Jeff Plewman[1] (maaliskuu 1948[2] – 10. tai 11. toukokuuta2014[3]) oli kanadalainenuuden aallon muusikko, joka tunnettiin paremmin taiteilijanimellään Nash the Slash.[4][5] Hänen pääsoittimiaan olivat viulu ja mandoliini, mutta hän taisi myös useita muita soittimia. Toisinaan hän teki albumeilleen kaiken yksin äänityksiä ja miksausta myöten. Soolokonserteissaan hän esiintyi yksin soittaen ja laulaen ohjelmoitujen taustojen päälle. Hänet tunnettiin tavastaan pukeutua sideharsoihin ja valkoiseen smokkiin.
Nash the Slashin ura alkoi 1970-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Hän saavutti ensimmäisen kerran merkittävää suosiota progressiivista rockia esittäneen FM:n riveissä. Vuonna 1978 hän suuntasi soolouralle ja julkaisi musiikkiaan Cut-throat Records -levy-yhtiönsä kautta. Muita projekteja olivat joukko elokuvasoundtrackeja sekä lukuisat yhteistyöt surrealistimaalari Robert Vanderhorstin kanssa. Plewman vetäytyi aktiiviuraltaan 2012.
Plewman pyrki pitämään todellisen henkilöllisyytensä hämärän peitossa,[5] ja väitti esimerkiksi eräässä Smash Hitsin haastattelussa oikean nimensä olevan Nashville Thebodiah Slasher.[4] Hän käytti Stan Laurelin ja Oliver Hardyn tähdittämästä Do Detectives Think? -elokuvasta (1927) napattua[6] taiteilijanimeään viimeistään 1970-luvun puolivälistä asti.[4] Hän esiintyi kasvot siteiden peitossa; tapa alkoi 1970-luvun lopulla konsertissa, jonka tarkoituksena oli lisätä ihmisten tietoisuutta Three Mile Islandin ydinvoimalaonnettomuuden riskeistä – Plewman käveli lavalle fosforimaalilla tahrittuihin harsoihin verhoutuneena demonstroidakseen ”mitä sinulle tapahtuu”.[6]
Elämä
Lapsuus ja nuoruus
Jeff Plewman syntyi 1948. Hänen äitinsä oli laulaja ja klassisen musiikin ammattilainen. Perheen äiti tapasi soittaa pianoa, Jeff viulua ja hänen veljensä selloa. Creamin ”Sunshine of Your Love” inspiroi Jeffiä soittamaan rockia, mutta se osoittautui viululla vaikeaksi, joten hän osti mandoliinin, joka viritykseltään muistuttaa viulua ja oli siksi helppo oppia. Plewman opiskeli klassista viulua kahdeksan vuoden ajan Toronton Kuninkaallisessa musiikkikonservatoriossa ja pyrki myöhemmin, joskaan ei päässyt, Yorkin yliopistoon elektronista musiikkia opiskelemaan.[7]
Uran alku (1975–1978)
Plewmanin ensimmäinen levyttänyt yhtye oli Breathless, joka äänitti ”Slasher”-nimisen kappaleen.[4] Plewman soitti yhtyeessä kitaraa.[6] Ensimmäisen live-esiintymisensä hän teki 1975;[8] hän esitti itse säveltämänsä soundtrackin Andalusialainen koira -mykkäelokuvaan, joka esitettiin torontolaisessa teatterissa ”esinäytöksenä” The Rolling Stones -dokumentti Gimme Shelterille.[1] Tässä vaiheessa hän oli jo omaksunut taiteilijanimekseen Nash the Slash.[4]
Plewman tutustui kosketinsoittaja-basisti Cameron Hawkinsiin jammaillessaan Clear-nimisen yhtyeen kanssa.[9] 1976 miehet perustivat yhtyeen, joka sai nimekseen FM. Kolmanneksi jäseneksi liittyi rumpali Martin Deller. FM:n esikoisalbumi Black Noisen (1978) jälkeen Nash erosi yhtyeestä ja siirtyi soolouralle.[4]
Menestys sooloartistina (1978–1982)
Nash the Slash esiintyi sooloartistina Kanadan TV:ssä puolituntisessa Nash the Slash Rises Again -ohjelmassa, jossa hänen live-esiintymistään kuvittivat Robert Vanderhorstin surrealistiset maalaukset. Miehet tekivät yhteistyötä myös vuosina 1983 ja 2004, viimeisellä kerralla projektinimellä ”Two Artists”.[10]
Plewmanin ensimmäinen sooloalbumi, neljän kappaleen EP Bedside Companion ilmestyi 1978. Samoihin aikoihin Nash the Slash alkoi saavuttaa mainetta dramaattisena live-esiintyjänä, jonka konsertit rakennettiin aina jonkin teeman ympärille. Myös epätyypillinen soitinvalikoima, makaaberi kuvasto ja erikoinen imago herättivät huomiota. Ensimmäinen pitkäsoitto Dreams & Nightmares myi vuoden sisällä yli 12 000 kappaletta, mikä oli hyvä tulos itsenäisesti julkaistulle ja jaellulle albumille. Nash alkoi saada konsertteja ja lämmitteli muun muassa Devoa ja Elvis Costelloa. Näihin aikoihin hänen oma tuotantonsa oli pääasiassa instrumentaalista.[1]
Nash the Slashin ensimmäinen single oli 1980 julkaistu ”Dead Man’s Curve” – seitsemänminuuttinen elektroninen tulkinta Jan & Deanin vuoden 1964 hitistä. Se saavutti listoilla kohtalaista menestystä ympäri maailmaa tuoden hänelle lisää julkisuutta.[1][11] Pian tämän jälkeen alkoi hänen ensimmäinen Pohjois-Amerikan-kiertueensa XTC:n ja Gary Numanin kaltaisten uuden aallon pioneerien kanssa. Samana kesänä hän esiintyi The Whon lämmittelijänä kotikaupungissaan Torontossa. Plewman tarjoutui soittamaan keikkansa ilmaiseksi, mutta sai lopulta ammattiliiton minimivaatimuksen 125 dollaria. Seuraavana suunnitelmissa oli Britannian-kiertue Numanin kanssa, mutta ennen kiertueen alkua Plewmanin sähkömandoliinit varastettiin. Hän joutui lopulta tyytymään äkkiä haalittuihin varasoittimiin.[1]
Kasvanut suosio toi Nash the Slashille sopimuksen Virgin Recordsin alamerkki DinDiscin kanssa, joka julkaisi 1981[1] hänen tunnetuimman[11] albuminsa Children of the Nightin. Keikkailutahti pysyi edelleen kovana ja Nash lämmitteli esimerkiksi Iggy Popia ja The Tubesia.[1] 1981 julkaistu Decomposing oli instrumentaalilevy, joka oli tarkoitettu kuunneltavaksi millä levysoittimen kierrosnopeudella tahansa.[12] Albumi sai melko paljon julkisuutta ja joukon palkintoja. Samana vuonna Nash vieraili Numanin Dance-albumilla.[1]
1980-luvun alkupuolella Nash the Slash pyrki saavuttamaan laajempaa kaupallista suosiota. 1981 julkaistu single ”Novel Romance” oli epäonnistuneena pidetty yritys kohti valtavirran poppia. Vuoden 1982 albumilta And You Thought You Were Normal irrotetun singlen ”Dance After Curfew” tuotti Daniel Lanois. Iggy Popin ja Kim Mitchellin kanssa tehdyt kiertueet ja albumin sijoittuminen Billboardin listalle toivatkin julkisuutta.[1]
FM:n paluu (1983–1988)
Nash the Slashin FM:ssä korvannut Ben Mink siirtyi soolouralle 1983, mikä nosti esiin ajatuksen alkuperäiskokoonpanon paluusta. FM:n ja Nash the Slashin yleisö oli suurelta osin samaa, joten Plewman, Hawkins ja Deller päättivät tehdä yhteiskiertueen. FM:n levy-yhtiö Passport Records kuitenkin purki sopimuksensa FM:n kanssa, joten kolmikko päätti julkaista levyn Nash the Slashin uuden levy-yhtiön Quality Recordsin kanssa. Lopputulos oli cover-versioita rock-standardeista sisältänyt American Band-Ages, joka kuitenkin julkaistiin Nash the Slashin nimellä; Hawkins ja Deller olivat albumilla taka-alalla.[13][1] Albumia on kutsuttu Nash the Slashin kaupallisimmaksi,[1] mutta se myös saavutti kriitikoilta paremman vastaanoton kuin yksikään hänen toinen sooloalbuminsa.[13] Samana vuonna ilmestyi myös Nash-kokoelma The Million-Year Picnic.[1]
Vuoden 1985 selkkaus Pepsi-yhtiöiden kanssa sai paljon julkisuutta. Yhtiön TV-mainoksissa esiintyi joukko Nash the Slashin tavoin pukeutuneita tarjoilijoita, minkä johdosta Plewman haastoi Pepsin oikeuteen. Pepsi puolustautui toteamalla, että Nash the Slashin imago oli mukailtu Näkymätön mies -elokuvasta. Kiista sovittiin lopulta oikeussalien ulkopuolella.[1]
Yhteistyö tasoitti tietä FM:n paluulle, ja yhtye julkaisi Nash the Slashin kanssa kaksi levyä: Con-Test vuonna 1985 ja Tonight kaksi vuotta myöhemmin – jälkimmäinen tosin sisälsi viisi Con-Testilta kierrätettyä kappaletta. Dellerin lähdettyä 1986 kokoonpanot alkoivat vaihdella tiheällä tahdilla ja konsertit kävivät satunnaisiksi.[13] Nash palasi vuosikymmenen lopulla soolouralleen.[1]
Elokuvia ja uusia soololevyjä (1989–2001)
Nash the Slash esiintymässä Toronton oopperatalolla vuonna 2010.
FM teki lyhyen paluun alkuperäiskokoonpanollaan vuonna 1994.[13] 1997 ilmestyi CD Blind Windows, kokoelma instrumentaalisia remixejä alkupään Nash the Slash -sooloalbumeista. Kanadan indie-albumien listalla se sijoittui parhaimmillaan kolmanneksi.[1] Nash the Slash esiintyi 1998 osana Toronton vuosittaista seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajavaa Pride Week -tapahtumaa. Samalla hän paljasti haastattelussa olevansa itse homoseksuaali: ”En kirjoita kappaleita itsestäni – taidan olla siihen liian pitkästyttävä tyyppi. On paljon mielenkiintoisempiakin keskustelunaiheita kuin seksielämäni.”[14]
Vuoden 1999 Thrash oli ensimmäinen Nash the Slash -albumi 15 vuoteen ja merkitsi paluuta 1970- ja 1980-lukujen taitteen tyyliin.[1] Vuonna 2000 sai Toronton Grand Theatressa ensiesityksensä jälleen uusi soundtrack, tällä kertaa Nosferatuun (1922). Sen säveltämisestä Plewman oli uneksinut jo pitkään, muttei ollut kokenut taitojensa riittävän ennen kuin oli ”harjoitellut” muilla elokuvilla. Seuraavana vuonna soundtrack julkaistiin myös CD-muodossa hänen oman levy-yhtiönsä kautta.[11] Samana vuonna Plewman julkaisi oman Cut-throat Records -levymerkkinsä kautta Lost in Space -kokoelman, jolla kuultiin ennen julkaisemattomia äänityksiä Black Noisen ja Con-Testin sessioista.[13] Kyseessä oli siis käytännössä FM-albumi, mutta levyllä yhtye tunnettiin nimellä ”Nash the Slash, Cameron Hawkins & Martin Deller”.[15] Albumi oli julkaistu Dellerin ja Hawkinsin tietämättä, mikä johti välirikkoon eikä Nash the Slash sen jälkeen tehnyt yhteistyötä FM:n kanssa.[13]
Viimeiset vuodet (2002–2014)
2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppua kohden Nash the Slash julkaisi uutta materiaalia harvakseltaan, mutta jatkoi konsertointia. 2009 ilmestyi live-CD ja -DVD vuoden 2008 Britannian-kiertueelta.[1] Viimeiseksi uutta materiaalia sisältäneeksi Nash the Slash -albumiksi jäi vuoden 2008 In-A-Gadda-Da-Nash, joskin vielä vuoden 2010 tienoilla antamassaan haastattelussa Nash kertoi kirjoittaneensa runsaasti uutta materiaalia.[9] Loppuvuodesta 2012 Plewman ilmoitti ”käärivänsä harsonsa” ja lopettavansa esiintymisen. Hän kertoi menettäneensä kiinnostuksen konsertointiin ja katsovansa, ettei hänen ”omalaatuisella tyylillään enää ollut paikkaa tämän päivän skenessä”. Samalla internet-piratismi oli syönyt hänen tuloistaan merkittävän osan.[8]
Plewman menehtyi kotonaan 10. tai 11. toukokuuta 2014.[3]
