Mäkiluoto (ruots.Makilo) on noin kuusi kilometriä Porkkalanniemestä lounaaseen Suomenlahdella sijaitseva kallioinen ulkosaari, joka on toiminut pitkän historiansa aikana niin kalastajien tukikohtana kuin merkittävänä rannikkolinnakkeena.
Mäkiluodolla oli vuosisatojen ajan aktiivista kalastustoimintaa, ja saaresta kehittyi 1900-luvun alkuun mennessä Uudenmaan keskeisin kalastustukikohta. Tilanne muuttui kuitenkin 1910-luvulla, kun Venäjän keisarikunta alkoi rakentaa saarelle vahvaa rannikkolinnaketta osana laajempaa Pietari Suuren merilinnoitusta. Keskeneräinen linnoitus siirtyi puolustusvoimilleSuomen itsenäistyttyä, minkä jälkeen se rakennettiin liki valmiiksi 1920- ja 1930-lukujen kuluessa. Mäkiluotoon oli tuolloin sijoitettuna muun muassa ”suomalaisen rannikkotykistön ylpeydeksi” nimitetty 12-tuumainen Obuhov-tornitykki, jota käytettiin muun muassa talvi- ja jatkosodan merisotatoimissa. Toisen maailmansodan päätyttyä saari jäi Neuvostoliitolle luovutetulle Porkkalan vuokra-alueelle.
Mäkiluoto ja sillä ollut linnake palautettiin Suomelle merkittäviltä osin tuhottuna vuonna 1956, kun Neuvostoliitto luopui Porkkalan tukikohdastaan. Linnake päätettiin mittavista tuhoistaan huolimatta kunnostaa jälleen käyttökuntoon, ja pitkällisten rakennustöiden jälkeen se toimi vuosikymmenten ajan yhtenä Suomen rannikon koulutuslinnakkeena, kunnes suurin osa viimeisistä rannikkolinnakkeista muutettiin 2000-luvun alun leikkauksissa miehittämättömiksi vartiolinnakkeiksi. Alasajosta huolimatta Mäkiluoto oli edelleen vuoden 2018 tilanteessa puolustusvoimien aktiivisessa harjoituskäytössä. Saarella on myös merenkulun säätietoja mittaava rannikkosääasema.[1]
Mäkiluoto sijaitsee noin kuusi kilometriä Porkkalanniemen kärjestä lounaaseen. Saari on sillalla yhdistetty Pikku-Mäkiluoto pois lukien noin kilometrin pituinen, ja pinta-alaltaan noin 0,75 neliökilometriä.[2] Mäkiluoto on Porkkalan saariston uloin suurempi saari, ja sen eteläpuolella sijaitsee ainoastaan joukko pienempiä luotoja ja kareja.[3] Lähimmät suuremmat saaret ovat Rönnskärin majakkasaari ja vehmas Stora Träskö.[2]
Saari on varsin karu, ja rantautuminen sille on monin paikoin vaikeaa. Pohjoisrannan hyviä satamapaikkoja lukuun ottamatta muut rannat eivät sovellu rantautumiseen. Saaren luonto ja yleisilme on muuttunut merkittävästi eri rakennusvaiheiden aikana, ja vain sen rannat ovat säilyneet jotakuinkin muuttumattomina. Ennen sotia Mäkiluoto oli liki puuton kallioluoto, jonka korkeimmilla kohdilla kasvoi katajapensaita. Nykypuusto on pääosin istutettu toisen maailmansodan aikana.[2]
Saaren kallioiden välisillä alueilla oli soita, joilla kasvoi muun muassa lakkaa. Suota oli ainakin vuonna 2015 puretun kasarmin kentän alueella, ja kasematin ja Helmijärven välisessä maastossa. Kasematin ja siihen liittyneiden tykkiasemien rakentaminen alkoivat louhintatöillä, joissa nykyisen kasematin alta räjäytettiin suuri kallio,[2] ja sen ympäristöön louhittiin aihiot kolmelle järeälle tykkiasemalle.[4] Yksi näistä jäi kuitenkin merkittävästi keskeneräiseksi, ja tähän vanhan lakkasuon paikalle tehtyyn louhokseen syntyi Helmijärvi.[2]
Mäkiluodon ympärillä on monia merilintujen pesimäluotoja, parhaimmat lintukeskittymät ovat usein Mäkiluodon kaakkois- ja itäpuolella. Alueelle pesii muun muassa huomattavia määriä haahkoja, joiden kanta Suomenlahden länsiosissa on 2000-luvulla romahtanut, ja marraskuussa 2014 Mäkiluodosta havaittiin yli 130 00 allia.[5]
Mäkiluodon nimen historia ei ole täysin selvä, mutta sen alkuperästä on erilaisia teorioita. Vallitsevan teorian mukaan saaren alkuperäinen nimi oli myös hämäläisperäinen Mäkiluoto, mihin viittaisivat sitä vahvasti muistuttavat nimitykset vuosien saatossa julkaistuissa kartta-aineistoissa. Saari esiintyy kartoissa esimerkiksi nimillä: Mackiloo (1690), Mackilo (1725), Meckiloto (1742), Mäckilot (1742), Makiloto (1751), Makiluoto (1752), Mackilot (1793), Makkiluoto (1844) ja Mäkiluoto (1872). Ruotsinkielisillä alueilla -luoto-päätteiset paikanimet muuttuivat usein -lo-päätteisiksi, mistä ovat syntyneet todennäköisesti nimet Makilo ja Makelo.[2]
Saari tunnettiin edellä mainittujen nimien lisäksi etenkin 1900-luvun alulla myös nimillä Mac Elliot, Mac Elliots grund, Makilo ja Makelo. Mac Elliot -nimet pohjautuvat kahteen tarinaan, joiden mukaan saari sai nimensä joko vuonna 1794 haaksirikkoutuneesta skottilaisesta kapteenista tai Suomenlahden eteläpuolelta tulleen lähetyssaarnaajan mukaan.[2]
Mäkiluodon saari esiintyy kartoissa ensimmäistä kertaa vuonna 1690 nimellä Mackiloo. Saari oli vuosisatojen ajan merkittävä nuottakalastuksen tukikohta,[6] mutta 1900-luvun alulta lähtien se jäi lähinnä sotilaskäyttöön, missä se on pysynyt aina 2020-luvun vaihteeseen. Puolustusvoimilla ei ollut aikeita luopua saaresta vuoden 2015 tilanteessa.[7]
Mac Elliot -nimeen liittyvät tarinat
Saaresta käytettiin etenkin 1900-luvun alulla nimitystä Mac Elliot, jonka mahdolliseen alkuperään liittyy kaksi tarinaa. Näistä ensimmäinen käsittelee saaren edustalle vuonna 1794 haaksirikkoutunutta laivaa, jonka kapteeni ja tämän perhe menehtyivät onnettomuudessa muun miehistön jäädessä henkiin. Miehistö hautasi kapteenin ja tämän perheen ruumiit Mäkiluotoon rakentamaansa hautaholviin.[6]
Toinen kertomus kertoo saaren saaneen nimensä Suomenlahden eteläpuolelta tulleesta lähetyssaarnaajasta, joka oli joutunut pakenemaan veneellään pakanoiden aiottua uhrata hänet jumalilleen. Pakanat olivat tarinan erään version mukaan saaneet saarnaajan kiinni, ja surmanneet tämän Mäkiluodossa. Toiset lähteet kertovat saarnaajan pelkästään nousseen maihin Mäkiluodossa, ja antaneen saarelle tuolloin Mac Elliot -nimen.[6]
Kertomukset ovat luonteeltaan vailla vahvempaa totuuspohjaa, ja näin ollen merikapteeni ja lähetyssaarnaaja ovat mahdollisesti versioita samasta tarinasta.[6] Merikapteenitarinalla on tosin näistä jossain määrin vahvempi totuuspohja, sillä Mäkiluodossa paljaalla kalliolla sijainnut hautaholvi on dokumentoitu 1900-luvun alun aikalaisteksteissä. Saarta käyttäneet kalastajat olivat jättäneet holvin rauhaan, mutta sen kävivät kaatamassa muutaman kirvesmiehen porukka Rönnskärin majakan kunnostuksen yhteydessä vuonna 1838.[8] Hautakummun jäänteet olivat edelleen kallion päällä kesällä 1913, mutta venäläiset hävittivät ne ensimmäisen maailmansodan aikaisissa linnoitustöissään.[9] Suomen merivoimien reserviläiset pystyttivät Mac Elliotille uuden muistomerkin 1920-luvulla vuonna 2015 puretun kasarmin koillisnurkalle.[9]
Oolannin sota ja aikakausi kalastustukikohtana
Mäkiluoto on ollut muiden Suomenlahden rannikon ulkosaarien tapaan pitkäaikainen kalastustukikohta, eikä tarkkoja tietoja toiminnan alkuajankohdasta ole säilynyt. Saarta oli kuitenkin käytetty jo 1900-luvun alulla vuosisatojen ajan nuottakalastuksen tukikohtana, mitä varten saareen oli rakennettu joukko pieniä hirsimökkejä. Neljä tällaista matalaa ja harmaata mökkiä oli säilynyt aina 1900-luvun alulle.[6]
Nuotista siirryttiin isorysän käyttöön 1900-luvun alulla, ja Mäkiluodon mökkien merkitys väheni jonkin verran kevätpyynnin aikana. Saari tuli tosin syyspyynnin aikaan tärkeämmäksi, kun kilohailin ja silakanverkkokalastus käynnistyi. Moottoriveneiden yleistyttyä Mäkiluodosta tuli Uudenmaan merialueiden tärkein kalastustukikohta.[6]
Mäkiluotoon haudattiin Oolannin sodan aikana lähteestä riippuen 20–40 koleraan kuollutta matruusia, jotka olivat palvelleet Englannin ja Ranskan laivastojen aluksilla.[9] Hautaus tapahtui ennen englantilais-ranskalaisen liittouman suorittamaa Viaporin pommitusta elokuussa 1855.[10] Krimin sodan- tai ruttoon kuolleiden hautana tunnetun haudan vainajien paikat oli alun perin merkitty kivillä, ja niillä oli yhteinen puuristi,[9] joka kuitenkin korvattiin lahottuaan uudella kuvanveistäjä Robert Stigellin suunnittelemalla ja K. V. Bergmanin valmistamalla muistokivellä heinäkuussa 1903. Hauta ja sen myöhemmin lisätty muistomerkki olivat edelleen 2010-luvun lopulla nähtävissä saarella.[9]
Linnoittamisen tausta ja suunnitelmat
Venäjän keisarikunnan armeijan yleisesikunnassa lähdettiin vuonna 1907 kehittelemään suunnitelmia Pietarin suojaksi rakennettavasta laajasta puolustusjärjestelmästä. Myöhemmin nimen Pietari Suuren merilinnoitus saanut järjestelmä koostui useista Suomenlahden katkaisseista puolustustasoista, joita vartioivat rannikoille rakennetut vahvat tykistöpatterit.[11]
Mäkiluodosta tuli jo suunnittelun alkuvaiheessa linnoituksen tärkeä lukko Tallinnan – Porkkalan puolustusasemassa, jonka tavoitteena oli suojata Venäjän keisarillisen laivaston päävoimien toimintatukikohta estää vihollisalusten eteneminen tasan itäpuolelle. Puolustusaseman linnoittamissuunnitelmat saivat vahvistuksen syksyllä 1909 keisari Nikolai II:lta, mutta niiden täytäntöönpano venyi vielä runsaalla kuudella vuodella erilaisten neuvostojen ja virastojen selvitellessä niiden toteutusta. Linnoitusohjelman tavoitteena oli toteuttaa linnoittamisen pääosa jo vuoteen 1918 mennessä, mutta määrärahojen vähyyden johdosta tätä tavoitetta ei kyetty saavuttamaan.[11]
Pietari Suuren merilinnoituksen aseistussuunnitelma valmistui kesäkuussa 1911 ja eri puolustusasemien tehtävät määritettiin saman vuoden lopulla. Porkkalan linnoituksen tehtäväksi määritettiin tällöin suojata laivaston kevyiden voimien tukikohta Porkkalan itäpuolella ja estää vihollisen tunkeutuminen saaristoon Porkkalan ja Mäkiluodon välistä.[11] Koko linnoitusjärjestelmän tykistökalusto oli mitoitettu määränsä ja kaliiperinsa puolesta torjumaan Saksan keisarikunnan laivaston Itämerelle sijoitettujen alusten hyökkäykset.[4] Venäjän keisari antoi hyväksyntänsä suunnitelmille keväällä 1912, jonka jälkeen rakentaminen siirtyi meriministeriön tehtäväksi vuoden 1913 alulla. Suunnitelmaan tehtiin vielä useita muutoksia jälkikäteen, missä sen puolustusasemia täydennettiin sivusta-asemilla ja vaihdettiin linnakkeille sijoitettua tykkikalustoa. Muutokset lykkäsivät töiden aloittamista myös Mäkiluodossa, missä ne päästiin aloittamaan pitkällisten valmistelujen jälkeen syksyllä 1913.[11]
Saaren linnoittaminen käynnistyy
Pietarin turvallisuuden takaaminen vaati linnoitustöiden nopeaa läpivientiä, kun ne vihdoin saatiin käyntiin. Mäkiluodon työmaa olikin toiminnassa yötä päivää ja sillä työskenteli pian aloituksen jälkeen noin 2 500 henkilöä. Suuri työvoimamäärä sai saaren muistuttamaan pientä kaupunkia, jonka loistava valaistus herätti huomiota alueen merenkulkijoissa, jotka eivät alueella vastaavia aktiviteetteja olleet ikinä aiemmin nähneet. Linnoituksen rakentaminen käynnistyi kolmen laiturin ja makean veden kaivon rakentamisella.[11]
Mäkiluodon 8-14-tuumaisista tykeistä koostunut tykistöaseistus suunniteltiin sijoitettavaksi betonirakenteisiin kantalinnoitteisiin, jotka yhdistyisivät toisiinsa katetun tunneliverkon välityksellä. Aseistuksen ryhmitys toteutettiin huomattavasti ajan tavasta poiketen: mahdollisimman laajan ampumasektorin saavuttamiseksi tykit sijoiteltiin saaren pituussunnassa porrastaen noin kahden metrin korkeuseroin, jolloin ne pystyivät sotalaivojen aseistuksen tavoin ampumaan toistensa yli. Linnakkeen tykistön toimintaa suunniteltiin johdettavan saaren tulenjohtotornista tykkien suuntausta myöten. Tykeillä olisi ollut vain lataamiseen tarvittu henkilöstö muun toiminnan tapahtuessa kauko-ohjatusti tulenjohtotornin käskyillä. Saaren lähipuolustusjärjestelyt koostuivat kiinteästi kantalinnoitetuista konekivääri- ja tykkiasemista sekä panssariautoista. Autoliikennettä varten saaren ympäri rakennettiin oma tieverkko, mutta panssariautoille tarkoitettu betonisuoja jäi rakentamatta.[11][4]
Ensimmäisen maailmansodan syttyminen kiritti Mäkiluodon rakennustöitä entisestään, mutta työt keskeytyivät Venäjän vallankumoukseen vuonna 1917. Töiden keskeytyessä Mäkiluodon asemista valmiina olivat kahdeksantuumainen patteri ja valonheitinasema. 14-tuumaisista tykkiasemista kaksi oli betonitöiden osalta valmis, mutta tykkilaitteiden asennus oli vielä kesken. Kolmannelle tornin rakentaminen oli edennyt vain louhintoihin asti; tornin tarvitsemat maanalaiset tilat oli louhittu nykyisen Helmijärven paikalle. Tulenjohtotornin rakennustöitä ei ehditty edes aloittaa.[4]
Suomen sisällissodan ja sitä kautta ensimmäisen maailmansodan sotatoimen saavuttivat Mäkiluodon vuonna 1918. Kirkkonummelle muodostettu Sigurdsin kaarti oli punaisten painostamana joutunut pakotetuksi Upinniemen alueelle. Kaarti suunnitteli Mäkiluodon valtausta yrittäen ensin ostaa aseita linnaketta hallinnoineilta venäläisiltä. Kiväärejä he saivatkin ostettua noin 600–1 000 markan kappalehintaan. Osaston johtaja luutnantti Ivar Hast yritti ostaa koko linnakkeen ollen jopa lähellä onnistua. Hastin alipäällikkö lähti päiväsaikaan etenemään kohti Mäkiluotoa, jonka henkilökunta vangitsi Sigurdsin kaartin neuvottelijat ja karkotti muut hyökkääjät konekiväärien ja kahdeksan tuuman patterin tulella.[4]
Hyökkäyksellä olisi ollut yöaikaan todennäköisesti huomattavasti paremmat onnistumismahdollisuudet, sillä venäläiset eivät pitäneet saaressa yövartiota. Saksalaiset joukot valtasivat Kirkkonummen huhtikuun alulla, minkä seurauksena Mäkiluodon linnoitusrakenteet räjäytettiin todennäköisesti sähköisesti läheiseltä Rönnskärin saarelta. Linnake päätyi sisällissodan päätteeksi itsenäisen Suomen haltuun, mutta se oli autio ja suurilta osin raunioina.[4]
Uudelleenrakentaminen
Raunioiksi räjäytetyllä Mäkiluodon linnakkeella oli pitkään pelkkä romuvaraston arvo. Uudelleenrakentamista ryhdyttiin suunnittelemaan vasta vuosien vatvomisen jälkeen 1920-luvun loppupuolella. Linnake oli tuolloin liitetty rannikkotykistörykmentti 1:een, jonka henkilökunta aloitti linnoitustyöt talvella 1930. Pääosin ehjäksi jääneistä 14 tuuman tykkiasemista läntisen perusta purettiin ja siirrettiin Kuivasaareen. Itäiseen tykkiaseman rakentamista jatkettiin tavoitteena sijoittaa siihen sotasaaliina saaduista Obuhovin 12-tuumaisista merikanuunoita käyttänyt kaksoistorni. Työ oli varsin hidasta, sillä Mäkiluodon tornin tykit siirrettiin purettavalta Inon linnakkeelta, hankittiin tietyiltä osin Virosta ja tuotettiin tietyin osin uustuotantona suomalaisissa teollisuuslaitoksissa.[4]
Pitkällisten rakennustöiden päätteeksi tykkitorni saatiin koeampumavalmiiksi heinäkuussa 1933. Kuivasaaren 12-tuumaisen tornin peruskivi laskettiin seuraavan vuoden toukokuussa Mäkiluodon tornin ampuessa kunnialaukaukset Kuivasaaren edustalle.[4]
Mäkiluodon rakentaminen jatkui vuonna 1934 käynnistyneelle kahdeksantuumaisen patterin rakentamisella, joka kuitenkin valmistui vasta kesäksi 1938. Tulenjohto- ja mittaustornin rakentaminen ajoittui vuosille 1935–1936. Tornin valmistuttua suoritettiin patterin ensimmäiset meriammunnat hinattavaan maaliin.[4]
Puolustusjärjestelmien rakentamisen jälkeen siirryttiin uuden kasarmin ja kantahenkilöstön asuntojen rakentamiseen, sillä saaren vanha asuntokanta ei soveltunut talviolosuhteissa ihmisasunnoiksi. Uusi kasarmi ja kantahenkilökunnan asuinrakennus vihittiin käyttöön rannikkotykistörykmentti 1:n vuosipäivänä 12. toukokuuta 1939, minkä jälkeen Mäkiluodosta tuli koulutuslinnake.[4]
Talvisota ja välirauha
Hieman ennen talvisotaa käynnistyneiden ylimääräisten harjoitusten (YH) aikana Mäkiluotoon perustettiin Porkkalan aluelohkon esikunta ja saaren patterit miehitettiin. Linnakkeen vahvuus oli sodan syttyessä noin 280 miestä. Mäkiluodon puolustusta vahvennettiin sodan alkuvaiheessa uusilla ilmatorjuntatykeillä, ja taistelutoiminta rajoittuikin lähinnä vihollisen ilmahyökkäysten torjuntaan. Ilmatorjunta pakotti vihollispommittajat pommittamaan niin korkealta, että tuhot saaressa rajoittuivat lähinnä rikkoutuneisiin ikkunoihin.[4]
Välirauhan tullen linnakkeelle siirrettiin Ristiniemen linnakkeelta evakuoitu miehistö, joista reserviläiset kotiutettiin elokuuhun 1940 mennessä. Linnake toimi koko välirauhan ajan aselajikoulutuskeskuksena, minkä lisäksi sen taistelukestävyyttä kehitettiin mittavilla linnoitustöillä; etenkin ilmatorjunnan tuliasemia rakennettiin runsaasti lisää.[4]
Jatkosota
Mäkiluodon 12-tuumaisilla tykeillä varustettu kaksoistorni syyskuussa 1941.
Mäkiluodon linnakkeelle perustettiin jatkosodan liikekannallepanon yhteydessä juhannuksen 1941 tienoilla 1. Rannikkoprikaatin I linnakkeiston esikunta, esikunnan vaatimat joukot, järeä- ja raskas patteri, kolme it-patteria ja torjuntakomppania. Joukkojen vahvuus linnakkeella oli 670 miestä.[12]
Ilmatorjuntayksiköt joutuivat heti sodan alkaessa raskaiden taistelutoimien alle vihollisen pommittaessa Mäkiluotoa yötä päivää. Kolmea it-patteria vahvennettiin sodan alkuvaiheessa vielä yhdellä lisäpatterilla, joka ei kuitenkaan sähkövikojen takia päässyt osallistumaan kertaakaan puolustustaisteluihin.[12]
Mäkiluoto osallistui Hangon vuokra-alueen taisteluihin niin meriammuntojen kuin linnakkeen joukoista muodostetun iskukomppanian muodossa. Iskukomppaniaan irrotettiin heinäkuussa 1941 saaren torjuntakomppania ja puolet raskaan patterin miehistöstä, mikä johti muun muassa sodan ensimmäisten meriammuntojen epäonnistumiseen vain kolme päivää joukkojen siirron jälkeen.[12]
Meriammunnat käynnistyivät kunnolla Tallinnan evakuoinnin yhteydessä elokuussa 1941.[12] Syksyn edetessä pattereita työllisti Hangon vuokra-alueen ja Kronstadtin välisen meriliikenteen häirintä. Linnakkeen ohittaminen oli valoisaan aikaan liki mahdotonta, ja näin ollen vihollisen meriliikenne ajoittuikin lähinnä syksyn pimeneviin iltoihin ja yöhön. Neuvostoliittolaiset evakuoivat Hangon tukikohdan lopullisesti 2. joulukuuta.[12]
Mäkiluodon tykistöpatterit onnistuivat sodan aikana upottamaan ainakin muutamia aluksia, minkä lisäksi ne vaurioittivat useita etenkin Neuvostoliiton Hangon tukikohdan evakuoinnin yhteydessä. Linnake tulitti muun muassa joukkojenkuljetusalus Josif Stalinia,[12] joka upposi myöhemmin ajettuaan merimiinaan. lähde?
Sotatoimien hiljentyminen ja luovutus Neuvostoliitolle
Mäkiluodon linnake ilmakuvassa juuri ennen alueen luovutusta Neuvostoliitolle vuonna 1944.
Mäkiluodon vanhemmat reserviläiset kotiutettiin jouluksi 1941 muun miehistön siirtyessä Kuivasaareen. Tilalle tuli Hangon rintamalta vapautunutta ruotsinkielistä miehistöä. Linnakkeella aloitettiin lähes rauhanomaisissa oloissa rakentamistyöt ja koulutustoiminta. Sotia ennen suunnitellun toisen 12-tuumaisen tykkitornin rakennustöitä päästiin jatkamaan. Raskasta tulenjohtotornia lähdettiin myös uudistamaan.[12]
Linnakkeen taistelutoiminta rajoittui sodan loppupuolella lähinnä ilmatorjuntaan, jonka tehokkuutta paransi hiukan saksalaisten hoitama merivalvontatutka Maija, joka kykeni paljastamaan vihollisen lähestyvät lentokoneet jo sadan kilometrin päästä.[12] Sanaa tutka ei silloin vielä ollut, vaan käytettiin nimeä radioluotain. Maija oli suomalainen nimi Saksassa kehitetylle merivalvontaaan taroitetulle radioluotaimelle See Taktische Funkmessortnungsgerät Calais 133 FuMo 1, (tai FMG 39G), saksalaiselta peitenimeltään Freya F. merkintä F tarkoittaa liikkuva (fahrbar), koska laite oli kevyempi, 7,5 tn, kuin yleisempi Freya LZ, 11 tn, ja asennettu ilmatorjuntatykin lavetille ja siksi liikkuva. Sen keila oli matalampi kuin Freya LZ:n mutta muuten täysin sama tekniikka. (Koska Freya sai suomalaisen peitenimen Raija tuli merivalvontaversiolle peitenimeksi Maija). Näitä laitteita oli Suomessa 3 kpl joulukuusta 1943 alkaen. Toiset olivat Karjalan kannaksella ja Suursaarressa. Maija oli tehokas vain matalalla lentävien koneiden havaitsemiseen ja varsinaisesti pintamaaleihin ja sukellusveneiden periskooppien havaitsemiseen. Se oli tarkoitettu merivalvontaan ja asennuspaikka Mäkiluodossakin oli valittava siten, että Porkkalan ja Naissaaren salmi saatiin öisin valvotuksi. Kun se helmikuussa 1944 Helsingin pommituksien alettua liitettiin Helsingin ilmavalvontakeskukseen peitenimellä Mäkimaija, se havaitsi vain vähän maaleja, jotka useimmiten lensivät sille liian korkealla. Siksi se sai osakseen ansiotonta vähättelyä. Mäkiluodon Maija oli saksalaisten hallinnassa ja suuri merkitys oli sillä, että saksalaiset kouluttivat suomalaisia järjestelmän käytössä ja huollossa. Muutama tämän mallin radioluotain lisää ostettiin samoihin aikoihin. Ne sijoitettiin Vaarlahteen, Russaröön, Ristiniemeen ja Mikkelin Tuukkalan kaupunginosaan. Kun välit sakasalaisiin polittisista syistä huononivat ja he poistuivat Suomesta, he veivät myös Mäkiluodon Maijan mennessään 9. syyskuuta 1944[13].[14]
Linnoitustyöt ehtivät edetä pitkälle ennen syyskuussa 1944 tullutta käskyä Mäkiluodon luovuttamisesta Neuvostoliitolle osana Porkkalan vuokra-aluetta. Linnakkeen joukkojen poistuminen käynnistyi 1. lokakuuta 1944 kapteeni Vernon jäädessä luovutuskomennuskunnan kanssa luovuttamaan saaren Neuvostoliitolle. Mäkiluodon luovutus saatiin päätökseen 6. lokakuuta.[12]
Tarkkoja tietoja linnakkeen käytöstä ei ole säilynyt Porkkalan vuokra-ajalta, mutta tiedetään kuitenkin, että saari oli vuokra-alueen tärkein linnake. Eräs sen tehtävistä oli Helsingin tulittaminen 12-tuumaisella patterilla, mikäli tämä olisi nähty tarpeelliseksi.[15]
Neuvostoliitto ilmoitti yllättäen vuonna 1955 luovuttavansa Porkkalan vuokra-alueen takaisin Suomelle.[16] Vuokra-alue ja siihen kuuluva Mäkiluodon linnake palasi entiselle omistajalleen 26. tammikuuta 1956.[17] Mäkiluodon otti vastaan suomalainen vastaanotto-osasto, mutta linnake ei ollut siinä kunnossa, missä se oli aikanaan luovutettu.[18][19]
Vuokra-alueella oli ollut havaittavissa evakuointivalmistelujen merkkejä vuoden 1955 kuluessa muun muassa räjähdysten muodossa.[18] Vuokralainen räjäytti esimerkiksi Mäkiluodon järeän tykkitornin ja raskaan tulenjohtotornin loppuvuodesta 1955.[18][20]
Vastaanotto-osasto ja tulokatselmus
Palautusta odoteltaessa vuokralaiselle luovutetuista rannikkotykistön linnakkeista laadittiin luettelot rakennuksien ja laitteiden osalta sekä varattiin vastaavat linnakekartat. Alueiden vastaanottoon osoitetut joukot, rannikkotykistökohteiden osalta Rannikkotykistörykmentti 1 (RT 1), saivat marraskuussa 1955 käskyn Porkkalan alueen tulokatselmuksesta ja vastaanotosta.[18]
Mäkiluodon kohteiden vastaanotto tuli Puolustuslaitoksen Porkkalan vastaanotto-osastoon kuuluneen saariston vastaanotto-osaston (SaarVOs) vastuulle. Osaston toiminta-alue oli jaettu Mäkiluodon ja Öbbnäsin alakaistoihin, joista molemmilla toimi kolme tiedusteluryhmää ja oma vartiojoukkue. SaarVOs aloitti tehtävänsä suorittamisen Porkkalan omistajanvaihdoksen toteuduttua. Osaston joukot siirtyivät alueilleen pääosin maitse, mutta Porkkalan saariston kohteisiin liikuttiin myös jäänmurtajalla.[18]
Luovuttajan edustajan oli toivottu olevan vielä paikalla muun muassa Mäkiluodossa, mutta saari todettiin vastaanoton yhteydessä tyhjäksi.[18] Upinniemessä ollut vastaanotossa mukana ollut luovuttajan edustaja totesi suomalaisten kysyttyä Mäkiluodon tilannetta: ”Ei pattereita.”[21]
Tursaalla päästiin käymään Mäkiluodossa ja Rönnskärissä, joista jälkimmäisessä se juuttui jäihin, pakottaen loput tiedusteluretket toteutettavaksi hiihtomarssilla. Vartiolaiva sahattiin irti jäistä, minkä jälkeen päästiin paluumatkalle. Matkalla käytiin sen varrelle osuneilla kohteilla, kuten Mikonkarilla.[18]
Linnakkeen tila
Vastaanoton yhteydessä todettiin vuokralaisen katkaisseen tai kytkeneen väärin linnakkeen viestiyhteydet,[22] jättäneen suuren osan linnakkeiden rakennuksista kehnoon kuntoon ja räjäyttäneen useissa paikoissa tykki- ja tulenjohtoasemat. Yksi katkerimpia menetyksiä oli aikanaan ”suomalaisen rannikkotykistön ylpeydeksi” tituleerattu Mäkiluodon 12-tuumainen tykkitorni,[19] jonka neuvostojoukot olivat poistumisensa yhteydessä räjäyttäneet.[21] Neuvostoliittolaiset olivat vuokra-aikana rakentaneet joitakin uusia rakennuksia, jotka arvioitiin palautuksen yhteydessä korjauskelvollisiksi. Yleisesti ottaen linnakelaitteiden korjausmahdollisuudet näyttivät kuitenkin varsin heikoilta, sillä edullisimmille paikoille sijoitetut linnoitteet oli tuhottu räjäyttämällä ja uusille asemille olisi näin ollen hankalaa löytää edullisia sijoituspaikkoja, ja vanhojen räjäytettyjen korjaaminen olisi ollut vaikeaa.[19]
Vastaanoton yhteydessä oli varauduttu myös sotilaskohteiden vartiointiin, mutta tämä todettiin tarpeettomaksi aina avovesikauden alkuun. Upinniemen kohteiden vartioinnin otti vastuulleen merivoimat. Vastaanottotoimet päättyivät varsinaisesti 2. helmikuuta 1956, jolloin oli laadittu myös kaavailut puolustusvoimille lunastettavista alueista. Linnakkeet tarkastettiin kevään ja kesän aikana, ja RT 1 lähetti meripuolustuksen tarkastajalle ehdotuksensa Porkkalan alueen rannikkopuolustuksen järjestelyistä.[19] Aluetarpeet osuivat jossain määrin entiselle siviiliomaisuudelle,[23] minkä seurauksena niiden pakkolunastuksista syntyi pitkällisiä kiistoja viranomais- ja siviilitahojen välille. Mäkiluodossa omistuskysymys oli tosin yksinkertaisempi muihin palautettuihin alueisiin nähden; saari oli ollut jo pitkään puolustusvoimien käytössä.[24]
Ensivaiheen raivaus- ja kunnostustyöt
Mäkiluodon puolustusjärjestelyjen uudelleenrakentamisen suunnittelu annettiin majuri Esko Laaksosen vastuulle. Laaksonen tutki suurimman osan kesästä 1956 kapteeni V. Lappalaisen kanssa Mäkiluodon, Rönnskärin, Stora Träskön, Porsön ja Järvön tykki- ja lähipuolustusasemien rakentamismahdollisuuksia.[22]
Ensivaiheen kunnostus- ja raivaustoiminta käynnistyi Mäkiluodossa vuoden 1956 avovesikauden alettua. Alueen viestiyhteydet kunnostaminen vei noin kaksi viikkoa ylivääpeli Tupalan johtamilta viestimiehiltä. Mäkiluodon viestiyhteydet mantereelle muodostuivat alkuun vain yhdestä kenttäpuhelinlinjasta, jota käyttivät myös Rönnskäriin muuttaneet luotsit.[22]
Saarella työskenteli myös samoihin aikoihin 20–30 henkilön vahvuinen siivous- ja raivausosasto, johon kuului Miessaaresta tulleita varusmiehiä ja puolustusministeriön henkilökuntaa Suomenlinnasta. Osaston tehtäviin kuuluivat välttämättömien kunnostustöiden tekeminen: se laudoitti rikkinäiset ikkunat, tasoitti tiet ja kunnosti asuinrakennukset asuttavaan kuntoon. Järjestelyihin kuuluivat muun muassa tiiliskivien pinoaminen hellojen päälle, jotta lämpö saataisiin säilymään kauemmin. Elintarvikkeiden säilytys ei tuottanut saarella alkuun ongelmia, sillä ne säilytettiin kellarikerrosten lattioiden jääkerrosten päällä.[22]
Saarelle perustettiin ensimmäinen merivalvonta-asema, jolle rakennettiin puinen torni kasematin keskivaiheille. 12-tuumaisen tykkitornin peruskehä oli neuvostoliittolaisten tuhotöiden jäljiltä edelleen pystyssä, ja jouduttiin poistamaan uuden merivalvontatornin tieltä.[22]
Linnakkeen kunnostaminen
Mäkiluodon uudelleenrakentamista lähdettiin vähitellen 1960-luvulle tultaessa toteuttamaan majuri Laaksosen kesällä 1956 laatimien suunnitelmien pohjalta.[22]
Asejärjestelmät
Ensimmäiseksi suuremmaksi rakennusprojektiksi muodostui uuden tulenjohtotornin rakentaminen neuvostoliittolaisten räjäyttämän raskaan tornin korvaajaksi. Uusi torni sijoitettiin kasematin yhteyteen, ja sen rakentaminen käynnistyi varsin nopealla aikataululla syyskuussa 1959. Etenevä syksy ja alkava talvi teki rakennusolosuhteista varsin haastavat, mutta rakentaja sai tornin luovutettua tilaajalle helmikuussa 1960.[25] Korsula kunnostettiin heti 1950-luvun loppupuolella Mäkiluodon tutkakaluston sijoituspaikaksi.[26]
Tykkiasemien rakentaminen käynnistyi vuonna 1960,[25] mutta niihin asennettavat 152/50 T -merikanuunat oli toimitettu saarelle jo vuonna 1957,[27] ja asennettu avokilpisinä suoraan kalliolle. Neljän[28] uuden aseman aihioina voitiin paikoitellen käyttää vanhoja linnoitteita, mutta monin paikoin jouduttiin tekemään uusia louhintatöitä.[25] Nämä käynnistyivät urakkasopimuksen laatimisen jälkeen toukokuussa 1960, ja valmistuivat saman vuoden syyskuussa. Tykkiasemien rakentamisnen käynnistyi lokakuussa. Valutyöt valmistuivat tammikuuhun 1961 mennessä, ja pääaseistuksen tykit päästiin asentamaan asemiinsa. Pääkaluston lisäksi saarelle sijoitettiin erilaisia harjoitustykkejä, kuten vuosina 1965–1969 käytössä olleet 90 K 77 -tykit, ja ne korvanneet 76 ItK Vickers -tykit, joita käytettiin 1970-luvun alkupuolelle.[26]
Kasematti, kasarmi ja asuinrakennus
Kasarmin, kasematin ja hieman myöhemmin asuintalon laajamittaisemmat kunnostustyöt käynnistyivät vuonna 1961. Kasarmin ja asuinrakennuksen kunnostaminen olivat edellytys Mäkiluodon muuttamiseksi koulutuslinnakkeeksi. Kantahenkilökunta ja varusmiehet olivat kasarmin ja tarvittavien varastotilojen valmistumista ennen asuneet yhdessä Kihola-nimellä tunnetussa asuinrakennuksessa, missä olivat sijainneet myös saaren varastotilat ja vapaa-ajanviettopaikat.[26]
Kasarmin kunnostaminen käynnistyi lokakuun 1961 lopulla, ja siihen tehtiin korjaustöiden ohessa joitakin muutoksia: huonejakoa säädettiin ja pääoven yläpuolinen parveke purettiin. Kunnostustyöt käsittivät muun muassa rakenteiden halkeamien paikkaamista ja ikkunoiden uusimisen. Kasarmi saatiin valmiiksi heinäkuussa 1962, minkä jälkeen jatkettiin asuintalon korjauksen pariin. Rakennus kunnostettiin asunto kerrallaan, mikä pakotti asukkaat siirtymään asuntojen välillä korjauksen edetessä. Pieniruutuiset ikkunat vaihdettiin suurempiruutuisiin ja jokaisen portaan yläpuolelta poistettiin parveke. Rakennuksen ulkoseinät pinnoitettiin mineriittilevyillä ja kellarin suuri sauna jaettiin saunaksi ja pukeutumistilaksi. Asuintalon kunnostusurakka saatiin päätökseen vuonna 1963.[29] Kasematissa kunnostettiin ruokalatilat ja sen yhteyteen rakennettiin kokonaan uusi ruokasali. Ruokalatilat saatiin valmiiksi huhtikuussa 1965.[26]
Infrastruktuuri
Linnakkeen sähkö tuotettiin alkuvuosina paikan päällä vanhoista romuista rakennetulla voimakoneella. Mäkiluotoon johtavan merikaapelin rakentaminen oli projektien tärkeysjärjestyksessä korkealla, ja sitä vedettiin mereen liki yötä päivää. Saareen johtava merikaapeli saatiin käyttövalmiiksi heinäkuussa 1959.[26]
Makean veden saanti tuotti vaikeuksia linnakkeen palautusta seuranneina ensimmäisinä vuosina. Sitä kuljetettiin mantereelta saareen muun muassa proomuilla ja alusten tankeissa.[29] Saarella vesivarat säilytettiin esimerkiksi Helmijärvessä ja erilaisissa tonkissa, joita tarpeen mukaan täytettiin suuremmista proomuista.[30]
Ratkaisua vesipulmaan lähdettiin hakemaan diplomityönä toteuteusta merivettä juomavedeksi puhdistaneesta vesikoneesta. Laitteisto suodatti veden hiekka- ja aktiivihiilisuodattimien, sekä ioniselektiivisten kalvojen läpi, kyeten tuottamaan noin 40 kuutiometriä juomakelpoista vettä päivässä. Laitteistoa rakennettiin vuosi, ja se valmistui kesäkuussa 1964.[30] Kone oli kuitenkin vaikea operoida ja vaati jatkuvaa valvontaa. Sen käyttö vaikeutui entisestään varaosasaannin monimutkaistuttua alkuperäisen toimittajan mentyä konkurssiin. Vesikoneen varaosia haalittiin konkurssin jälkeen monista eri maista, eikä niitä saatu enää pidettyä varastossa saarella. Varaosatilanne aiheutti pitkiä seisokkeja koneen käytössä.[30]
Vesiongelmiin ryhdyttiin hakemaan uutta ratkaisua 1970-luvun alussa rakentamalla vesiputki mantereelle. Putki oli alun perin tarkoitus laskea syksyllä 1971, mutta sitä ei saatu tehtaan toimitusvaikeuksien takia tarpeeksi. Laskuprojekti saatiin lopulta valmiiksi syksyllä 1974. Vesikone oli poistettu käytöstä saman vuoden kesällä, ja kesä oli näin ollen pärjätty tilapäisratkaisuin.[30]
Toiminta koulutuslinnakkeena
Linnake saatiin toiminnalliseen kuntoon 1960-luvun alkuvuosina, jolloin sen ensimmäiseksi päälliköksi nimitettiin luutnantti T. Sario. Mäkiluodosta tuli koulutuslinnake,[25] kun osa Suomenlinnan rannikkotykistörykmentin II patteriston alokkaista aloitti varusmiespalveluksensa linnakkeen koulutuspatterissa[31] kesäkuussa 1963.[32]
Alokaskoulutus jatkui linnakkeella liki 13 vuotta aina vuoteen 1976, jolloin se lopetettiin talven 1975–1976 huollollisten vaikeuksien seurauksena. Saareen johtava vesijohto oli jäätynyt ja ruokala kärsi henkilöstöpulasta.[33]
Alokaskoulutuksen lopettamisen jälkeen Mäkiluotoa käytettiin erikoiskoulutuksessa ja erilaisten kurssien pitoon. Saaressa jatkoi toiminaansa myös yksi Suomenlahden tärkeimmistä valvonta-asemista. Alokaskoulutusta alettiin antaa vuonna 2000 uudelleen kesäisin.[15]
Alasajo vartiolinnakkeeksi
Mäkiluodon kasarmi kesäkuussa 2013.
Mäkiluoto määrättiin Örön ja Russarön linnakkeiden ohella leikkauskohteeksi vuoden 2004 puolustuspoliittisessa selonteossa. Linnakkeen varusmieskoulutus lopetettiin vuoden 2005 kuluessa,[37] ja saari tyhjennettiin kaikesta siirreltävästä materiaalista lokakuuhun 2005 mennessä, jolloin sieltä poistui myös loput henkilökunnasta. Linnakkeesta tuli vartiolinnake, aistivarainen merivalvonta lopetettiin ja tilalle asennettiin kamerat. Saaren tiloista tykit, kasematti, kasarmi ja eteläkärjen ammusvarasto jäivät lämmitetyiksi, mutta ammusvarasto tyhjennettiin kaikista ampumatarvikkeista.[38]
Senaatti-kiinteistöt purki lokakuussa 2015 saaren kasarmin, asuinrakennuksen ja upseerikerhon jatkuvien ylläpitokulujen katkaisemiseksi. Puolustusvoimilla ei ollut enää tiloille käyttöä, eivätkä ne olleet suojeltuja.[39]
Linnake ei ole täysin hiljentynyt 2000-luvun alulla tehdystä alasajosta huolimatta. Sitä käytettiin edelleen 2010-luvun lopulla aktiivisesti, sillä rannikkoprikaatiin kuuluva Suomenlinnan rannikkorykmentin[40] tulipatteri ampui saaressa olevalla rannikkotykistöpatterilla[41] puolustusvoimien vuosien 2016–2019 melutiedotteiden perusteella vaihtelevasti vuosittain.[42][43][44][45][46][47][46][48]
Linnakkeen päälliköt
Alla olevassa aikajanassa on esitetty Mäkiluodon linnakkeen vartiopäällikkönä ja päällikkönä palvelleet sotilaat. Vartiopäälliköt olivat alkuun vain komennuksella linnakkeella, minkä takia heidän palvelushistoriaansa liittyy jonkin verran epävarmuutta.[49]
Muistomerkit
Mac Elliotin hauta ja muistomerkki
Mäkiluodon varhaisempaan historiaan liittyy tarina merikapteeni Mac Elliotista, jotka olivat haaksirikkoutuneet vuonna 1794 saaren edustalla. Mac Elliot ja tämän perhe olivat menehtyneet haaksirikossa, ja aluksen miehistö hautasi heidät tarinan mukaan Mäkiluotoon paljaalle kalliolle rakennettuun hautaholviin. Paikalliskirjallisuudessa dokumentoitu rakennelma oli noin kahden metrin korkuinen, ja sitä ympäröi matala kiviaitaus. Holvin seinässä olevista aukoista oli nähtävissä kolme kalliolla makaavaa ruumista, joskin toisen lähteen mukaan ruumiita oli neljä, kaksi aikuista ja kaksi lasta.
Saarta käyttäneet kalastajat olivat jättäneet holvin rauhaan, mutta sen kävivät kaatamassa muutaman kirvesmiehen porukka Rönnskärin majakan kunnostuksen yhteydessä vuonna 1838.[50] Hautakummun jäänteet olivat edelleen kallion päällä kesällä 1913, mutta venäläiset hävittivät ne ensimmäisen maailmansodan aikaisissa linnoitustöissään.[9]
Porkkalan seutu oli yksi merkittävistä viinan salakuljetusreiteistä kieltolain aikana, minkä seurauksena irti päässeitä pirtukanistereja ajautui silloin tällöin myös Mäkiluotoon. Saaren rannoille ajautuneet kanisterit kiinnostivat ymmärrettävistä syistä linnakkeella 1920-luvun lopulla koulutettuja merivoimien reserviläisosastoja, joita johti silloinen luutnantti Eero A. Huima. Pirtunetsinnän vastapainoksi Huima keksi rakennuttaa muistomerkin Mac Elliotille vuonna 2015 puretun kasarmin koillisnurkalle.[9] Tätä laivaston reserviläisten pystyttämää[50] muistomerkkiä on myöhemmin kutsuttu virheellisesti myös Mac Elliotin haudaksi.[9]
Krimin sodan hauta
Vanhin Mäkiluodossa säilynyt hauta on peräisin vuodelta 1854, jolloin saareen haudattiin lähteestä riippuen 20, 22 tai 40 koleraan kuollutta matruusia, jotka olivat palvelleet Oolannin sodan aikana Englannin ja Ranskan laivastojen aluksilla.[9] Hautaus tapahtui ennen englantilais-ranskalaisen liittouman suorittamaa Viaporin pommitusta elokuussa 1855.[10] Krimin sodan- tai ruttoon kuolleiden hautana tunnetun haudan vainajien paikat oli alun perin merkitty kivillä, ja niillä oli yhteinen puuristi.[9]
Risti oli päässyt lahoamaan 1900-luvun alulle mennessä, mutta kivet olivat edelleen heikosti havaittavissa maaston seasta. Porkkalan saariston Söderskärin saarella tuolloin kesää viettäneet kuvanveistäjä Robert Stigell ja kivenhakkaaja Viktor Bergman tekivät vierailun Mäkiluotoon, missä paikallinen kalastaja esitteli heille Mac Elliotin ja Krimin sodan haudat. Nämä tekivät vaikutuksen vierailijoihin, ja Stigell esitti muistomerkin pystyttämistä jälkimmäiselle. Mustasta graniitista valmistettu muistokivi veistettiin Bergmanin kiviveistämöllä ja paljastettiin heinäkuussa 1903. Joidenkin lähteiden mukaan kiven olisi kustantanut englantilaissyntyinen kauppaneuvos Alice Borgström (o.s. Travers),[9] joka oli teettänyt muistokiven myös Isosaaren linnakkeella sijaitsevalle Oolannin sodassa menehtyneen George Quinnellin haudalle. Englannin Helsingin konsuli Charles J. Cooke vieraili haudalla elokuussa 1906, ja teki vierailusta lyhyen kirjoituksen The Timesiin.[10]
Muistokivi ja hauta reunustettiin alkuun matalalla kiviaidalla ilmeisesti saaren linnoittamisen aikana. Kiviaita korvattiin myöhemmin 17 kymmenentuumaisen kranaatin varaan ripustetulla ankkuriketjulla.[10]
↑Martti Lehto: ”Tutkailmavalvonta Suomessa 1943–50”, Ilmapuolustuksen viestihistoria 1918–2012, s. 109. Ilmavoimien Viestikilta, 2012. ISBN 978-952-93-1060-9
↑Ahti Lappi, Perttu Peitsara: ”8”, Salainen ase ilmapuolustuksessa, s. 262-270. Tuusula: Ilmatorjuntasäätiö, 2012. ISBN 978-951-95594-7-6
↑ abEnqvist, Ove: Mäkiluodon linnake. Rannikon puolustaja, 2000, 43. vsk, nro 4/2000, s. 21–22. Helsinki: Rannikkotykistön upseeriyhdistys ry. Artikkelin verkkoversio. (PDF) Viitattu 22.8.2018.
↑Enqvist, Ove: Kellä saaret ja selät on hallussaan... – Rannikkopuolustuksen aluekysymykset autonomisessa ja itsenäisessä Suomessa, s. 313–314. Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulun Sotahistorian laitos, 2007. ISBN 978-951-25-1778-7Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 11.2.2019).
↑Suomenlinnan rannikkotykistörykmentti 45-vuotias. Rannikon puolustaja, heinäkuu 1963, 6. vsk, nro 2/1963, s. 1–2. Helsinki: Rannikkotykistön upseeriyhdistys. ISSN 1239-0445Artikkelin verkkoversio. (PDF) Viitattu 22.8.2018.
↑Suomenlinnan rannikkotykistörykmentti. Rannikon puolustaja, heinäkuu 1963, 6. vsk, nro 2/1963, s. 9. Helsinki: Rannikkotykistön upseeriyhdistys ry. ISSN 1239-0445Artikkelin verkkoversio. (PDF) Viitattu 22.8.2018.
↑Suomenlinnan rannikkotykistörykmentti. Rannikon puolustaja, huhtikuu 1976, 19. vsk, nro 1/1976, s. 23. Helsinki: Rannikkotykistön upseeriyhdistys ry. ISSN 1239-0445Artikkelin verkkoversio. (PDF) Viitattu 22.8.2018.
↑Enqvist, Ove & Niska, Juhani A.: Näin syntyi maailman – tai ainakin Suomen – paras rannikkotykki. Rannikon puolustaja, 1995, 38. vsk, nro 1/1995, s. 4–6. Helsinki: Rannikkotykistön upseeriyhdistys. ISSN 1239-0445Artikkelin verkkoversio. (PDF) Viitattu 23.1.2019.
.jpg)
