Pyhän Kolminaisuuden kirkko rakennettiin Rauman vanhimman kaupunkiasutuksen yhteyteen keskiaikaisen kaupungin itäosaan. Kirkon tuntumassa oli nykyisin Kalatorina tunnettu kauppatori ja sen sivuitse kulki Turkuun johtava maantie. Sijainti antoi kirkolle keskeisen aseman ja sen arvokkuuden korostamiseksi kirkon välitön ympäristö jätettiin rakentamatta.[3][4] Seurakunnan pappila sijaitsi Kalatorin itäpuolella olevalla tontilla.[5]
Kirkon iästä on aikojen kuluessa esitetty eri tulkintoja. Aina Lähteenojan kirjoittaman Rauman historian mukaan ensimmäinen seurakunta muodostui seudulle jo 1200-luvun alkupuolella ja se vakiinnutti asemansa vuosisadan lopussa. Hänen mukaansa ensimmäinen puukirkko rakennettiin paikalle tuolloin ja Pyhän Kolminaisuuden kirkko olisi valmistunut jo 1300-luvun puolivälissä.[6] Raunioilla kaivauksia 1920–1930-lukujen vaihteessa suorittaneen Iikka Kronqvistin mukaan puukirkon viereen rakennettiin 1300-luvulla kivisakaristo, jonka jälkeen puukirkko korvattiin kivikirkolla 1400-luvun puolivälissä Rauman saatua kaupunkioikeudet.[7][8] Myös töitä valvoneen valtionarkeologi Jalmari Rinteen mukaan kirkko osoittautui otaksuttua nuoremmaksi ja hän ajoitti sen 1400-luvun jälkipuoliskolle.[9][10]
Nykyisin vallalla on tutkija Markus Hiekkasen vuonna 1994 väitöskirjassaan esittämä tulkinta. Hänen mukaansa kaivauksissa tehtyjen rahalöytöjen perusteella ensimmäinen puukirkko rakennettiin paikalle aikaisintaan 1410-luvulla, jolloin Rauma oli Eurajoenkappeliseurakunta.[3] Vanhimmat kirkon alta löydetyt rahat ovat 1300–1400-lukujen vaihteessa lyötyjä Turun sterlinkejä.[5] Kirkon ympäristössä oli jo tuolloin tiivistä asutusta, vaikka Rauma saikin kaupunkioikeudet vasta vuonna 1442. Hiekkasen mukaan 1400-luvun alkuvuosina rakennettu puukirkko on voinut olla käytössä Pyhän Kolminaisuuden kirkon rakentamiseen saakka[1], mutta paikalla on saattanut olla myös useampia tulipaloissa tuhoutuneita puukirkkoja. Jäljellä olevien rakenteiden perusteella hän on määritellyt kirkon valmistumisajankohdaksi vuodet 1495–1505. Myös sakaristo on Hiekkasen mukaan samalta ajanjaksolta, vaikka se onkin muurattu ennen runkohuonetta.[3]
Myöhemmät vaiheet
IIkka Kronqvistin 1930 laatima Pyhän Kolminaisuuden kirkon pohajpiirustus.
Pyhän Kolminaisuuden kirkkoa kunnostettiin vuosina 1592 ja 1599.[5] Kattoholvien väitetään romahtaneen talvella 1633–1634, mutta Markus Hiekkasen mukaan ainoastaan vesikatto oli vahingoittunut, koska vuonna 1635 Rauman porvareita velvoitettiin hankkimaan uusia paanuja. Hieman myöhemmin Pyhän Kolminaisuuden kirkko vaurioitui pahoin vappuna 1. toukokuuta 1640 raivonneessa kaupunkipalossa. Rakennus oli tarkoitus korjata, mutta varojen puuttuessa hanke ei milloinkaan käynnistynyt ja kirkko jäi säiden armoille.[3] Vuoden 1643 valtiopäivillä raumalaiset pyysivät hallitukselta varoja kirkon korjaamiseen, mutta anomus evättiin kolmikymmenvuotisen sodan rasittaessa valtiontaloutta.[7] Tämän johdosta Pyhän Kolminaisuuden kirkko hylättiin lopullisesti ja seurakuntakirkoksi tuli aiemmin Rauman fransiskaaniluostarin käytössä ollut Pyhän Ristin kirkko.[3]
Isonvihan aikana 1700-luvun alussa kirkon seinäpilasterien ja oviaukkojen tiiliä purettiin muualla käytettäviksi ja vuonna 1816 seinäkiviä hyödynnettiin Pyhän Ristin kirkon länsitornin rakentamiseen. Kirkosta ovat jäljellä enää seinien alaosat, joista korkeimmat nousevat vajaan kolmen metrin korkeuteen.[3][8]
Raunioissa on tehty kaivauksia 1890-luvulla, 1920–1930-lukujen vaihteessa sekä vuonna 1983.[3] Tutkimuksissa on löytynyt hautauksia, kivi- ja laattalattia sekä lukuisia taltioituja rahalöytöjä.[1] Arkeologi Iikka Kronqvist suoritti kaivauksia useampana kesänä vuodesta 1928 lähtien.[11] Vuosina 1929–1931 raunioita restauroitiin muun muassa saumaamalla seiniä, korjaamalla pilasterien alaosat sekä poistamalla kirkon tiililattiaa peittänyt maa-aines.[9][10] Vuonna 1939 entisöintiä päätettiin jatkaa, mutta työt suoritettiin vasta sotavuosien jälkeen.[3][12]
Arkkitehtuuri ja sisustus
Pyhän Kolminaisuuden kirkko muodostui noin 29 × 16 metrin kokoisesta runkohuoneesta ja siihen liittyvästä sakaristosta, joka oli kooltaan 4,2 × 4,8 metriä. Harmaakivestä rakennetun kirkon seinät olivat poikkeuksellisen paksut, sillä runkohuoneen seinät olivat noin kahden metrin ja sakariston noin metrin vahvuiset. Pääsisäänkäynti ja papinovi olivat eteläseinässä ja länsiseinässä oli sivusisäänkäynti. Pohjoisseinän länsipäässä on muurinsisäisiin ullakkoportaisiin johtanut oviaukko, jossa portaiden alimmat askelmat ovat edelleen nähtävissä. Kirkon ovenpielet oli vuorattu tiilillä. Limitys oli tehty keskiaikaiseen tyyliin tiilenpäitä ja pitkiä sivuja vuoroittain muuraten.[3][5]
Rakennuksen ikkunanpaikat eivät ole näkyvissä, mutta Aina Lähteenojan mukaan kirkossa oli viisi ikkunaa, joista suurikokoinen 2,8 metrin levyinen ikkuna sijaitsi itäpäädyssä. Runkohuoneen nurkissa sekä pitkien sivuseinien keskikohdilla on pilasterit. Niiden rakenteen perusteella runkohuone oli yksilaivainen ja siinä oli kaksi tähtiholvia. Runkohuonetta aikaisemmin muurattu sakaristo on kirkon pohjoissivun itäpäässä. Lähteenojan mukaan sitä käytettiin hartauskappelina ennen runkohuoneen valmistumista.[3][5] Sakaristo on runkohuoneeseen nähden aavistuksen vinossa.
Kirkon seinissä ei ole jälkiä rappauksesta tai koristemaalauksista, mutta sakariston seinät oli kalkittu vaaleansinisiksi. Myöskään sisustukseen liittyviä esineitä ei tiedetä säilyneen. Rauman museossa tai Pyhän Ristin kirkossa saattaa kuitenkin olla alun perin Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon kuulunutta esineistöä.[3][5]
Kirkon lattianalaiset muurihaudat olivat kuorissa ja kirkon takaosassa, kun taas halvemmat multahaudat sijaitsivat ovensuussa.[5] Seurakunnan tilikirjojen perusteella kirkon alle hautaamista jatkettiin aivan 1600-luvun loppuun saakka.[13] Rauman historiasta vuonna 1909 kirjoittanut Juho Helomaa kertoo, että lattian alla oli vielä vuosisadan alussa useita muurihautoja, jotka purettiin tuolloin yhtä lukuun ottamatta.[14] Jäljellä on kirkon itäpäässä sijaitseva tyhjä muurihauta, jonka tiilet ovat Lähteenojan mukaan kirkon muita tiiliä vanhempia.[5][13]
Kirkkomaa
Pyhän Kolminaisuuden kirkon rauniota ympäröi noin 3,5 hehtaarin laajuinen kirkkomaa, jonka jatkona on viiden hehtaarin puistoalue. Kirkkomaata käytettiin hautausmaana vielä pitkään, mutta se lopetettiin vuonna 1853, jolloin nykyinen Rauman vanha hautausmaa otettiin käyttöön. 1800–1900-lukujen vaihteessa osa kirkkomaasta muutettiin katualueeksi ja paikalle haudatut vainajat jäivät Vanhankirkonkadun alle.[15] Kirkkomaalla on edelleen muutamia vanhoja hautamuistomerkkejä sekä kaksi 1700-luvulta peräisin olevaa hautakappelia.[8] Kirkkotarhaan liittyvä puisto rakennettiin 1920–1930-lukujen vaihteen restauroinnin yhteydessä.[9]
Vuosina 2015–2017 kirkkomaan ympäristössä tehtiin katutöihin liittyneitä kaivauksia. Vanhakirkonkadun alta löydettiin 170 hautaa, joissa oli noin 150 vainajan jäänteet. Kyseessä oli kirkon pohjoispuolella sijainnut vähävaraisten hauta-alue, joka oli käytössä 1700–1800-lukujen vaihteessa. Haudoista löydetyt vainajat siirrettiin muualle uudelleenhaudattaviksi.[16]
Kirkkomaata ympäröinyt kiviaita valmistui viimeistään 1600-luvun lopulla ja se muodosti osan kaupungia ympäröineestä tulliaidasta. Kalatorin puolella oli ensimmäisen kerran vuonna 1706 mainittu porttiholvi, joka purettiin huonokuntoisena 1891.[8] Samalla purettiin myös paarihuone katualueen laajennuksen alta ja rakennettiin uusi hautausmaalle johtava portti.[5] Vanhan tulliaidan puolella sijaitseva porttiholvi säilynyt.[14] Vanhankirkkokadun toisella puolella on myös kivirakennelmia, jotka mahdollisesti ovat kellotapulin jäänteitä.[1]
Kirkon raunioilla on muistolaatta, jossa sen rakentamisajankohdaksi mainitaan vanhentuneen käsityksen mukaisesti 1300-luku.[17]
↑ abcdefghijkHiekkanen, Markus: Suomen keskiaikaiset kivikirkot, s. 252–255. (3. uudistettu painos) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2014. ISBN 978-952-22260-0-6
