Ljudmyla Myhailivna Pavlytšenko (o.s. Ljudmyla Bjelova, ukr.Людмила Михайлівна Павличенко, ven.Людмила Михайловна Павличенко, Ljudmila Mihailovna Pavlitšenko; 1916–1974) oli neuvostoliittolainen tarkka-ampujatoisen maailmansodan aikana. Pavlytšenko osallistui Odessan ja Sevastopolin taisteluihin, ja hänelle kertyi sodan aikana 309 varmistettua tappoa. Tilastojen mukaan hän on tappavin naistarkka-ampuja kautta aikain.[1]
Ljudmyla syntyi Bila Tserkvassa nykyisen Ukrainan alueella 12. heinäkuuta 1916. Hänen isänsä oli tehdastyöläinen ja äitinsä opettaja. Hän oli itsenäinen ja lahjakas oppilas ja ehti käydä peruskoulun 9. luokan loppuun ennen kuin perhe muutti Kiovaan vuonna 1930. Myöhemmin Pavlytšenko kertoi olleensa ”poikatyttö”, joka oli levoton koululuokassa, mutta erittäin kilpailuhenkinen urheilussa. Hän oli päättänyt, ettei jäisi pojille toiseksi missään lajissa.[2]
Keskiasteen koulusta valmistuttuaan Pavlytšenko meni töihin Kiovan asetehtaaseen, jossa hän työskenteli hiomakoneen käyttäjänä. Hän kiinnostui aseista ja liittyi ampumakerhoon, jossa hänestä kehittyi taitava ampuja. Myöhemmin hän liittyi myös puolisotilaalliseen järjestöön, jossa hän harjoitteli muun muassa laskuvarjohyppyä ja riippuliitämistä.[1] Hän voitti sotamarsalkka Kliment Vorošilovin mukaan nimetyn Vorošilovin tarkka-ampujan merkin (ven.Ворошиловский стрелок) alueellisissa ampumakilpailuissa.[3] Vuonna 1937 Pavlytšenko aloitti opiskelut Kiovan yliopistossa toiveenaan valmistua tutkijaksi ja opettajaksi. Hän harrasti ratajuoksua ja seiväshyppyä sekä otti kursseja tarkka-ampujakoulussa hioakseen ampumataitonsa täydelliseksi.[2]
Vuonna 1932 hän meni naimisiin Aleksi Pavlytšenkon kanssa. Avioliitto mitätöitiin pian, mutta parille ehti syntyä poika Rostislav Pavlytšenko (1932-2007).
Toinen maailmansota
Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, jolloin 24-vuotias Pavlytšenko asui Odessassa. Saksalais-romanialaiset joukot etenivät pian alueelle ja Odessan taistelu alkoi. Pavlytšenko halusi värväytyä armeijaan, mutta naisia ei vielä tuolloin hyväksytty rintamatehtäviin. Häntä yritettiin ohjata sairaanhoitajaksi, mutta hän kieltäytyi. Hän teki kaikkensa päästäkseen armeijaan ja esitteli Vorošilovin tarkka-ampujan merkkiään värvääville upseereille. Elokuussa 1941 hänelle tarjoutui tilaisuus näyttää ampumataitonsa, kun puna-armeija järjesti improvisoidun pääsykokeen eräällä mäellä lähellä Biljajivkaa, jota se puolusti. Pavlytšenkolle annettiin kivääri ja osoitettiin kaksi romanialaista sotilasta. Hän ampui molemmat ja hänet hyväksyttiin armeijaan. Hän kertoi myöhemmin, että näitä romanialaisia ei laskettu hänen tappolukuunsa, sillä ”ne olivat koelaukauksia”.[2] Hänet sijoitettiin puna-armeijan 25. ”Tšapajevin” kivääridivisioonaan, joka oli nimetty Venäjän sisällissodan aikaisen komentajan Vasili Tšapajevin mukaan.[4][1]
Pavlytšenkolle annettiin käyttöön pulttilukkoinenMosin-Nagant 1891/30 -tarkka-ampujankivääri, jossa oli neljä kertaa suurentava PE-kiikaritähtäin. Ensimmäisenä päivänään taistelukentällä Pavlytšenko oli pelon lamauttama eikä kyennyt kohottamaan asettaan. Hän havahtui pelkotilastaan vasta kun hänen toverinsa ammuttiin. Pavlytšenko muisteli tapahtumaa myöhemmin: ”Hän oli niin mukava ja iloinen poika, ja hänet vain ammuttiin viereeni. Sen jälkeen mikään ei voinut pysäyttää minua”. Myöhemmin samana päivänä hän ampui ensimmäiset viralliset tapponsa, kaksi saksalaista tiedustelijaa.[2][3]
Naisia alettiin hyväksyä puna-armeijaan kasvavassa määrin. Vaikka useimmat sijoitettiin rintaman taakse lääkintä-, ilmatorjunta- ja huoltotehtäviin, naisia palveli taistelukentällä tukevissa tehtävissä, kuten tarkka-ampujina, konekivääriampujina ja kranaatinheitinmiehistöinä, ja taistelutehtävissä, kuten panssarivaunujen miehistöinä ja hävittäjälentäjinä.[5] 1 800–2 000 neuvostoliittolaisesta naistarkka-ampujasta noin 500 selvisi sodasta elävänä.[6] Neuvostoliitossa sodan aikana syntyneen tarkka-ampujaliikkeen isänä pidetty kenraalimajuri Vasili Ivanovitš Morozov luonnehti, että naiset saattavat hyvinkin olla ylivoimaisia tarkka-ampujina, koska ”naisen kädet ovat herkempiä kuin miehen. Sen vuoksi kun nainen ampuu, hän vetää liipaisinta tasaisemmin ja tarkoituksenmukaisemmin.”[7]
Pavlytšenko kehittyi taitavaksi tuhoamaan vihollisen tarkka-ampujia, joita hänen tappolukuunsa kertyi 36. Yhdeltä heistä ilmoitettiin löytyneen muistikirja, jonka mukaan tämä saksalainen tarkka-ampuja olisi ampunut satoja brittisotilaita Dunkerquen taistelun aikana. Pavlytšenkon kerrotaan mieltyneen puoliautomaattiseen Tokarev SVT 40 -kivääriin.[4][7] On kuitenkin esitetty, että vaikka Pavlytšenko poseerasi valokuvassa Tokarev-kiväärin kanssa, hänen sanotaan käyttäneen luotettavampaa asetta: paranneltua tarkka-ampujaversiota Mosin-Nagant-kivääristä, johon hän sai sodan aikana myös PU-kiikaritähtäimen. Valokuvat, joissa hän piteli Tokarev-kivääriä, on otettu vuoden 1943 jälkeen, jolloin hän ei ollut enää rintamapalveluksessa.[8]
Pavlytšenkon taktiikkana oli valita väijymiseen sopiva sijainti rintama-alueen maastosta ja siirtyä sinne kiikarilla varustautuneen tarkkailijan kanssa kolmen aikaan aamuyöllä mukanaan ruokaa, juomaa ja ammuksia. Hän saattoi piileksiä yhdessä paikassa kaksikin vuorokautta. Tyypillisesti puna-armeijan tarkka-ampujat työskentelivät pareittain, toinen tarkkailijana. Roolia vaihdettiin aina toisen saatua tapon. Kyvykkäällä Pavlytšenkolla oli kuitenkin oma tarkkailija.[7]
Pavlytšenko taisteli Odessan seudulla kaksi ja puoli kuukautta. Hän keräsi tililleen 187 varmistettua tappoa. Kun saksalaiset valtasivat Odessan, hänen yksikkönsä vedettiin KrimilleSevastopoliin. Kesäkuussa 1942 Pavlytšenko haavoittui neljännen kerran sodan aikana, tällä kertaa kranaatinheitintulessa. Siihen mennessä hän oli kerännyt 309 tappoa. Heinäkuussa 1942 hänestä ja toisesta ansioituneesta naissotilaasta Maria Baidasta kirjoitettiin lehtijuttu, jossa kannustettiin naisia tarttumaan aseisiin. Artikkelissa kirjoitettiin: ”Opi ampumaan kuten tappava tarkka-ampuja Ljudmyla Pavlytšenko. Hän on todellinen esimerkki rohkeudesta ja uskalluksesta.” Yhdysvalloissa Neuvostoliittoa tukeva lehdistö julkaisi hänen saavutuksistaan useita uutisia.[9] Hänestä tuli maailmankuulu ja hänet vedettiin pois rintamalta.[6][7]
Vierailu Yhdysvaltoihin
Pavlytšenko vuoden 1943 postimerkissä.
Pavlytšenko kutsuttiin vierailulle Kanadaan ja Yhdysvaltoihin. Stalin, joka toivoi länsiliittoutuneiden avaavan toisen rintaman saksalaisten miehittämään Eurooppaan, suostui mielellään lähettämään Pavlytšenkon nostattamaan sotaponnisteluhenkeä liittolaismaissa. Hän saapui Washingtoniin vuoden 1942 lopulla, ja hänestä tuli ensimmäinen Neuvostoliiton kansalainen, joka sai kutsun Valkoiseen taloon. Hän tapasi presidentti Franklin Rooseveltin, jonka jälkeen presidentin vaimo Eleanor Roosevelt pyysi Pavlytšenkoa mukaansa kiertämään maata ja kertomaan yhdysvaltalaisille kokemuksistaan naissotilaana taistelussa. Pavlytšenko, joka oli vasta 25-vuotias, mutta haavoittunut jo neljästi, suostui auliisti Eleanor Rooseveltin pyyntöön.[2]
Kierroksen alku sujui keskinkertaisesti. Pavlytšenko ei puhunut englantia, vaan joutui turvautumaan tulkkiin. Hän oli selvästi vieraalla maalla eikä osannut alkuun suhtautua luontevasti kaikkiin hänelle esitettyihin kysymyksiin eikä median seksistiseen asenteellisuuteen. Eräs toimittaja halusi tietää, saavatko venäläiset naiset käyttää meikkiä rintamalla. ”Mikään sääntö ei sitä kiellä... mutta kenellä on aikaa huolestua kiiltävästä nenästä kesken taistelun?”, Pavlytšenko vastasi. Time-lehti nimesi hänet Tarkka-ampujatytöksi (”Sniper Girl”), josta tuli hänen medianimensä Yhdysvalloissa. Yhdessä lehdessä moitittiin, ettei Pavlytšenko käytä huulipunaa tai meikkiä eikä hänen oliivinvihreä univormunsa oikein pue häntä. Hänen ruokailustaan kirjoitettiin mahdollisesta ylipainosta huolehtivaan sävyyn ja taas toisen lehden mukaan hänen pitkä univormuhameensa sai hänet näyttämään pulskalta. New Yorkissa vieraillessaan hän sai lahjaksi supiturkin, jonka eräs toimittaja pelkäsi menevän pilalle, koska ”Pavlytšenko Venäjän aroille palattuaan epäilemättä raahaa sen mukanaan taisteluihin.”[2]
Lehdistön piikittelyyn kyllästyneenä Pavlytšenko vastasi: ”Kannan univormuni ylpeydellä. Siihen on kiinnitetty Leninin ritarikunnan kunniamerkki. Se on sotkeutunut vereen taistelussa. On ilmiselvää, että amerikkalaisille naisille on tärkeintä, että he pukeutuvat silkkisiin alusasuihin omien univormujensa alla. Mitä univormu tarkoittaa?, se heillä on vielä opittavana.” Kierroksen edetessä hän löysi vihdoin oman äänensä ja alkoi saada yleisön mielenkiinnon tarinoillaan lapsuudestaan Neuvostoliitossa ja taistelusta saksalaisia vastaan. Chicagossa hän kehotti miesvaltaista yleisöä liittymään sotaan: ”Olen 25 ja olen tappanut tähän mennessä 309 fasistista miehittäjää. Eikö teistä, hyvät herrat, tunnu siltä, että olette jo tarpeeksi kauan piileksineet selkäni takana”. Hänen sanansa otettiin vastaan valtavin aplodein.[2] Palattuaan Neuvostoliittoon häntä ei lähetetty enää rintamalle, mutta hän toimi tarkka-ampujien kouluttajana sodan loppuun asti. Pavlytšenko yleni majuriksi, ja hänet nimettiin Neuvostoliiton sankariksi.[4]
Sodan jälkeen
Ljudmyla Pavlitšenkolle omistettu postimerkki vuodelta 1976.
Sodan loputtua Pavlytšenko jatkoi opiskelua Kiovan yliopistossa. Hänestä tuli historioitsija, ja hän työskenteli tutkijana Neuvostoliiton laivaston päämajassa. Myöhemmin hän toimi aktiivisesti sotaveteraanikomiteassa. Eleanor Roosevelt vieraili 1957 Neuvostoliitossa ja kävi tapaamassa vanhaa ystävätärtään tämän kahden huoneen asunnossa.[2]
Yhdysvaltain-vierailun aikana Coltin asetehdas lahjoitti hänelle Colt M1911 -pistoolin omistuskaiverruksella. Kanadassa hänelle lahjoitettiin Weaver-kiikaritähtäimellä varustettu Winchester Model 70 -kivääri. Ase on nykyään esillä armeijan museossa Moskovassa.[6]
Yhdysvaltalainen folkmuusikkoWoody Guthrie kirjoitti marraskuussa 1942 Pavlytšenkosta laulun ”Miss Pavlichenko”. Guthrie saattoi laulaa hieman erilaisia versioita sanoituksesta eri konserteissa, mutta yleensä Guthrie ihailee Pavlytšenkon rohkeutta vaikeissa sääoloissa ja haastavassa ympäristössä sekä hänen kauneuttaan naisena että tarkkuuttaan ampujana.[10]
Pavlytšenkon mukaan nimettiin kalastusalus Ljudmyla Pavlytšenko, joka laskettiin vesille Sevastopolissa 1976. Laiva romutettiin Turkissa 1996.[11] Sodan aikana 1943 Neuvostoliitossa julkaistiin häntä tarkka-ampujana esittävän postimerkki. Toinen postimerkki julkaistiin 1976 hänen muistonsa kunnioittamiseksi.[6]
Fiktiivinen sotadraamaelokuva Bitva za Sevastopol (ven. Битва за Севастополь, ”Taistelu Sevastopolista”; ukr. Незламна, ”Murtumaton”) perustuu Pavlytšenkon sota-ajan kokemuksiin. Häntä näyttelee venäläinen Julija Peresild. Elokuva on ukrainalais-venäläinen yhteistuotanto, ja se kuvattiin marras-joulukuussa 2013, samaan aikaan kun Ukrainan vallankumoukseen johtaneet levottomuudet saivat alkunsa. Se sai ensi-iltansa yhtäaikaa Moskovassa ja Kiovassa keväällä 2015. Elokuvan tekijät toivoivat Venäjän ja Ukrainan yhteisestä historiasta kertovan tarinan tuovan kiisteleviä osapuolia lähemmäksi toisiaan.[12]
Lähteet
Pegler, Martin: Out of Nowhere - A History of the Military Sniper. Osprey. ISBN 1-84176-854-5
Winkler, Sheldon: The Music of World War II: War Songs and Their Stories. Lulu.com, 2015. ISBN 1576383687
Viitteet
↑ abcSakaida, Henry: Heroines of the Soviet Union 1941-45, s. 31-32. Osprey Publishing, 2012. ISBN 1780966512
↑Mary Louise O’Brien & Chris L. Jefferies: Women and the Soviet Military. The Air University. alunp. Air University Review, tammi–helmikuu 1982. Arkistoitu 11.4.2015. Viitattu 1.2.2015. (englanniksi)
↑Robert W. Thurston, Bernd Bonwetsch: The People's War: Responses to World War II in the Soviet Union, s. 220-221. University of Illinois Press, 2000. ISBN 0252026004
