Ketjun suunnittelija F. G. W. Struve.Struven ketju.Struven ketjun pohjoisin piste Fuglenesissa, Norjassa.Tornion perinteikäs Alatornion kirkon torni oli keskeisimpiä suomalaisista mittausketjun pisteistä.Struven ketjun referenssimeridiaani valittiin Tarton tähtitornin (Viro) mukaan.Liettuan kahden litin postimerkki Meškonysin pisteestä.Struven ketjun piste Štšekotskin kylän metsässä Ivanavassa, Valko-Venäjällä.Struven kolmioketju Suomessa
Struven ketju on 1800-luvun alkupuolella rakennettu kolmiomittausketjuPohjoisen jäämeren ja Mustanmeren välillä. Sen tarkoituksena oli selvittää yhden pituuspiirin pituus mahdollisimman pitkältä matkalta ja mahdollisimman pohjoisessa. Tuon tiedon avulla voitiin entistä luotettavammin laskea maapallon tarkka muoto ja koko. Nimensä hanke sai ideoijansa ja päätoimeenpanijansa F. G. W. Struven mukaan. Ketju toteutettiin pääosin silloisen Venäjän alueella; vain pohjoisin osa sijoittui Ruotsi-Norjan alueelle. Nykyisin ketju kulkee kymmenen eri valtion kautta. Hanke tunnetaan myös nimellä Venäläis-skandinaavinen astemittaus. Sen tuloksilla oli myöhemmin suuri merkitys itsenäisen Suomen oman geodeettisen runkoverkon ja karttatuotannon perustana.
Struven ketjun Suomen suuriruhtinaskunnan-osuus alkoi SuursaareltaSuomenlahdelta ja päättyi Tornioon. Mittaukset tällä osuudella toimitettiin lähes kokonaan suomalaisin voimin. Vuonna 1819 Struve oli ollut yhteydessä Turun observatorion päällikköön H. J. Walbeckiin, joka lähti hankkeeseen mukaan. Hän teki tiedustelumatkoja Etelä-Suomen eri osiin selvittääkseen kolmiopisteiksi sopivia korkeita paikkoja. Kenttätyöt alkoivat vuonna 1830. Niitä tekemään palkattiin kolme suomalaista upseeria: Alexander Rosenius, David Oberg ja Karl Melan. Aluksi he määrittivät pisteiden lopulliset paikat etelärannikolta Kajaaniin ja rakennuttivat kolmiomittaustornit ja viitat. Vuosina 1832–1835 Oberg ja Melan tekivät kulmamittauksia. Heidän siirryttyään muihin tehtäviin työtä Suomessa jatkoi Helsingin yliopiston observatorion amanuenssi Fredrik Woldstedt. Vuosina 1836–1845 Woldstedt saattoi muutaman maanmittarin avustuksella päätökseen Suomen osuuden työt.
Lapin osuus
Ketjunsa jatkamiseksi Torniosta Jäämerelle Struve sai sovittua Ruotsin ja Norjan viranomaisten kanssa yhteistyöstä siten, että Ruotsi vastasi jatkotöistä Torniosta Kautokeinoon ja Norja sieltä eteenpäin Nordkappiin. Ruotsin osuudella mittauksia johti tiedeakatemian astronomi Selander ja Norjan osuudella Oslon observatorion johtaja Hansten. Ruotsalaisten mittaukset Lapissa toteutettiin vuosina 1846–1851. Kolmioketju seurasi Tornionjoen–Muonionjoen laaksoa. Se sijoittui alkuosaltaan puoliksi Suomen puolelle ja Käsivarren Lapissa kokonaan Suomeen.
Pisteiden ylläpito
Suomen pisteet merkittiin poraamalla kallioon muutaman sentin halkaisijaltaan oleva reikä. Tiettävästi poranreikiin kiinnitettiin lyijyllä myös kuparilaatta, mutta ne ovat aikojen saatossa hävinneet kaikilta pisteiltä. Lyijy oli tuohon aikaan arvokasta materiaalia poranreikiin säilöttäväksi, joten tarinoiden mukaan lyijy päätyi paikallisten metsämiesten luodeiksi. [6].
1880-luvulla Suomessa heräsi ajatus Struven pisteiden käyttämisestä Suomen omissa kartoitustöissä. Kun ei tiedetty, olivatko yli 50 vuotta aiemmin maastoon tehdyt merkinnät säilyneet, päätettiin selvittää asia. Vuosina 1886 ja 1888 ylioppilas (myöhemmin Suomen Teknillisen Korkeakoulun ensimmäinen maanmittauksen professori) Alfred Petrelius teki kaksi tutkimusmatkaa, joiden tarkoituksena oli löytää mahdollisimman moni Struven pisteistä. Kaikkiaan 64:stä Suomen osuudella maastoon merkitystä pisteestä hän löysi 52 ja parin muun pisteen sijainnin pystyi muutoin paikallistamaan. Löytyneet merkit suojattiin kivistä muuratulla päällysrakenteella. Vuonna 1913 Teknillisen korkeakoulun geodesian assistentti K. H. Mannermaa teki Petreliuksen esimerkkiä seuraten vastaavan tutkimusmatkan Struven ketjun Lapin pisteille.[7]
Struven ketjun perusviivat
Suomeen mitattiin kolme ketjun kymmenestä perusviivasta. ElimäenRatulan perusviiva on 2 629 metriä pitkä ja Oulun perusviiva 2 934 metrin pituinen. Molempien perusviivojen vaakatarkkuus oli 2 millimetriä. Ylitorniolle mitattiin 2 962 metriä pitkä perusviiva Aavasaksan lähelle [6].
Luettelo kaikista Suomen pisteistä.[8] Pisteitä 1–14 ja 87–90 käytettiin Elimäen ja Oulun perusviivojen mittauksissa sekä Suomen ja Ruotsin verkkojen yhteen sitomisessa. Vain osa niistä kuuluu varsinaiseen Struven ketjuun. Suursaaressa, entisessä Suomessa, on kaksi Struven pistettä, Mäkiinpäällyksellä ja Majakallion itäpuolella.
Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: koordinaattimerkintä kuten muutoin artikkelissa
↑ ab[1] Maanmittauslaitos: Struven ketjun historia
↑Strang, Jan: Venäjän Suomi-kuva – Venäjä Suomen kartoittajana 1710–1942. – Kirjan sivut 126–129 ja 210. Helsinki: Antiikki-Kirja, 2014. ISBN 978-951-98135-1-6. (16.1.2017 lisätyn Struven ketju Suomessa -kappaleen lähde).
↑Strang, Jan: Venäjän Suomi-kuva – Venäjä Suomen kartoittajana 1710–1942. sivu 210. Helsinki: Antiikki-Kirja, 2014. ISBN 978-951-98135-1-6. Katso myös: Fennia I/1888 ja III/1890, Suomen maanmittariyhdistyksen aikakauskirja 4/1914 ja Struve, F.G.W: Arc du méridien de 25°20' entre le Danube et la Mer Glaciale, mesuré, depuis 1816 jusqu'en 1855. I–II. Spb 1857 & 1860.
↑Республики Беларусь Атлас автомобильных дорог (Respubliki Belarus Atlas Avtomobilnyh Dorog) 1:200 000. Государственный комитет по имуществу Республики Беларусь & "Белкартография", Minsk, 2007. ISBN 978-985-508-010-8. (venäjäksi), (englanniksi)