Pankhurstin vanhemmat olivat asianajaja Richard Pankhurst ja kansalaisaktivisti Emmeline Pankhurst. Hänen siskojaan olivat Christabel ja Adela Pankhurst. Koko perhe tunnettiin vapaamielisyydestään, poliittisesta radikalismistaan ja naisten äänioikeuden kannattamisesta. Pankhurst ei mennyt naimisiin, mutta hän eli avoliitossa Englantiin paenneen italialaisen vallankumouksellisen sosialistin Silvio Corion kanssa. Heille syntyi vuonna 1927 poika Richard Kier Pethick Pankhurst.[1]
Elämänvaiheet
Pankhurst kävi tyttökoulua ja kunnallista taidekoulua Manchesterissa.[1] Saamansa matkastipendin turvin hän jatkoi taideopintojaan vuonna 1901 Venetsian taideakatemiassa ja sen jälkeen Lontoon kuninkaallisessa taideakatemiassa. Pankhurst osallistui vuonna 1903 äitinsä ja isosiskonsa Christabelin kanssa naisten äänioikeutta ajaneen Women’s Social and Political Union (WSPU) -kansalaisjärjestön perustamiseen. Seuraavana vuonna hän muutti Lontooseen ja liittyi sosialistiseen International Labour Party (ILP) -puolueeseen.[1][3] Hänellä oli ilmeisesti romanttinen suhde työväenpuolueen ensimmäisen johtajan Keir Hardien kanssa.[3] Pankhurst hylkäsi uran taiteilijana ja elätti vuodesta 1906 itsensä ensisijaisesti WSPU:n järjestäjänä, puhujana ja kiertävänä luennoitsijana. Hän suunnitteli järjestölle julisteita, lehtisiä ja pinssejä.[3][1] Hänet vangittiin kaikkiaan 13 kertaa suffragettien tempauksiin osallistumisesta,[1] ensi kerran vuonna 1906[2]. Hän oli vankilassa välillä nälkälakossa, jolloin häntä pakkosyötettiin.[1][4]
Pankhurst näki yläluokkaisten naisten johtaman WSPU:n liian elitistisenä, katsoi sen etääntyneen alkuperäisestä yhteiskunnallisesta radikalismistaan ja piti väkivaltaisiin iskuihin kannustamista huonona strategiana.[3][1][4] Hän perusti vuonna 1912 Flora Drummodin kanssa WSPU:n Itä-Lontoon osaston (East London Federation of Suffragettes, ELFS), joka pyrki tuomaan toiminnan lähemmäs työläisiä ja ajoi vasemmistolaisempaa ohjelmaa. Erimielisyydet johtivat siihen, että WSPU:ta johtaneet Emmeline ja Christabel vaativat vuonna 1914 Sylviaa lakkauttamaan ELFS:n, mutta tämä kieltäytyi ja ajautui samalla välirikkoon äitinsä ja siskonsa kanssa. Emmeline ja Christabel erottivat Sylvian WSPU:sta, minkä jälkeen hän johti ELFS:ää itsenäisenä järjestönä ja kävi omaa kampanjaansa naisten äänioikeuden puolesta ilman muun suffragettiliikkeen tukea.[1]
Pankhurst julkaisi vuosina 1914–1924 Worker’s Dreadnought -nimistä poliittista lehteä (alkuaan Woman’s Dreadnought).[1][3]Ensimmäisen maailmansodan puhjettua hän asettui vastustamaan Britannian osallistumista sotaan. Hän sai tuekseen nuoremman sisarensa Adelan, kun taas Emmeline ja Christabel tukivat uskollisesti hallituksen sotapolitiikkaa. ELFS:stä tuli näkyvä osa sodanvastaista oppositiota, ja järjestö omaksui aiempaa jyrkemmän antikapitalistisen retoriikan.[1] Järjestön nimeksi vaihtui vuonna 1916 Workers’ Suffrage Federation ja vuonna 1918 Workers’ Socialist Federation.[3] Pankhurst osallistui naisten kansainväliseen rauhankongressiin Haagissa,[2] ja vaikutti naisten kansainvälisessä rauhan ja vapauden liitossa. Hän tuki sotavuosina Lontoossa monia yleishyödyllisiä hankkeita, kuten äitiysklinikoiden, päiväkotien, työläisille suunnattujen halpojen ruokaloiden, osuuskuntamuotoisen tehtaan ja Montessori-koulun perustamista.[1]
Naisten äänioikeus toteutui Britanniassa vuonna 1918, mutta Venäjän vallankumous oli radikalisoinut Pankhurstia entisestään. Hänen kannattajansa olivat vuonna 1920 perustamassa Ison-Britannian kommunistista puoluetta (CPGB). Pankhurst osallistui sen edustajana vuonna 1921 kommunistisen internationaalin toiseen kongressiin Moskovassa ja tapasi siellä neuvostojohtaja V. I. Leninin. Palattuaan Pankhurst julkaisi kirjan Soviet Russia as I Saw It. Hänet erotettiin kuitenkin pian kommunistisesta puolueesta, koska hän julkaisi The Worker’s Dreadnoughtissa Leninin oppeja arvostelleita kirjoituksia eikä suostunut alistamaan lehteään puolueelle. Tämän jälkeen Pankhurst toimi pääasiassa kirjailijana. Hän julkaisi muun muassa runokokoelman Writ on a Cold Slate (1922), Intiaa käsitelleen tutkielman India and the Earthly Paradise (1926), naisten sota-ajan toiminnan historiikin The Home Front (1932) ja äitinsä kriittisen elämäkerran The Life of Emmeline Pankhurst (1936).[1]
Uransa myöhemmässä vaiheessa Pankhurst omistautui fasismin ja kolonialismin vastaiselle taistelulle kiinnostuen erityisesti Etiopiasta, jonka Italiavalloitti vuosina 1935–1936. Hän julkaisi vuosina 1936–1956 New Times and Ethiopia News -nimistä lehteä ja toimi maanpakoon lähteneen keisari Haile Selassien neuvonantajana. Pankhurst kirjoitti useita kirjoja Etiopian tilanteesta, mukaan lukien The Ethiopian People (1946) ja A Cultural History of Ethiopia (1955). Avopuolisonsa Corion kuoltua Pankhurst muutti vuonna 1956 poikansa kanssa asumaan Etiopiaan. Hän työskenteli Addis Abeban yliopistossa ja toimitti Ethiopian Observer -lehteä. Pankhurst kuoli 78-vuotiaana sydämen vajaatoimintaan Addis Abebassa.[1] Hänelle järjestettiin valtiolliset hautajaiset, joihin keisari Haile Selassie osallistui.[1][3] Hänet on haudattu ainoana ulkomaalaisena Addis Abeban Pyhän kolminaisuuden katedraalin edustalle, Etiopian kansallissankarien joukkoon.[5]
Teoksia
The Suffragette – The History of the Women’s Militant Suffrage Movement, 1905–10 (1911)
Rebel Ireland – Thoughts on Easter Week 1916 (1920)
Soviet Russia as I Saw It (1921)
Writ on Cold Slate (1922)
Education of the Masses (1924)
India and the Earthly Paradise (1926)
Delphos – The Future of International Language (1927)
Save the Mothers (1930)
The Suffragette Movement – An Intimate Account of Persons and Ideals (1931)
The Home Front – A Mirror to Life in England during the World War (1932)
The Life of Emmeline Pankhurst – The Suffragette Struggle for Women's Citizenship (1936)
The Ethiopian People – Their Rights and Progress (1946)
Ethiopia – A Cultural History (1955)
Lähteet
↑ abcdefghijklmnoNancy Ellen Rupprecht: Pankhurst, Sylvia (1882–1960)(englanniksi)Women in World History: A Biographical Encyclopedia (2002), Encyclopedia.com. Viitattu 28.6.2020.
↑ abcdefgBonnie G. Smith: The Oxford Encyclopedia of Women in World History, s. 408–409. Oxford University Press, Oxford 2008. Google Books(englanniksi)
