Raastuvanoikeus (lyhenne RO[1], ruots.rådhusrätt tai rådstuvurätt, suomen puhekielessä usein rosis) oli Ruotsissa vuoteen 1971 ja Suomessa vuoteen 1993 saakka vanhojen kaupunkien alioikeuden nimi. Maaseudulla sekä myös kauppaloissa ja uusissa kaupungeissa (Ruotsissa vuodesta 1910 ja Suomessa vuodesta 1960 lähtien perustetut kaupungit) alioikeutena toimivat kihlakunnanoikeudet.
Vuoden 1734 lain mukaan, joka oli pitkään voimassa molemmissa maissa, raastuvanoikeus oli yleensä vasta toinen oikeusaste, ensimmäisenä olivat kämnerinoikeudet. Kaikissa kaupungeissa ei kämnerinoikeutta kuitenkaan ollut, jolloin niissä raastuvanoikeus toimi ensimmäisenä oikeusasteena.[2] Kämnerinoikeudet kuitenkin lakkautettiin molemmissa maissa 1800-luvulla, Suomessa vuonna 1868[3], minkä jälkeen raastuvanoikeudesta tuli alin oikeusaste.
Raastuvanoikeuden päätöksistä valitettiin molemmissa maissa hovioikeuteen.
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista. Alkuperäinen artikkeli: sv:Rådhusrätt
Ennen vuotta 1901 Ruotsissa oli raastuvanoikeus kaikissa muissa kaupungeissa paitsi Borgholmissa ja Haaparannalla. Sen sijaan vuoden 1901 jälkeen kaupungeiksi muutettuihin Ruotsin kuntiin ei vuonna 1903 kaupungiksi tullutta Lysekiliä lukuun ottamatta enää perustettu raastuvanoikeutta, vaan ne pysyivät maaseudun tavoin kihlakunnanoikeuksien alaisuudessa (sattumoisin Suomessakin viimeinen ns. vanha kaupunki, Lahti, perustettiin samoihin aikoihin vuonna 1905). Seuraavien vuosikymmenien aikana raastuvanoikeudet lakkautettiin monista pienistä kaupungeista. Vuonna 1965 raastuvanoikeudet valtiollistettiin. Vuonna 1970 Ruotsissa oli jäljellä enää 27 raastuvanoikeutta, pääasiassa suurimmissa kaupungeissa sekä läänien pääkaupungeissa.[4]
Vuonna 1971 Ruotsissa alioikeudet kaupungeissa ja maaseudulla yhtenäistettiin. Tällöin sekä raastuvan- että kihlakunnanoikeudet lakkautettiin ja tilalle perustettiin käräjäoikeudet (ruots.tingsrätt). Uudistus liittyi Ruotsissa samaan aikaan toteutettuun kuntauudistukseen, jossa erot eri kuntamuotojen välillä poistettiin.[4]
Päällikkötuomarin virkanimike oli pormestari[6], muutamissa suurimmissa kaupungeissa oikeuspormestari[7] (erotukseksi kunnallispormestarista). Lisäksi raastuvanoikeuteen kuului vähintään kaksi raatimiestä, joista tavallisesti toinen oli lainoppinut oikeusneuvosmies, toinen kunnallisneuvosmies,[7] jonka ei tarvinnut olla lainoppinut.[8] Raastuvanoikeus saattoi olla jaettuna useampaan osastoon.[7]
Vanhoilla kaupungeilla oli pitkälle viety itsehallinto ja sen mukaisesti raatimiehet valittiin kaupunginvaltuustossa. Usein valinnoissa olikin poliittista väriä, toisin kuin kihlakunnanoikeuksien ja hovioikeuksien tuomarinimityksissä, joissa noudatettiin pitkälti virkaikään perustuvaa nimityspolitiikkaa.
Vuonna 1978 raastuvanoikeudet valtiollistettiin. 1980- ja 1990-luvuilla raastuvanoikeudet lakkautettiin muutamasta pienestä kaupungista, jolloin ne liitettiin kihlakunnanoikeuksien alaisuuteen. Vuonna 1993 alioikeudet yhtenäistettiin Suomessakin, 22 vuotta Ruotsin jälkeen. Tällöin lakkautettiin sekä raastuvan- että kihlakunnanoikeudet ja tilalle perustettiin käräjäoikeudet.
