Neapolis oli Tyrrhenanmeren rannikon pohjoisimpia kreikkalaisia siirtokuntia. Se perustettiin noin vuonna 470 eaa. Alueella laajentunut Rooman valtakunta valtasi kaupungin vuonna 326 eaa., ja siitä tuli Rooman liittolainen ja ajan myötä kukoistava roomalainen kaupunki, vaikkakin se säilytti pitkään kreikkalaisen identiteettinsä.[2][3]
Neapolis sijaitsi, samoin kuin nykyinen Napoli, Tyrrhenanmeren rannikolla Kymenlahden (Cumaenlahti, lat. Sinus Cumanus) eli nykyisen Napolinlahden pohjoisrannalla, noin 241 kilometriä etelään Roomasta. Kaupungin itäpuolella kohosi tulivuori Vesuvius, ja länsipuolella sijaitsi tuliperäinen kraatterien, kuumien lähteiden ja mineraalikaivosten alue, joka nykyisin tunnetaan nimellä Campi Flegrei eli ”Tulikentät”. Neapolis oli antiikin aikana Opikian eli Kampanian, nykyisen Campanian, tärkeimpiä kaupunkeja.[2][3]
Paikalla olleita kaupunkeja oli alun perin kaksi, vanhempi Palaiopolis (”Vanha kaupunki”) ja uudempi Neapolis (”Uusi kaupunki”), mikä selittää kaupungin nimen. Palaiopoliin paikkaa ei kuvata missään, mutta se sijoitetaan Pausilypoksen (Mons Pausilypus, nyk. Posilipo) kukkulalle tai harjanteelle, joka sijaitsee nykyisen kaupungin lounaispuolella Pizzofalconessa ja erottaa Puteolinlahden (Baiaenlahti, Pozzuolinlahti) Napolinlahdesta (40°49′48″N, 14°14′53″E). Antiikin aikana harjanne toimi Neapoliin ja Puteolin ja Baiaen alueiden luonnollisena rajana. Palaiopoliin kuului myös Megariin saari, nykyinen Castel dell'Ovo, Pausilypoksen ja Neapoliin välillä. Neapolis sen sijaan sijoitettiin hieman koilliseen pienelle Sebethos-joelle (myös Sepeithos, nyk. Sebeto tai Fiume della Maddalena) eli nykyisen Napolin vanhankaupungin itäosan alueelle (40°50′23″N, 14°15′10″E).[2][3] Sebethoksen suu sijoitetaan nykyisen Piazza Municipio -aukion kohdalle.
Neapolis voidaan lukea osaksi Suur-Kreikan eli Magna Graecian aluetta termin laajassa merkityksessä. Joskus termillä viitataan kuitenkin lähinnä aivan Italian eteläisimmän rannikon kreikkalaiskaupunkeihin ja kaikkein rajatuimmassa merkityksessä pelkästään Tarantonlahden siirtokuntiin. Kaupunki oli Tyrrhenanmeren rannikon kreikkalaiskaupungeista pohjoisimpia yhdessä Kymen (Cumae) kanssa.
Neapoliin kaupunkivaltion hallussa ollut alue oli suhteellisen pienikokoinen, ja sen kooksi on arvioitu vain noin 20 neliökilometriä.[1] Siihen kuuluivat kaupungin välittömän ympäristön lisäksi ainakin jossakin vaiheessa muun muassa Kapreain (nyk. Capri) ja Ainarian (Ischia) saaret.[3]
Historia
Arkaainen ja klassinen kausi
Neapolis oli Kymen eli myöhemmin roomalaisittain Cumaen perustama siirtokunta. Se perustettiin noin vuonna 470 eaa. Strabonin mukaan sinne tuli asuttajia myös Khalkiista ja Ateenasta sekä läheisestä Pithekussaista. Viittaukset Khalkiiseen voivat kuitenkin kertoa lähinnä siitä, että Kyme oli alun perin khalkislainen siirtokunta.[1][2][3]
Kaupunki sai nimen Neapolis, ”Uusi kaupunki”, ilmeisesti perustamishistoriansa käänteiden vuoksi, joskaan näitä ei tunneta tarkasti. Neapoliin lähellä sijaitsi varhaisempi kaupunki nimeltä Parthenope (Παρθενόπη, etnonyymi Parthenopaios, Παρθενοπαῖος), jonka kymeläiset olivat perustaneet jo noin 650 eaa. Antiikin lähteissä tätä pidetään Neapoliin edeltäjänä, ja kymeläisten kuvataan joskus perustaneen kaupungin alun perin tähän paikkaan, ja se olisi siirretty myöhempään paikkaansa siinä vaiheessa, kun kaupunki sai uusia asuttajia. Tässä vaiheessa kaupunki myös sai nimen Neapolis, kun taas Parthenopen nimeksi tuli Palaiopolis, ”Vanha kaupunki”. Erään toisen, vähemmän luotettavan antiikin aikaisen selityksen mukaan kymeläiset olisivat hylänneet ensimmäisen siirtokuntansa, koska pelkäsivät sen nousevan emäkaupunkiaan suuremmaksi, mutta joutuivat perustamaan kaupungin uudestaan oraakkelin kehotuksesta, jolloin sen nimeksi tuli Neapolis.[1][3][5] Kaupungin kansalaisista käytettiin etnonyymejä Neapolitēs (Νεαπολίτης), Neopolitēs (Νεοπολίτης) ja Neopolitas (Νεοπολίτας), myöhemmin latinaksi Neapolitanus.[3]
Neapoliin lyömä raha, n. 350–325 eaa. Kuvituksessa nymfin pää sekä ihmiskasvoinen härkä, jonka Nike seppelöi.
Parthenope oli kreikkalaisen mytologian mukaan saanut nimensä samannimisestä seireenistä, joka huuhtoutui paikalla rantaan epäonnistuttuaan Odysseuksen nappaamisessa. Kaupungin nimityksenä esiintyy myös Faleron, joka olisi ollut kyseisen paikan alkuperäinen nimi. Faleron saattaa paikannimenä olla tyrrheeniläistä tai pelasgista alkuperää, ja paikalla on saattanut olla tyrrheenien asutus jo aiemmin. Palaiopoliin Megaris puolestaan saattoi olla rhodoslainen kauppa-asema jo ennen kymeläisen siirtokunnan perustamista alueelle. Parthenope esiintyy myöhemmin roomalaisessa runoudessa Neapoliin nimityksenä.[2][3][6]
Todellisuudessa Parthenope/Palaiopolis ja Neapolis vaikuttavat säilyneen olemassa rinnakkain pitkään. Neapolis nousi kuitenkin varhaisempaa asutusta merkittävämmäksi. Kaupungit muodostivat yhden poliksen viimeistään 300-luvulta eaa. lähtien. Vuonna 421 eaa. Neapolis otti asukkaita Kymestä paikallisen ei-kreikkalaisen heimon samnilaisten vallattua sen.[1] Lopulta myös Neapolis jäi samnilaisten vallan alle. Tämä on saattanut tapahtua suhteellisen rauhallisesti niin, että samnilaisille on myönnetty kansalaisuuksia ja näiden on sallittu osallistua politiikkaan. Kaupunki säilytti näin kreikkalaisen luonteensa, ja Liviuksen mukaan kaupunki oli edelleen täysin kreikkalainen myös silloin, kun se ensimmäistä kertaa kohtasi alueen nousevan vallan Rooman noin sata vuotta sen jälkeen kun samnilaiset olivat vallanneet Campanian.[3][7]
Neapolislaiset vastustivat roomalaisten valtausyritystä, mikä johti sotaan vuonna 326 eaa. Neapolislaiset pyysivät kaupunkiin samnilaisia joukkoja, ja pystyivät näin vastustamaan konsuli Publilius Philoa, joka asetti joukkonsa Palaiopoliin ja Neapoliin väliin estääkseen yhteydenpidon niiden välillä. Palaiopolilaiset Kharilaos ja Nymfios pettivät lopulta kaupunkinsa roomalaisten käsiin, ja myös Neapolis vaikuttaa antautuneen hieman myöhemmin. Se sai hyvät rauhanehdot, ja sen vapaudet taattiin sopimuksella (foedus Neapolitanum). Tämän jälkeen Palaiopolista ei enää mainita historiassa, ja sen asema alueella ilmeisesti siirrettiin Neapoliille, ja myös väestö siirtyi uudempaan kaupunkiin.[3][8]
Hellenistinen ja roomalainen kausi
Tästä lähtien Neapolis oli Rooman alaisuudessa, mutta sillä oli liittolaiskaupungin (foederata civitas) edullinen asema ja Rooman suojelu ilman monia raskaita velvollisuuksia. Siksi kaupunki pysyi uskollisena Roomalle, vaikka viholliset uhkasivat sitä usein. Vuonna 280 eaa. eteläisessä Italiassa sotineen Epeiroksen kuninkaan Pyrrhoksen armeija lähestyi kaupunkia, mutta ei onnistunut saamaan sitä, sillä Neapolis ei kääntynyt Pyrrhoksen puolelle, päin vastoin kuin monet muut Suur-Kreikan kaupungit. Kaupungin valtaamisessa epäonnistui myös Hannibaltoisen puunilaissodan (218–202 eaa.) aikaan. Rooman sisällissodissa kaupunki varusti laivoja Rooman laivastoon.[2][3][9]
Arkeologisia kaivauksia Napolin Santa Chiarassa.
Ajan kuluessa Neapolis kehittyi tavalliseksi roomalaiseksi kaupungiksi, ja vuoden 90 eaa. Lex Julian myötä se myös menetti erioikeutensa. Se säilyi kuitenkin kukoistavana ja suurena kaupunkina, ja säilytti useista lähiseudun kreikkalaiskaupungeista poiketen kreikkalaisen identiteettinsä, kulttuurinsa ja instituutionsa, koska sen väestö säilyi pääosin kreikkalaisena ja kreikankielisenä. Strabon kuvaa, että neapolislaisilla oli edelleen, vaikkakin olivat jo Rooman kansalaisia, edelleen gymnasioninsa ja kisansa, joihin kuului kreikkalaistyylisiä musiikki- ja urheilukilpailuja. Neapolislaiset oli myös jaettu edelleen fratrioihin. Tasavallan loppuaikoina kaupunki oli paikka, johon monet roomalaiset tulivat opiskelemaan ja hankkimaan kreikkalaista sivistystä. Neapoliista ja sen ympäristöstä tuli myös suosittu lomakohde muun muassa kuumien lähteidensä ansiosta.[3]
Sullan toisessa sisällissodassa vuonna 82 eaa. Sullan kannattajat tekivät kaupungissa joukkomurhan. Sulla saattoi asuttaa sinne uusia asukkaita, joskaan siitä ei vielä tuolloin tehty roomalaista koloniaa samoin kuin monista muista kaupungeista usein samankaltaisessa yhteydessä. Keisarikaudella Neapolis kukoisti jälleen, ja siitä tuli ilmeisesti kolonia jossakin myöhemmässä vaiheessa, todennäköisesti Claudiuksen aikana ensimmäisellä vuosisadalla jaa. Se nautti myös muiden Juliusten-Claudiusten hallitsijasuvun keisarien suosiosta. Keisarikaudella kaupunki sai lisää mainetta kreikkalaisen oppineisuuden keskuksena ja lomakohteena. Ovidius kutsuikin kaupunkia ”joutilaaksi Parthenopeksi”. Alueen rannikot olivat täynnä roomalaisia huviloita, joista kuuluisin kuului Vedius Polliolle ja sijaitsi Pausilypoksessa. Neapolis oli keisari Neron suosikkikohteita, ja ensimmäinen paikka, jossa hän esiintyi julkisesti näyttämöllä. Myös Vergilius viihtyi siellä, ja hänet myös haudattiin kaupunkiin. Statius syntyi Neapoliissa, ja Silius Italicus kuoli siellä.[2][3][10]
Kaupunki kärsi joitakin tuhoja Vesuviuksen purkauksessa ja siihen liittyneissä maanjäristyksissä vuonna 79 jaa.,[2] vaikkakin tuhot olivat ilmeisesti suhteellisen pienet, sillä purkausaines suuntautui pääasiassa etelämmäksi, missä purkaus tuhosi Pompejin ja Herculaneumin. Kreikan kieli vaikuttaa säilyneen kaupungissa ainakin 100-luvulle jaa. saakka.[3]
Myöhäisantiikista keskiajalle
Myöhemmin Neapolis vaikuttaa säästyneen goottien ja vandaalien aiheuttamilta tuhoilta ainakin paremmin kuin esimerkiksi Capua ja Nola, ja sen kuvataan kukoistaneen edelleen ostrogoottien kuninkaan Teoderikin aikana. Belisarius valtasi kaupungin Itä-Roomalle eli Bysantin valtakunnalle pitkän piirityksen jälkeen vuonna 536, ja suuri osa asukkaista surmattiin. Totila valtasi kaupungin takaisin gooteille vuonna 542. Narses valtasi sen takaisin Bysantille, ja se säilyi Ravennan eksarkaatin vallassa, mutta omien herttuoidensa hallitsemana ainakin 700-luvulle saakka. Tämän jälkeen se vaikuttaa nauttineen suhteellisen itsenäisestä asemasta, kunnes normannit valtasivat sen vuonna 1137. Tämän jälkeen siitä tuli pitkäksi aikaa Napolin kuningaskunnan keskus.[3]
Rakennukset ja löydökset
Neapoliin keskus sijaitsi suunnilleen nykyisen San Lorenzo Maggioren kirkon kohdalla nykyisten Via San Gregorio Armenon ja Via dei Tribunalin risteyksessä. Antiikin Neapoliista on säilynyt vain vähän jäänteitä sen enempää kreikkalaiselta kuin roomalaiseltakaan kaudelta, koska myöhempi kaupunki on aina sijainnut samalla paikalla. Roomalaisen kauden jäänteitä on luonnollisesti jonkin verran enemmän.[2][3]
Kaupungissa
Kaupunginmuurit ja kadut
Neapolis oli ympäröity muurein, joiden kokonaispituus oli noin 3,8 kilometriä ja joiden sisään jäi noin 75 hehtaarin kokoinen alue. Kaupunginmuurien osia on löydetty eri puolilta kaupunkia tarpeeksi monesta kohdasta, jotta muurien reitti on voitu jäljittää kauttaaltaan. Löydetyt osat on ajoitettu pääosin 400- ja 300-luvuille eaa.[1][2]
Kaupungissa oli Hippodamoksen nimiin laitettu ruutuasemakaava. Neapoliissa korttelit ovat olleet suhteellisen pitkiä ja kapeita, mitä muistuttaa Himeran ja Naksoksen asemakaavoja. Monet nykyiset kadut keskiaikaisen Napolin alueella seuraavat edelleen antiikin aikaisten katujen reittiä. Roomalaisen ajan itä-länsisuuntaisia decumanus-katuja vastaavat nykyiset Via San Biagio dei Librai, Via Tribunali ja Via Anticaglia. Niiden poikkikatuina olivat pohjois-eteläsuuntaiset cardo-kadut.[1][2]
Muut kreikkalaisen ajan löydökset
Via del Duomolta on löydetty pienen pyhäkkörakennuksen perustukset, jotka on ajoitettu 400-luvulle eaa. Se oli rakennettu uudestaan ensimmäisellä vuosisadalla jaa. Saman kadun varrelta on löydetty kreikkalaisaikaisten talojen jäänteitä. Eri puolilta kaupunkia on löydetty kreikkalaisen kauden hautoja. Via Nicoteralta Pizzofalconessa on löydetty Palaiopoliin aikainen vanhempi hautausmaa, joka on ajoitetty 600- ja 500-luvuille eaa. Toinen varhainen hautausmaa sijaitsi Piazza Capuanalla.[2]
Dioskuurien eli Kastorin ja Polydeukeen (roomalaisittain Castor ja Pollux) temppeli rakennettiin roomalaisella kaudella, ja se on ajoitettu ensimmäisen vuosisadan alkuun keisari Tiberiuksen aikaan. Sen paikalla on kuitenkin ollut pyhäkkö jo aiemmin. Temppeli edusti korinttilaista tyyliä. Sen julkisivussa, joka oli etelään decumanus maximukselle (Via Tribunali) päin, oli kuusi pylvästä (heksastyyli). San Paolo Maggioren kirkko on rakennettu temppelin paikalle ja sen julkisivussa on kaksi temppelin pylväistä.[2][3]
Roomalainen teatteri
Roomalaisen teatterin rakenteita Napoli sotterraneassa eli ”maanalaisessa Napolissa”.Roomalaisen teatterin katsomon jäänteitä.
Roomalaisella kaudella rakennetun teatterin jäänteet on löydetty Via Anticaglialta, Via San Paolon ja Vico Gigantin väliseltä alueelta. Se on ajoitettu varhaiselle keisarikaudelle. Teatterin puolikaarenmuotoisen katsomon halkaisija on noin 102 metriä.[2][3]
Muut roomalaisen ajan löydökset
San Lorenzo Maggioren kirkon alta on löydetty varhaiskristillisen basilikakirkon jäänteet, ja sen alta puolestaan suurikokoisen ensimmäisellä vuosisadalla jaa. rakennetun julkisen rakennuksen perustukset. Rakennusta on arveltu kaupungin aerariumiksi.[2]
Eri puolilta kaupunkia on löydetty useita roomalaisia kylpylöitä sekä roomalaisten yksityistalojen jäänteitä. Luculluksen huvila kuuluisine kala-altaineen yhdistetään Castel dell'Ovoon.[2][11] Muihin löytöihin lukeutuvat muun muassa Ponti Rossi -nimellä tunnetun akveduktin osat.[3]
Neapoliista Puteoliin (nyk. Pozzuoli) kulki rannikkotie Via Puteolana. Se kulki Pausilypoksen kukkulan halki tunnelissa, joka tunnetaan nimellä Crypta Neapolitana, nykyisin Grotta di Posilipo. Tunneli oli tehty siksi, että kukkula muutoin hankaloitti suuresti liikkumista alueiden välillä. Se rakennettiin varhaisella keisarikaudella, ja sen suunnitteli Augustuksen arkkitehti Cocceius, joka suunnitteli samanlaisen tunnelin myös CumaestaAvernus-järvelle. Tunnelin pituus on nykymuodossaan noin 700 metriä ja leveys noin 6,5 metriä. Tunnelia kunnostettiin ja uusittiin usein, joten alkuvaiheessaan se saattoi olla pienempi.[2][3]
Pausilypoksen niemen kärjessä oli toinen tunneli, joka tunnetaan nykyisin nimellä Grotta di Seiano. Se johti Vedius Pollion huvilalta Puteolin tielle ja oli Crypta Neapolitanaa pidempi. Sen rakennusaikaa ei tunneta, mutta se kunnostettiin keisari Honoriuksen aikana.[2][3]
Vedius Pollion huvila
Pausilypoksen kukkulalla vastapäätä nykyistä Nisidan saarta sijaitsi suuri roomalainen huvila, jota pidetään Vedius Pollion huvilana. Siihen kuului muun muassa teatteri, odeion, basilika, pylväikkörakennuksia sekä suuri vesisäiliö. Vedius Pollio lahjoitti huvilan myöhemmin Augustukselle.[2][3][12]
Pausilypoksen kukkulalla Crypta Neapolitanan sisäänkäynnin itäpuolella on antiikin aikainen hauta, jota on perinteisesti pidetty antiikin lähteissä mainittuna runoilija Vergiliuksen hautana. Donatus mainitsee, että Vergilius haudattiin Puteoliin johtaneen tien varteen noin kahden roomalaisen mailin päähän Neapoliista.[13] Tämä kuvaus voi sopia paikkaan, erityisesti koska on oletettavaa, että tie kaupunkien välillä kulki tuolloin läheltä kukkulan yli.[3] Toisaalta on kuitenkin arveltu, että hauta saattaa olla liian kaukana, jos etäisyys lasketaan Porta Puteolanalta eli Puteolin portilta.[2]
Hauta on pyöreä ja sijaitsee nelikulmaisella podiumilla. Se muistuttaa columbariumia ja on rakennettu opus caementicium -tekniikalla. Haudan sisällä on kymmenen syvennystä (loculi) hautauurnille. Tämän rakenteen sekä sijaintiin liittyvän epävarmuuden vuoksi sitä on ehdotettu myös jonkun perheen columbariumiksi ennemmin kuin suuren runoilijan haudaksi.[2]
Esinelöydöt
Kaupungista tehdyt esinelöydöt ovat Napolin arkeologisessa museossa, joka on yksi koko Italian merkittävimpiä. Siellä on muun muassa veistoksia, mosaiikkeja ja maalauksia.[2] Mielenkiintoisiin löytöihin lukeutuvat muun muassa lukuisat piirtokirjoitukset, jotka kertovat kreikan kielen säilymisestä kaupungin julkisessa elämässä hyvin pitkään.[3]
Lähteet
↑ abcdefgHansen, Mogens Herman & Nielsen, Thomas Heine: ”63 Neapolis”, An Inventory of Archaic and Classical Poleis. (An Investigation Conducted by The Copenhagen Polis Centre for the Danish National Research Foundation) Oxford: Oxford University Press, 2004. ISBN 0-19-814099-1
↑ abcdefghijklmnopqrstuvwStillwell, Richard & MacDonald, William L. & McAllister, Marian Holland (toim.): ”NEAPOLIS (Naples) Campania, Italy”, The Princeton Encyclopedia of Classical Sites. Princeton, N. J.: Princeton University Press, 1976. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
.jpg)
