Paluu kotiin (engl. Homecoming) on vuonna 1948 ensi-iltansa saanut Mervyn LeRoyn ohjaama yhdysvaltalainen romanttinen draamaelokuva, jonka pääosissa ovat Clark Gable, Lana Turner, Anne Baxter ja John Hodiak. Sidney Kingsleyn tarinaan pohjautuvan elokuvan sovituksesta vastasi Jan Lustig ja käsikirjoituksesta Paul Osborn.[1][2]
Paluu kotiin oli Gablen ja Turnerin kolmas neljästä yhteisestä elokuvasta.[1]
Toisen maailmansodan päätyttyä eversti Ulysses Delby ”Lee” Johnsonilta (Clark Gable) kysytään hänen kokemuksistaan sodassa. Johnson alkaa kertoa tarinaa, joka alkaa vuodesta 1941. Vuonna 1941 tohtori Robert Sunday (John Hodiak) kritisoi lääkäriystäväänsä, menestyvää kirurgia Johnsonia, tekopyhästä asenteesta sodan uhreja kohtaan samalla kun laiminlyö hoitoa tarvitsevia köyhiä potilaita. Kun Johnson värväytyy armeijaan, hänen vaimonsa Penny (Anne Baxter) on huolissaan sodan vaikutuksista häneen ja heidän avioliittoonsa. Sittemmin Johnson tapaa kovaksikeitetyn sairaanhoitajan ja lesken, luutnantti Jane ”Snapshot” McCallin (Lana Turner), jonka idealismi, sisu ja taito saavat hänet arvioimaan periaatteensa uudelleen.[1][3]
[1]
Työnimellä The Homecoming of Ulysses kulkeneen Paluu kotiin -elokuvan tuotanto alkoi elokuun lopulla 1947. Elokuvaa varten Hollywoodista lähes viidenkymmenen kilometrin päähän sijaitsevalle Lasky Mesan tilalle rakennettiin lavasteet, jossa kuvattiin Anzion maihinnousu. Lavasteet käsittivät viisi noin kymmenen metrin korkuista tornia, evakuointisairaalan ja yli sata armeijan kenttätelttaa. Maihinnousukohtauksen valmistelemiseen kului kolme viikkoa, ja sitä varten kuvauksiin osallistuivat sadat avustajat, viisi kameramiestä ja kuusi apulaisohjaajaa. Elokuvan tuotanto saatiin päätökseen marraskuun alussa 1947.[1]
Paluu kotiin sai ensi-iltansa New Yorkissa 29. huhtikuuta 1948, ja se julkaistiin Yhdysvalloissa maanlaajuisesti elokuvateattereissa toukokuussa 1948.[1] Elokuvan Suomen teatteriensi-ilta oli 19. elokuuta 1949. Suomessa se sai uusintaesityksen 25. marraskuuta 1960.[2]
Ilmestyttyään Paluu kotiin oli katsotuin elokuva neljän peräkkäisen viikon ajan Yhdysvalloissa ja lopulta yksi vuoden 1948 tuottoisimmista elokuvista Pohjois-Amerikassa.[4][5] Vaikka elokuva oli lipputulomenestys, newyorkilaiset elokuvakriitikot valitsivat sen vuoden 1948 kymmenen huonoimman elokuvan joukkoon.[1]