Najaf (arab.النجف, an-Najaf) on kaupunki Irakissa, 160 kilometriä Bagdadista etelään. Se on Najafin maakunnan keskus ja yksi šiiamuslimienpyhimmistä paikoista. Siellä on imaami Alin, šiialaisuuden ensimmäisen imaamin hauta.[1] Sinne tulee kolmanneksi eniten islamilaisia pyhiinvaeltajia Mekan ja Medinan jälkeen. Irakin sodan alettua kaupungissa on käyty rajuja taisteluita. Asukkaita kaupungissa oli vuonna 2011 noin 675 000.[2]
Imaami Alin hautakammio on huomattava rakennus, jossa on kullattu kupoli. Sen lähellä on Wadi-us-Salaam, rauhan laakso, jonka sanotaan olevan islamilaisen maailman suurin hautausmaa. Hartaat šiialaiset ulkomaita myöten halusivat tulla haudatuiksi lähelle Imaami Alia, tullakseen kutsutuiksi taivaaseen ensimmäisten joukossa tuomiopäivän koittaessa.
Saddam Hussein rakennutti monikaistaisen moottoritien Rauhan laakson poikki.
Najaf sijaitsee Etelä-Irakin keskiosassa Eufratjoen länsihaarasta lounaaseen. Matkaa maan pääkaupunki Bagdadiin on noin 140 kilometriä ja Irakin toiseen šiialaisten pyhään kaupunkiin noin 80 kilometriä. Kaupunki on rakennettu ylängölle laajan alangon yläpuolelle. Kaupungin nimi Najaf tarkoittaa arabiaksi korkealla sijaitsevaa paikkaa, jolla ei ole vesilähdettä. Najaf on aavikkokaupunki ja sillä onkin usein ongelmia vesihuollon kanssa.[3]
Historia
Imaami Alin hauta
Imaami Alin moskeija (Meshed Ali, vuodelta 977), eräs maailman arvostetuimmista ja suurimmista moskeijoista.
Imaami Alin hautakammion perusti 700-luvulla abbasidihallitsijaHarun ar-Rashid paikalle, jonka hän uskoi olevan Ali ibn Abi Talibin hauta. Ali murhattiin vuonna 661 Kufassa ja hänet haudattiin paikkaan jonka hänen perheensä ja seuraajansa pitivät salassa. Legendan mukaan Harun ar-Rashid lähti koirineen metsästämään Kufan ulkopuolelle ja saapui matalalle kohoamalle maastossa, jonne hänen koiransa eivät suostuneet seuraamaan takaa ajettua kaurista. Tuolloin hän päätti paikan olevan Alin hauta ja rakennutti hautakammion. Tämän jälkeen paikalle muutti joukko uskonoppineita, jotka tekivät siitä šiialaisuuden levittämisen keskuksen. 1000-luvulla paikalle muutti Bagdadista karkotettu Shaykh al-Ta’ifah al-Tusi, jonka seuraajina nykyiset šiialaiset uskonoppineet pitävät itseään. 1400-lukuun mennessä Najaf oli ottanut Kufan paikan šiialaisuuden keskuksena. Sen kilpailijaksi kasvoi kuitenkin nopeasti šiialaisten safavidienPersia ja etenkin Qomin kaupunki. 1600-luvulle mennessä Najaf oli menettänyt merkityksensä ja oli paljolti raunioina.[3]
Kaupungin onni kääntyi 1700-luvun puolella Persian kustannuksella. Safavidien heikkeneminen ajoi muuttajia Persiasta Irakiin ja Najafiin. Vuosisadan puolivälillä Najdista tulleet wahhabilaiset piirittivät kaupunkia kaksi kertaa. Uhan takia kaupungin persialaiset uskonoppineet alkoivat käännyttää alueen asukkaita šiialaisuuteen tukea saadakseen. Suuri osa Etelä-Irakin arabiheimoista kääntyi tuona aikana šiialaisuuteen. Kaupunki rikastui ja siitä tuli Karbalan ohella Bagdadin kanssa kilpaileva valtakeskus. Kaupunki piti edelleen yllä suhteita Persiaan ja tukivat maata siellä synnyttyä Venäjän ja brittien vastaisia liikkeitä 1900-luvun alussa. Ensimmäisen maailmansodan aikana kaupungin asukkaat kapinoivat Osmanien valtakuntaa vastaan ajaen nämä kaupungista vuonna 1915. Britit etenivät kaupunkiin elokuussa 1917. Kaupungin brittikuvernööri murhattiin vuonna 1918 ja kaupunki oli mukana kansannousussa brittejä vastaan vuonna 1920. Britit kukistivat kapinan piirittämällä kaupungin ja katkaisemalla sen vesihuollon.[3]
Itsenäinen Irak
Vaalimainoksia Najafissa.
Itsenäisessä Irakissa Najafia hallinneet uskonoppineet huolestuivat maan sekulaarista kehityksestä. He alkoivatkin järjestäytyä yhtenä johtohahmonaan Muhammad Baqir as-Sadr. Vuosien 1964-68 välillä Irakin keskushallinto epäröi heikentää uskonoppineiden valtaa. Tuona aikana he sallivat esimerkiksi ajatollah Khomeinin maanpaon Iranista Najafiin. Baath-puolueen vallankaappauksen jälkeen vuonna 1968 tilanne muuttui. He rajoittivat kaupungin kauppaa ja sinne virtaavien pyhiinvaeltajien määrää, karkottivat ulkomaalaiset uskonnon opiskelijat ja pyrkivät voittamaan alueen heimot Bagdadin puolelle. Vuodesta 1974 Saddam Hussein alkoi rajoittaa uskonnollisia menoja Imaami Husainin muistopäivänä, jolloin menojen osanottajien oli tapana kävellä Najafista Karbalaan. Vuonna 1977 menot yritettiin kieltää kokonaan, mikä johti mellakoihin ja Baath-puolueeseen liittymisen kieltäneeseen fatwan as-Sadrilta. Myöhemmin Saddam yritti voittaa kaupunkia puolelleen lahjuksilla rakentamalla uusia rakennuksia ja korjaamalla vanhoja. Hän myös vieraili Alin haudalla vuonna 1979.[3]
Khomeinin palattua Iraniin vallankumouksen jälkeen hän vetosi Irakin šiialaisiin pyytäen näitä osallistumaan mielenosoituksiin Baath-puoluetta vastaan islamilaisen valtion tuomiseksi Irakiin. As-Sadr puolsi kamppailua hallintoa vastaan ja hänet pidätettiin ja surmattiin Bagdadissa vuonna 1980. Tuhansia hänen kannattajiaan pidätettiin ja surmattiin Najafissa ja muualla maassa. Irakin kärsittyä tappion Persianlahden sodan jälkeen vuonna 1991 kaupungissa syntyi kapina, jonka tasavaltalaiskaarti kuitenkin kukisti verisesti. Vuonna 1992 hallinto tunnusti Muhammad Sadiq as-Sadrin suurajatollahina toivoen, että tämä olisi ohjailtavissa. Vuodesta 1998 hän alkoi kuitenkin tehdä pesäeroa itsensä ja hallinnon välillä. Vuonna 1999 hänet murhattiin Najafissa perjantairukousten jälkeen. Häntä pidetään edelleen merkittävänä hahmona Sadr Cityssä, Bagdadin šiialaisessa kaupunginosassa.[3]
Saddamin kukistuttua Irakin sodan jälkeen maahan tulivat amerikkalaisten ja brittien miehitysjoukot. Vuonna 2004 heidän ja najafilaisen uskonoppineen Muhammad Sadiq as-Sadrin komentaman Mahdin armeijan välillä käytiin kiivaita taisteluja. Mahdi-armeijan tukikohta kaupungissa oli Wadi as-Salaamin hautausmaa, jolla käydyissä taisteluissa kuoli 300 taistelijaa. Nykyisin kaupungin johtohahmo on ajatollah Sistani, joka muutti kaupunkiin alun perin Iranista.[3] Vuonna 2014 hän vetosi seuraajiinsa ja pyysi näitä liittymään taisteluun Isis-järjestöä vastaan.[4]
↑ abcdefMichael R. T. Dumper ja Bruce E. Stanley: Cities of The Middle East and North Africa, s. 268-271. ABC CLIO, 2007. ISBN 1-57607-919-8(englanniksi)
.jpg)
