PROFILBARU.COM

New York Knicks
Konferenssi	Itäinen
Divisioona	Atlantin
Perustettu	1946
Historia	New York Knicks ; 1946–
Areena	Madison Square Garden
Kotipaikka	Manhattan, New York City, New York
Värit	sininen, oranssi, hopea, musta, valkoinen;
Omistaja(t)	MSG Sports
Toimitusjohtaja	Scott Perry
Päävalmentaja	Tom Thibodeau
Yhteistyöseura	Westchester Knicks
Mestaruudet	2 (1970, 1973)
Konferenssin mestaruudet	8 (1951, 1952, 1953, 1970, 1972, 1973, 1994, 1999)
Divisioonan mestaruudet	5 (1971, 1989, 1993, 1994, 2013)
Kotisivu	https://www.nba.com/knicks
	Infobox OK

New York Knickerbockers, paremmin tunnettu nimellä Knicks on yhdysvaltalainen ammattilaiskoripalloseura New Yorkista, joka pelaa NBA-liigan Itäisen Konferensin Atlantic-divisioonassa. Vuonna 1946 perustettu Knicks on yksi NBA:ta edeltäneen BAA-liigan perustajajoukkueista ja Boston Celticsin ohella ainoa NBA:n alkuperäisistä joukkueista, joka pelaa edelleen perustamispaikkakunnallaan. Joukkueen kotiareena on Manhattanilla sijaitseva Madison Square Garden.

Joukkueen menestysvuodet ajoittuvat 1950-luvulle, jolloin Knicks pelasi kolmesti liigan finaaleissa, 1970-luvulle, jolloin joukkue voitti kaksi kertaa NBA-mestaruuden (1970 ja 1973) ja 1990-luvulle joukkueen selvitessä kahdesti finaaleihin. Tunnetuimpia Knicks-pelaajia ovat muun muassa Dick Barnett, Bill Bradley, Carl Braun, Dave DeBusschere, Patrick Ewing, Walt Frazier, Harry Gallatin, Phil Jackson, Jerry Lucas, Dick McGuire, Earl Monroe, Charles Oakley ja Willis Reed.

Seuran omistaja on Madison Square Garden Sports. New York Knicks oli vuonna 2023 Forbesin listauksessa maailman yhdeksänneksi arvokkain urheiluseura 6,1 miljardin dollarin arvolla.^[1]

Historia

1946 – 1960-luvun puoliväli

6. kesäkuuta 1946 joukko liikemiehiä kokoontui New Yorkin Commodore-hotellissa ja perusti uuden ammattilaiskoripallosarjan, Basketball Association of American (BAA). Knickerbockers-nimen saanutta ja Madison Square Gardenille asettunutta joukkuetta ryhtyi johtamaan yliopistokoripallopromoottori Ned Irish.

Ensimmäisen päävalmentajansa, Neil Colahanin luotsaama Knicks kohtasi koko BAA-liigan avausottelussa 1. marraskuuta 1946 Toronto Huskiesin Maple Leaf Gardensissa. Kymmenen ensimmäisen kauden aikana Knicks raivasi tiensä joka vuosi pudotuspeleihin, joista yhdeksän kertaa Colahania seuranneen Joe Lapchickin valmentamana. Knicks pelasi kolmesti peräkkäin NBA:n finaaleissa, mutta hävisi vuonna 1951 Rochester Royalsille ja vuosina 1952 sekä 1953 sen aikaiselle kärkijoukkueelle, Minneapolis Lakersille. Alkuvuosien menestysjoukkueen runkopelaajia olivat ensimmäisenä yli 10 000 pistettä Knicksille tehnyt Carl Braun, ennätykselliset 610 peräkkäistä ottelua joukkueessa pelannut Harry Gallatin, yksi aikansa parhaista pelintekijöistä Dick McGuire ja ensimmäisinä afroamerikkalaisina pelaajina NBA:ssa vaikuttanut Nathaniel Clifton.

Lapchickin palatessa yliopistovalmentajaksi kymmenen kauden pudotuspeliputkea (1946–1956) seurasi kymmenen heikompaa kautta, jolloin Knicks selvisi vain kerran pudotuspelien ensimmäiselle kierrokselle. Joukkueen aallonpohja osui 1960-luvun alkuun Knicksin jäädessä seitsemän kertaa peräkkäin divisioonansa jumboksi. Kaudella 1962–1963 Knicks päätti runkosarjan ennätyksellisen huonoon 21 voittoa, 59 tappiota -lopputulokseen. Tätä edeltävän kauden pahin nöyryytys oli Wilt Chamberlainin kuuluisa sadan pisteen ottelu Knicksiä vastaan maaliskuussa 1962. 1950–1960-lukujen vaihteen yksinäisenä tähtenä joukkueen riveissä vaikutti pistenikkari Richie Guerin, kuusinkertainen tähdistöottelupelaaja, josta tuli ensimmäinen yli 50 pistettä Knicksille yhdessä ottelussa tehnyt pelaaja hänen heittäessä 57 pistettä Syracuse Nationalsia vastaan joulukuussa 1959.

1964–1974

Liigan pohjalla rämpineen Knicksin uuden, menestyvämmän joukkueen rakentaminen alkoi 1964, kun Knicks varasi sentteri Willis Reedin pelioikeudet. Reed valittiin kauden 1964–1965 parhaaksi tulokkaaksi. Dick Barnett siirtyi Knicksiin kesällä 1965 ja entisen Knicks-pelaajan Dick McGuiren valmentama joukkue selviytyi kaudella 1966–1967 seitsemän kauden tauon jälkeen pudotuspeleihin. Seuraava kausi alkoi heikosti ja McGuire sai tehdä tilaa joukkueen entiselle kykyjenetsijälle William Holzmanille. Samalla kaudella 1967–1968 uransa Knicksissä aloittivat debytantit Bill Bradley, Walt Frazier ja Phil Jackson.

Seuraavaksi kaudeksi Knicks täydentyi vielä Detroit Pistonsista siirtyneellä vahvalla puolustuspelaajalla Dave DeBusscherella ja menestysjoukkueen runko oli valmis. Kaudella 1968–1969 Knicks eteni ensimmäisen kerran vuoden 1953 jälkeen pudotuspelien toiselle kierrokselle ja seuraavalla kaudella Knicks voitti ennätykselliset 18 runkosarjaottelua peräkkäin, päätti runkosarjan historiansa parhaalla saldolla (60 voittoa, 22 tappiota) sekä eteni pudotuspeleissä aina loppuotteluun asti kaataen finaalisarjassa Los Angeles Lakersin otteluvoitoin 4–3. Kauden päätteeksi Reed valittiin liigan parhaaksi pelaajaksi ja Holzman parhaaksi valmentajaksi. Willis Reed valittiin samalla kaudella myös tähdistöottelun ja finaalisarjan parhaaksi pelaajaksi ollen ensimmäinen NBA-pelaaja, joka voitti samalla kaudella kaikki kolme arvonimeä. Knicksin vuoden 1970 mestaruusjoukkue on myöhemmin arvostettu yhdeksi NBA-historian parhaista kokoonpanoista.

Ensimmäistä kertaa mestaruutta puolustanut Knicks eteni seuraavalla kaudella konferenssifinaaliin häviten kuitenkin Baltimore Bulletsille. Kesällä 1971 joukkue vahvistui Jerry Lucasilla sekä Earl Monroella ja kohtasi kauden 1971–1972 finaalissa jälleen LA Lakersin. Lakers otti tällä kertaa revanssin ja vei mestaruuden otteluvoitoin 4–1. Myös seuraavan kauden loppuottelusarjassa Knicks kohtasi Lakersin, kolmannen kerran neljän vuoden sisällä ja tällä kertaa Knicks voitti toisen mestaruutensa. Vielä kaudella 1973–1974 Knicks selviytyi konferenssifinaaliin, mutta Barnettin, DeBusscheren, Lucasin ja Reedin lopettaessa pelaajauransa tähän kauteen, joukkue tippui vähitellen liigan terävimmästä kärjestä. Vuonna 1974 päättyi myös Knicks-organisaatiota alusta asti, 28 vuotta johtaneen Ned Irishin valtakausi.

1974–1985

Kolmen heikon kauden jälkeen Red Holzman erosi päävalmentajan paikalta ja tilalle tuli kaudeksi 1977–1978 Willis Reed. Reed johdatti ensimmäisellä valmentajakaudellaan joukkueen konferenssivälieriin, mutta erosi toisen kautensa alussa jo 14 ottelun jälkeen. Holzman palasi joukkueen päävalmentajaksi ja jatkoi virassa seuraavat kolme kautta aina kevääseen 1982 asti ilman mainittavampaa menestystä. 1970–1980-lukujen vaihteen suurimpina tähtinä Knicksissä pelasivat myöhemmin Hall of Fameen valittu Bob McAdoo ja lahjakas pelintekijä Michael Ray Richardson, joka Knicksissä pelatessaan voitti ensimmäisenä pelaajana sekä syöttö- että pallonriistotilaston samalla kaudella. Richardsonin ura päättyi kuitenkin ennenaikaisesti huumeongelmien takia.

Kaudelle 1982–1983 päävalmentajaksi tuli Atlanta Hawksissa vuonna 1978 vuoden valmentajaksi valittu Hubie Brown. Richardson siirtyi vaihtokaupalla Golden State Warriorsiin ja tilalle tuli pistelinko Bernard King. Kausilla 1982–1983 ja 1983–1984 Knicks eteni konferenssivälieriin. 1984–1985 King pelasi uransa parasta kautta tekemällä yhdessä ottelussa 60 pistettä New Jersey Netsiä vastaan ja voittamalla toistaiseksi ainoana Knicks-pelaajana liigan korintekijätilaston. Kingin ura lähti kuitenkin saman kauden loppupuolella hiipumaan polven ristisidevamman takia ja Knicks jäi pudotuspelien ulkopuolelle.

1985–2000

Kesän 1985 varaustilaisuuteen Knicks sai avausvuoron voitettuaan ensimmäistä kertaa järjestetyn varausvuoroarvonnan. Knicks varasi jamaikalaissyntyisen sentterin Patrick Ewingin, joka oli kolmesti johdattanut Georgetownin yliopiston NCAA-finaaliin. Debyyttikaudellaan Ewing lunasti hyvin odotukset ja valittiin vuoden tulokkaaksi, mutta Knicks menestyi muuten heikosti Bernard Kingin ollessa koko kauden loukkaantuneena. Seuraava kausikaan ei ollut sen parempi, vaan Knicks jäi toisen kerran peräkkäin Itäisen Konferenssin jumboksi.

Kaudeksi 1987–1988 Knicksin uudeksi päävalmentajaksi tuli Rick Pitino. Samalla kaudella joukkueessa debytoi takamies Mark Jackson, joka valittiin kauden päätteeksi vuoden tulokkaaksi. Knicks pelasi tappiollisen kauden (38 voittoa, 44 tappiota), mutta selvisi kolmen vuoden tauon jälkeen pudotuspeleihin. Seuraavaksi kaudeksi joukkue vahvistui laitahyökkääjä Charles Oakleylla ja voitti Atlantic-divisioonan ensimmäisen kerran vuoden 1971 jälkeen.

Seuraavaksi kaudeksi (1989–1990) Pitino palasi yliopistovalmentajaksi ja tilalle tuli Stu Jackson. Ewing pelasi vahvan kauden ollen liigan korintekijätilaston kolmas ja toiseksi paras heitontorjuja, mutta Knicksin tie nousi pystyyn pudotuspelien toisella kierroksella. 1990–1991 Knicks selviytyi täpärästi pudotuspeleihin ja hävisi jo ensimmäisellä kierroksella tulevalle mestarille Chicago Bullsille.

Neljään liigamestaruuteen Los Angeles Lakersin 1980-luvulla valmentanut Pat Riley palasi sapattivuoden jälkeen käskyttäjäksi tekemällä sopimuksen Knicksin kanssa. Rileyn avauskaudella (1991–1992) joukkue otti 51 runkosarjavoittoa, mutta kausi päättyi pudotuspeleissä taas Chicago Bullsin voitettua. Seuraavalla kaudella (1992–1993) fyysisestä ja tarkasta puolustuspelistä tunnetuksi tullut Knicks oli jälleen noussut yhdeksi vahvimmista mestarisuosikeista joukkueen ollessa runkosarjassa Itäisen Konferenssin paras joukkue ja voitti 60 ottelua, kuten mestaruuskaudella 1969–1970. Pudotuspeleissä joukkue pääsi konferenssifinaaliin 20 vuoden tauon jälkeen, mutta hävisi jo kolmannen kerran peräkkäin Michael Jordanin johtamalle Bullsille, joka eteni kolmanteen peräkkäiseen mestaruuteen. Riley valittiin kauden päätteeksi vuoden valmentajaksi.

Kaudella 1993–1994 Knicks voitti toisen kerran peräkkäin divisioonansa, kaatoi Itäisen konferessin finaalissa Indiana Pacersin ja eteni seitsemännen kerran liigafinaaliin. Finaalissa vastaan asettui Houston Rockets. Viiden ottelun jälkeen Knicks johti finaalisarjaa voitoin 3–2, mutta Rockets vei mestaruuden voittamalla kaksi viimeistä ottelua kotihallissaan. Knicks pelasi vuoden 1994 pudotuspeleissä ennätykselliset 25 ottelua (Boston Celtics rikkoi ennätyksen vuonna 2008).

1994–1995 Knicks päätti runkosarjan neljännen kerran peräkkäin ottamalla vähintään 50 voittoa, mutta pudotuspelien toisella kierroksella Pacers otti revanssin edelliskauden konferenssifinaalitappiosta. Tämän jälkeen joukkuetta neljä kautta valmentanut Riley ilmoitti luopuvansa tehtävistään. Tilalle palkattiin viisi mestaruutta pelaajana ottanut ja kolmesti vuoden valmentajaksi valittu Don Nelson, mutta Nelsonin ura Knicksissä jäi alle kauden mittaiseksi pelillisten ja henkilökemisten ristiriitojen takia. Nelson korvattiin kesken kauden vuodesta 1989 Knicksin kakkosvalmentajana toimineella Jeff Van Gundylla, jolla ei ollut aiempaa kokemusta päävalmentajan roolista.

Ensimmäisellä täydellä kaudellaan 1996–1997 Van Gundyn valmentama, Allan Houstonilla sekä Larry Johnsonilla vahvistunut Knicks otti 57 voittoa ja seuraavalla kaudella vielä 43 voittoa, mutta molemmilla kausilla pudotuspelit päättyivät toiselle kierrokselle. Lakkokausi 1998–1999 pääsi alkamaan vasta helmikuussa 1999. Knicks selvisi täpärästi pudotuspeleihin sijoittuen konferenssissaan kahdeksanneksi, mutta eteni pudotuspeleissä historiallisesti aina loppuotteluihin asti. Finaalisarjassa vastaan asettui Läntisen konferessin mestari San Antonio Spurs. Knicks jäi jälleen ilman mestaruutta Spursin osoittautuessa paremmaksi otteluvoitoin 4–1.

Kaudella 1999–2000 Knicks otti runkosarjassa toistaiseksi viimeisen kerran vähintään 50 voittoa ja selvisi pudotuspeleissä konferenssifinaaliin häviten Indiana Pacersille. Tämä jäi Knicksissä 15 kautta pelanneen ja useita joukkue-ennätyksiä rikkoneen Patrick Ewingin viimeiseksi kaudeksi hänen siirtyessä Seattle SuperSonicsin riveihin.

2000–

Patrick Ewingin lähdettyä länsirannikolle, Knicksin johtopelaajiksi nousivat Allan Houston ja Latrell Sprewell. Kaudella 2000–2001 joukkue otti runkosarjassa vielä 48 voittoa, mutta seuraavalla kaudella Jeff Van Gundyn erotessa päävalmentajan virasta kesken kauden, Don Chaneyn valmentaman Knicksin 14 peräkkäisen pudotuspelikauden putki katkesi. Knicksin ylipalkattu ja alisuorittava joukkue lähti luisumaan kohti liigan häntäpäätä. Kaudella 2003–2004 Knicks selvisi vielä pudotuspeleihin, mutta seuraavat kuusi kautta joukkueen kausi päättyi runkosarjaan. Kaudella 2005–2006 Knicks jäi Itäisen konferenssin jumboksi saldolla 23 voittoa, 59 tappiota. Edes joukkueen presidenttinä vuodesta 2004 toimineen Isiah Thomasin siirtyminen päävalmentajaksi ei auttanut, vaan Knicks pysyi liigan heittopussina.

Keväällä 2008 joukkueen omistaja James Dolan aloitti organisaatiouudistuksen palkkaamalla joukkueen presidentiksi Donnie Walshin, jonka tehtäväksi tuli sekaisin ja alennustilassa olevan joukkueen elvyttäminen. Thomasin seurajohtajan paikalta syrjäyttänyt Walsh antoi kauden päätyttyä Thomasille potkut myös päävalmentajan tehtävästä Knicksin sivutessa jälleen seuraennätystään kärsittyään kaudella 2007–2008 runkosarjassa 59 tappiota. Tilalle tuli Phoenix Sunsin kolmeen peräkkäiseen divisioonavoittoona valmentanut Mike D'Antoni.

D'Antonin kahdella ensimmäisellä kaudella Knicks kärsi vielä yli 50 tappiota, mutta jälkimmäisellä kaudella (2009–2010) David Lee valittiin tähdistöotteluun ensimmäisenä Knicks-pelaajana sitten vuoden 2001. Seuraavalla kaudella (2010–2011) Carmelo Anthonylla ja Amar’e Stoudemirella vahvistunut Knicks pelasi yhdeksän kauden tauon jälkeen voitollisen runkosarjan (42 voittoa, 40 tappiota) ja selviytyi vasta kolmannen kerran pudotuspeleihin Ewingin lopetettua joukkueessa.

Kausi 2011–2012 alkoi positiivisin odotuksin, mutta helmikuun alussa joukkueen saldoksi oli kertynyt 8 voittoa ja 15 tappiota Knicksin hävittyä 11 ottelua viimeisestä 13 ottelusta. Takamies Jeremy Linin nousu keskeiseen rooliin tuotti kuitenkin seitsemän ottelun voittoputken ja nosti Knicksin takaisin pudotuspelipaikalle. Tähdistöotteluviikonlopun jälkeinen kuuden pelin tappioputki oli kuitenkin D'Antonille liikaa ja hän erosi tehtävistään. Tilalle astui kakkosvalmentajana ja kuusi kautta Atlanta Hawksin päävalmentajana toiminut Mike Woodson. Knicks sijoittui runkosarjassa Itäisen konferenssin seitsemänneksi 36–30-saldolla, mutta putosi pudotuspelien ensimmäisellä kierroksella hävittyään Miami Heatille otteluvoitoin 1–4.

Kaudella 2012–2013 Knicks voitti divisioonansa ja pääsi toistaiseksi viimeisen kerran pudotuspeleihin. Ensimmäisellä pudotuspelikierroksella se voitti Boston Celticsin otteluvoitoin 4–2 mutta putosi toisella kierroksella hävittyään samoin lukemin Indiana Pacersille. Mike Woodsonin toisella täydellä valmennuskaudella 2013–2014 Knicks sijoittui divisioonassaan kolmanneksi ja konferenssissaan yhdeksänneksi jääden niukasti pudotuspelien ulkopuolelle. Uuden valmentajansa Derek Fisherin alaisuudessa joukkue jäi kaudella 2014–2015 konferenssissaan 15:nneksi eli viimeiseksi voitettuaan vain 17 ottelua. Kauden 2015–2016 aikana Fisher sai potkut ja Knicks sijoittui lopulta konferenssissaan 13:nneksi. Uusi valmentaja kaudelle 2016–2017 oli Jeff Hornacek, jonka johdolla joukkue sijoittui Itäisessä konferenssissa 12:nneksi.

Pelaajat

Pääartikkeli: Luettelo New York Knicksissä pelanneista koripalloilijoista

Nykyinen kokoonpano

Päivitetty 19.10.2019

Tilastoja ja luetteloita

Pääartikkeli: Luettelo New York Knicksin ennätyksistä

NBA-finaalit

Vuosi	Vastustaja	Tulos	Valmentaja	Finaalien MVP
1951	Rochester Royals	3–4	Joe Lapchick	Ei valittu
1952	Minneapolis Lakers	3–4	Joe Lapchick	Ei valittu
1953	Minneapolis Lakers	1–4	Joe Lapchick	Ei valittu
1970	Los Angeles Lakers	4–3	Red Holzman	Willis Reed (NYK)
1972	Los Angeles Lakers	1–4	Red Holzman	Wilt Chamberlain (LAL)
1973	Los Angeles Lakers	4–1	Red Holzman	Willis Reed (NYK)
1994	Houston Rockets	3–4	Pat Riley	Hakeem Olajuwon (HOU)
1999	San Antonio Spurs	1–4	Jeff Van Gundy	Tim Duncan (SA)

Päävalmentajat

Neil Colahan (1946–1947)
Joe Lapchick (1947–1956)
- Itäisen konferenssiin mestaruudet 1951, 1952 ja 1953.
Vince Boryla (1956–1958)
Andrew Levane (1958–1959)
Carl Braun (1959–1961)
Eddie Donavan (1961–1965)
Harry Gallatin (1965)
Dick McGuire (1965–1967)
Red Holzman (1967–1977, 1978–1982)
- NBA-mestaruudet 1970 ja 1973; Itäisen konferessin mestaruudet 1970, 1972 ja 1973; Atlantic-divisioonan voitto 1971; Vuoden valmentaja 1970.
Willis Reed (1977–1978)
Hubie Brown (1982–1986)
Bob Hill (1986–1987)
Rick Pitino (1987–1989)
- Atlantic-divisioonan voitto 1989.
Stu Jackson (1989–1990)
John McLeod (1990–1991)
Pat Riley (1991–1995)
- Itäisen konferenssin mestaruus 1994; Atlantic-divisioonan voitto 1993 ja 1994; Vuoden valmentaja 1993
Don Nelson (1995–1996)
Jeff Van Gundy (1996–2001)
- Itäisen konferenssin mestaruus 1999
Don Chaney (2001–2004)
Herb Williams (2004, 2005)
Lenny Wilkens (2004–2005)
Larry Brown (2005–2006)
Isiah Thomas (2006–2008)
Mike D'Antoni (2008–2012)
Mike Woodson (2012–2014)
Derek Fisher (2014–2016)
- Atlantic-divisioonan voitto 2013
Kurt Rambis (2016, väliaikainen)
Jeff Hornacek (2016–2018)
David Fizdale (2018–)