisteli Länsi-Ukrainan kansantasavaltaa ja bolševikkeja vastaan. Samalla se tuki myös Etelä-Venäjän armeijaa Mustallamerellä.
Tšekkien ja slovakkien rautatiesota oli laajin ulkovaltojen interventio, sillä muut maat eivät sotineet suurilla miesmäärillä bolševikkeja vastaan. Venäjälle tšekit ja slovakit olivat joutuneet joko Venäjän sotavankeina tai karkaamalla Itävalta-Unkarin riveistä Venäjän puolelle. Tšekkiläinen professori Tomáš Masaryk sopi maailmansodan alkuvaiheessa keisarillisen Venäjän kanssa, että heistä muodostettiin maailmansotaan 60 000 miehen kokoinen erityisjoukko, Tšekkoslovakian legioona. Noin 90 % heistä oli tšekkejä. Maailmansodan päätyttyä he olivat maattomia joukkoja, jotka pyrkivät pääsemään kotimaahansa. Etuna oli Siperian rata, jota pitkin he saatoivat operoida ilman suurta punaisten vastarintaa. Heidän käytettävissään oli satoja vetureita, toistakymmentä tuhatta vaunua ja useita panssarijunia.[1]
Tšekkien sota puna-armeijaa vastaan alkoi, kun Tšeljabinskissa sattui joukkojen kesken pieni yhteenotto 14.5.1918. Punaisten ylipäällikkö Leo Trotski määräsi tällöin riisumaan tšekit aseista. Tšekkoslovakialaiset eivät suostuneet siihen, vaan valtasivat heinäkuussa 1918 Kazanin ja Jekaterinburgin kaupungit. Tällöin ne saivat haltuunsa tšaarin kultavarannon, arvoltaan 750 miljoonaa kultaruplaa. Tässä tilanteessa he epäsuorasti vaikuttivat tšaariperheen kohtaloon: koska bolševikit eivät halunneet perheen joutuvan valkoisten käsiin, he surmasivat perheen. Toisessa päässä Siperian rataa tšekit ottivat 16.8.1918 haltuunsa Irkutskin.[1]
Tšekkoslovakialaisjoukot taistelivat luottaen siihen, että valkoisten puolelle tulee runsaasti lisäjoukkoja. He eivät kuitenkaan saaneet juuri apua, koska maaliskuun 1919 tienoilla ympärysvallat arvioivat puna-armeijan voittavan sisällissodan. Vain valkoisen amiraali Koltšakin joukko oli tšekkoslovakialaisten liittolaisena samalla rintamalla. Koltšak joutui vetäytymään marraskuussa 1919 Omskista. Taistelu oli ohitse. Tammikuussa 1920 tšekkoslovakialaiset luovuttivat Irkutskissa Koltšakin ja tšaarin kultavarannon bolševikeille vastineeksi vapaasta pääsystä Vladivostokiin [1]
Sodasta palaavia juhlittiin laajasti vastasyntyneessä Tšekkoslovakiassa. Presidentiksi valittu Masaryk julisti, ettei itsenäisyyttä olisi saatu ilman tätä urheaa legioonaa. Kotimaahan palasi 56 459 sotilasta ja 11 271 siviiliä. Ryhmään kuuluneista 4 112 ei palannut, vaan heidät on haudattu Venäjälle.[1]
2.9.1920: viimeinen tšekkoslovakialaisia kuljettanut laiva lähti Vladivostokista
Lähteet
Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.
.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
