Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.
Puolan jaot olivat kolme 1700-luvulla tapahtunutta valloitusta, joissa Venäjä, Itävalta ja Preussi ottivat alueita Puolasta. Vielä ensimmäissä (1772) ja toisessa jaossa (1793) Puola-Liettua eli Puolan kuningaskunta ja Liettuan suuriruhtinaskunta pysyi suvereenina, mutta menetti alueita naapureilleen. Kolmannessa jaossa (1795) loputkin valtiosta liitettiin naapureihin.
Puolan jakojen seurauksena Puola-Liettuan valtioalueesta saivat Venäjä 463 200 km² ja 5 400 000 alamaista, Preussi 141 400 km² ja 2 600 000 alamaista sekä Itävalta 128 900 km² ja 4 200 000 alamaista.
Puolan naapurit olivat voimistuneet 1700-luvulla: Preussin kuningaskunta oli noussut suurvallaksi, Venäjä ja Itävalta olivat vahvistuneet huomattavasti. Puolan vastustuskykyä heikensi keskushallinnon heikkous. Hallintoa ei oltu uudistettu vuosisatoihin, sillä feodaaliylimystö piti tiukasti kiinni vallastaan ja etuoikeuksistaan jarruttaen ja vastustaen uudistuksia. Sillä aikaa naapureissa oli toteutettu itsevaltiuden ajalle tyypillinen vallankeskitys ja luotu voimakas armeija. Tilannetta pahensi Ranskan ja naapurimaiden sekaantuminen Puolan kuninkaanvaaleihin. Hajanainen ja heikko valtio joutui lopulta naapureidensa jakamaksi.
Puolan itävaltalaismielisen kuningas August III:n kuoltua 1763 päättivät Preussi ja Venäjä, ettei toista samanmielistä kuningasta pitäisi Puolaan valita. Venäjän tsaarittaren Katariina II:n tuella valittiin vuonna 1764 Puolan kuninkaaksi venäläismielinen Stanislaus Poniatowski. Venäjän suurlähettiläs osallistui puolalaiseen päätöksentekoon ja sai aikaan muun muassa sen, että Krakovan piispa pidätettiin ja karkotettiin Venäjälle.
Kuningas Poniatovski yritti välittää Venäjän ja Barin konfederaation välillä, mutta ajauduttuaan umpikujaan hän määräsi hetmanni Ksawery Branickin ja kahden kenraalin valtaamaan Barin linnoituksen. Samaan aikaan idässä Koliyivshchynassa (Länsi-Ukrainassa) puhkesi talonpoikaiskapina vastustamaan konfederaation ortodokseihin kohdistamia aikomuksia vastaan, mikä vaikutti Puolan itäisiin maakuntiin ja jopa Liettuaan asti. Katariina II Suuri lähetti joukkoja tukahduttamaan kapinan pelätessään sen leviävän ja uhkaavan aateliston sekä tsaarin asemaa.
Barin konfederaatit vetosivat ulkovaltoihin. Tilanteesta huolestunut Preussin kuningas Fredrik II Suuri neuvoi Katariina II Suurta neuvottelemaan konfederaattien kanssa. Konfederaattien joukot kulkivat ympäri maata Ignaty Malchewskyn, Mikael Pacin ja prinssi Kaarle Radziwillin johdolla vallaten alueita.
Vuonna 1770 preussilaiset joukot valtasivat Poznańin ja sitä ympäröivän seudun. Itävalta puolestaan valtasi Zipsin alueen. Vuonna 1770 konfederaation neuvosto siirsi pääkaupunkinsa Sleesiasta Itävallan suostumuksella Ylä-Unkariin (Slovakiaa) käyden diplomaattisia neuvotteluja Itävallan, Ranskan ja Turkin kanssa muodostaakseen Venäjän vastaisen liittokunnan. Versailles’n hovi lähetti pienen sotilasjoukon ja konfederaateille ylipäälliköksi Charles François Dumouriez’n (1739–1823), joka julisti kuningas Stanislaus Poniatovskin petturiksi juuri kun tämä oli lähestymässä poliittisesti konfederaatiota. Poniatovski kääntyi lopullisesti Venäjän puoleen ja konfederaatti menetti poliittisen uskottavuutensa Euroopassa.
Kenraali Suvorovin johtamat venäläisjoukot voittivat konfederaatit 23. toukokuuta 1771 Lanckoronan läheisyydessä. Itävaltalaiset valtasivat 23. huhtikuuta 1771 Krakovan ja venäläiset voittivat konfederaatit uudestaan 23. marraskuuta 1771 Stolowicen lähellä, minkä seurauksena Ranskan lähettämä osasto jätti Puolan. Itävaltalaisten suorittama Czestochowan valtaus lopetti varsinaiset sotatoimet.
Ensimmäisessä jaossa Puola menetti alueita Venäjälle, Itävallalle ja Preussille. Preussin alueisiin liitettiin Länsi-Preussi. Se sijaitsi Brandenburgin ja Itä-Preussin välissä, ja oli Puolalle kuuluessaan jakanut Preussin alueen kahteen erilliseen osaan. Dumouriez’n johdolla konfederaation armeijan rippeet jatkoivat taistelua vuoteen 1776.
Puolan toiseen jakoon liittyvät tapahtumat alkoivat, kun Venäjän ja Itävallan liittouduttua Turkkia vastaan vuonna 1788 alkoi Preussi pelätä omaa asemaansa ja liittoutui Puolan kanssa. Puolan valtiopäivät, Sejm, hyväksyi 3. toukokuuta 1791 uuden perustuslain. Jotkut Targowicassa konfederaatioksi järjestäytyneet puolalaiset pyysivät Venäjän Katariina II Suurta vaikuttamaan siihen, että lain toimeenpanoa lykättäisiin ja että entinen liberum veto ja puolalaisten oikeus valita vaaleilla kuninkaansa turvattaisiin.
23. tammikuuta 1793 solmivat Preussi ja Venäjä sopimuksen, jonka perusteella Venäjä sai Puolan, Valko-Venäjän ja Ukrainan maakuntia ja Preussi Gdańskin, Thornin ja muita alueita myöhemmin Itä-Preussiksi kutsuttavalta alueelta.
Puolan valtiopäivien, Sejmin, tuli suostua alueluovutuksiin ja peruuttaa samalla vuoden 1791 perustuslaki. 23. marraskuuta 1793 vahvistettiin Puolan toinen jako, jossa se menetti jäljellä olevasta alueestaan 42 prosenttia Preussille ja Venäjälle. Näin Puolalle jäi 29 prosenttia niistä alueista, jotka sillä oli hallussaan ennen Puolan ensimmäistä jakoa.
Puolan kolmas jako alkoi siitä, kun 3. toukokuuta 1791 säädettyä, mutta Puolan toisen jaon voittajavaltioiden vuoksi kumottua perustuslakia kannattavat puolalaiset, jotka vastustivat Venäjän armeijan läsnäoloa Puolassa ryhtyivät vastarintaan Tadeusz Kosciuszkon johdolla.
Kosciuszko hävisi 10. lokakuuta 1794 ja Varsova antautui 24. lokakuuta 1795. Venäjä sai Kuurinmaan ja Liettuan, Läntisen Valko-Venäjän ja Ukrainan, Itävalta Puolan eteläisen keskusosan ja Preussi Kaakkois-Puolan sekä pääkaupunki Varsovan. Puolan valtio lakkasi olemasta runsaaksi vuosisadaksi 1795–1918.
.svg){kind=small}
