Hill aloitti uransa televisiossa ja siirtyi musiikin pariin vuonna 1994. Hän perusti The Fugees -yhtyeen Prasin ja Wyclef Jeanin kanssa, ja kolmikko saavutti laajaa menestystä toisella studioalbumillaan. Hillin ainoa sooloalbumi The Miseducation of Lauryn Hill (1998) oli maailmanlaajuinen myyntimenestys ja sai tunnustusta musiikkiarvostelijoilta. Vuosituhannen vaihteessa hän vetäytyi julkisuudesta, mutta on jatkanut musiikin tekoa ja esiintyy edelleen silloin tällöin.
Hilliä pidetään hip hop- ja rapmusiikin uranuurtajana, sillä hän avasi tien useille naisräppäreille uransa alussa 1990-luvulla, jolloin tunnetut rap-muusikot olivat enimmäkseen miehiä. Myöhemmin hän toi 1990-luvun lopun uudet genret pop-rapin ja neo soulin suuren yleisön tietoisuuteen. Hän on monen 2000-luvun pop- ja hip hop -artistin esikuva.
Kouluvuosinaan Hill lauloi Yhdysvaltain kansallislaulun koripallopelin avauksessa ja esiintyi 13-vuotiaana Apollo-teatterissa. Hän opiskeli Columbia High Schoolissa ja valmistui 1993. Hän menestyi koulussa, ja hän oli mukana muun muassa cheerleading-ryhmässä ja perusti koulun gospel-kuoron. Hill kävi myös Manhattanilla teatterikursseilla[6] ja debytoi näyttämöllä vuonna 1991 off-Broadway-tuotannossa Club XII, joka oli hip hop -sovitus William ShakespearenLoppiaisaatosta. Näytelmä ei menestynyt, mutta se innoitti Hilliä kokeilemaan näyttelijänuraa.[7]
Alku näyttelijänä ja Fugees-yhtyeessä
Hill sai vuonna 1991 roolin As the World Turns -saippuasarjasta, jossa hän esiintyi muutamassa jaksossa Kira Johnsonin roolissa. Pian sen jälkeen Hill näytteli elokuvassa Nunnia ja konnia 2 – Lisää säpinää (1993). Hänen roolinsa oli kapinallinen teinityttö Rita Watson,[3] ja hän lauloi elokuvan soundtrackille kappaleet ”His Eye Is on the Sparrow” ja ”Joyful, Joyful”.[8]
Hill tutustui ensimmäisenä high school -vuotenaan yhteisten ystävien kautta muusikko Prakazrel Micheliin ja tämän serkkuun Wyclef Jeaniin. He perustivat yhtyeen nimeltä Tranzlator Crew, joka teki hip hop-, soul- ja rhythm and blues -painotteista musiikkia. Kolmikko esiintyi paikallisilla klubeilla Hill laulajanaan, ja hän opetteli samalla räppäämään. Hill opiskeli vuoden verran Columbian yliopistossa mutta keskeytti opinnot vuonna 1994 voidakseen keskittyä musiikkiuraan.[3]
Hill, Pras ja Jean nimesivät yhtyeensä uudelleen The Fugeesiksi. Nimi oli lyhenne englannin sanasta ”refugee” (suom.pakolainen). Yhtye sai 1993 levytyssopimuksen Ruffhouse Recordsilta ja oli tunnettu lajisekoituksestaan, johon kuului pääasiassa reggae-sävytteistä hip hopia. Hill oli yhtyeen keulakuva, ja häntä kutsuttiin jäsenten kesken nimellä L. Boogie. Yhtyeen esikoisalbumi Blunted on Reality julkaistiin 1994. Albumin sisällön määräsivät pääasiassa tuottajat, eikä se tehnyt suurta vaikutusta kuulijoihin eikä arvostelijoihin ja myi heikosti. Hillin täyteläinen alttoääni sai kuitenkin tunnustusta jo ensimmäisellä levyllä.[9]
Fugeesin toinen albumi The Score tuli markkinoille vuonna 1996. Yhtyeen soundia muutettiin urbaanimpaan ja samastuttavampaan suuntaan laajemman kuulijakunnan saavuttamiseksi. Hillin laulama versio vanhasta kappaleesta ”Killing Me Softly” oli läpimurtohitti ja nosti Fugeesin Billboard 200 -albumilistan kärkeen. Hillin laulu- ja rap-osuudet tulivat esille myös singleillä ”Fu-Gee-La”, ”Ready or Not” ja Bob Marley -coverilla ”No Woman, No Cry”. The Score myi maailmanlaajuisesti 17 miljoonaa kappaletta ja teki The Fugeesista siihen asti myydyimmän rap-kokoonpanon. Yhtye sai Grammy-palkinnotparhaasta rap-albumista ja parhaasta R&B-esityksestä.[3]
The Fugees hajosi vuonna 1997. Hill ja Jean olivat alkaneet seurustella yhtyeen alkuaikoina, ja suhteen päättyessä molemmilla oli jo uudet kumppanit. Tilanne vaikutti The Fugeesin jäsenten väleihin ja yhteistyön päättymiseen. Hill synnytti samana vuonna ensimmäisen lapsensa, Zion-pojan. Tytär Selah syntyi seuraavana vuonna.[10]
The Fugees käsitteli musiikissaan paljon sosiaalisia ongelmia ja kulttuuri-identiteettiä. Yhtye on esiintynyt satunnaisesti myös hajoamisen jälkeen, muun muassa New YorkinGlobal Citizen Festival -tapahtumassa syyskuussa 2023 ja Coachellassa 2024. Pysyvämmät paluuyritykset ovat kuitenkin epäonnistuneet.[11]
Sooloura
The Fugeesin hajottua Hill siirtyi soolouralle. Vuonna 1998 julkaistiin hänen ainoaksi jäänyt sooloalbuminsa The Miseducation of Lauryn Hill.[12]Jamaikalla levytetty albumi oli menestys: se myi viikossa yli 423 000 kappaletta ja piti Billboardin R&B Album -listan kärkisijaa kuusi viikkoa. Maailmanlaajuinen kokonaismyynti oli noin 20 miljoonaa kappaletta. Levyn tekoon osallistuivat esimerkiksi D’Angelo, Carlos Santana, Mary J. Blige ja tuolloin vielä tuntematon John Legend. Albumin menestynein single oli voimaantumista juhlistava ”Doo-Wop (That Thing)”. Muita listoille nousseita singlejä olivat muun muassa ”Lost Ones”, ”Ex-Factor” ja ”Everything Is Everything”. Hill oli ensimmäisiä artisteja, joka kappaleillaan nosti neo soulin suuren yleisön tietoisuuteen.[10][13]
Vuoden 1999 Grammy-gaalassa Hill oli ensimmäisenä naisena ehdolla kymmenessä sarjassa. Hänet palkittiin niistä viidessä (Vuoden albumi, Paras uusi artisti, Paras naisartistin R&B-esitys, Paras R&B-kappale ja Paras R&B-albumi), mikä oli uusi naisartistien ennätys. Albumi sai myös muita palkintoja, muun muassa kolme American Music Awardia.[3] Vuonna 2000 Hill palkittiin jälleen Grammylla tuottajan ominaisuudessa Santanan albumista Supernatural. Lisäksi hän oli ehdokkaana parhaasta R&B-laulusta kappaleella ”All That I Can Say”, jonka oli kirjoittanut ja tuottanut Mary J. Bligelle.[2]
Hill piti urallaan pitkän tauon esikoisalbuminsa jälkeen. Toukokuussa 2002 julkaistiin akustinen MTV Unplugged No. 2.0 -livealbumi, jolla Hill keskittyi enemmän kappaleiden sanoituksiin ja sanomaan kuin musiikillisiin sovituksiin. Livealbumilla Hill luopui räppäämisestä ja lauloi pienelle yleisölle säestäen samalla itseään kitaralla. Albumin arviot olivat kaksijakoisia, eivätkä monet pitäneet Hillin tyylinvaihdoksesta, mutta albumi ylsi Billboard 200 -listan kolmannelle sijalle. Myöhemmin sille myönnettiin platinalevy.[14][15]
Vetäytyminen julkisuudesta
Hill vetäytyi julkisuudesta suosionsa huipulla vuonna 2000. Kuuluisuuden paineet alkoivat saada hänestä yliotteen, eikä hän omien sanojensa mukaan voinut lähteä kotoaan edes kauppaan ilman, että hänen olisi tarvinnut huolehtia ulkonäöstään. Hill erotti manageritiiminsä, alkoi lukea Raamattua ja eli yksityistä perhe-elämää New Jerseyssä.[10] Perheeseen syntyivät pojat Joshua Omaru vuonna 2001 ja John Nesta 2003.[16]
Hill esiintymässä 2012.
Hillin myöhemmät julkiset esiintymiset ovat rajoittuneet pääasiassa erilaisiin musiikkifestivaaleihin, joilla hän on esittänyt vanhoja kappaleitaan. Vuonna 2003 hän esiintyi Vatikaanissa ja arvosteli samalla katolista kirkkoa. Hän on myös palannut muutamaan otteeseen esiintymislavalle Fugeesin kanssa. Hillin kesäkiertue vuonna 2007 kattoi 14 maata. Samana vuonna hän julkaisi kokoelmalevyn Ms. Hill, joka sisälsi muun muassa hänen debyyttialbumiltaan pois jätettyä musiikkia sekä elokuvien soundtrack-kappaleita.[11] Vuonna 2008 syntyi Hillin viides lapsi Sara.[17]
Hill aikoi vuonna 2009 järjestää kymmenen päivää kestävän Euroopan-kiertueen mutta joutui terveysongelmien vuoksi keskeyttämään sen vain kahden esiintymisen jälkeen. Tammikuussa 2010 hän konsertoi Yhdysvaltojen lisäksi Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Brasiliassa.[11] Hän on jatkanut musiikin tekoa kirjoittamalla ja levyttämällä pääasiassa soundtrackeja, muun muassa Nina Simonesta kertovaan dokumenttiin What Happened to Nina Simone? (2015) sekä elokuvaan Queen & Slim (2019).
Hill nousi uudestaan otsikoihin vuonna 2012, kun hän sai syytteen veronkierrosta. Hill myönsi syyllisyytensä ja sai kesällä 2013 kolmen kuukauden vankeustuomion. Hänet määrättiin maksamaan valtiolle noin 1,5 miljoonan dollarin verorästit. Hyvän käytöksen ansiosta hän vapautui vankilasta muutamaa päivää etuajassa.[11]
Hyväntekeväisyys
Hill on ollut mukana myös aktivismissa. Vuonna 1996 hän perusti voittoa tavoittelemattoman Refugee Projectin, joka keräsi varoja riskinuorten kesäleiriä varten. Se järjesti myös lukupiirejä, stipendejä ja koulunjälkeistä kerhotoimintaa nuorille. Hill sai työstään Essence Award -palkinnon, ja vuonna 1999 hänet palkittiin neljästi NAACP Image Awards -gaalassa. Samana vuonna Ebony-lehti nimitti hänet historian sadan vaikutusvaltaisimman afroamerikkalaisen joukkoon luettelon nuorimpana naisena.[18][12] Hill lakkautti Refugee Projectin vuonna 2002.[19]
Yksityiselämä
Hillillä on kuusi lasta, joista viisi vanhinta pitkäaikaisen miesystävänsä, Bob Marleyn pojan Rohan Marleyn kanssa. Pari erosi vuonna 2009. Vuonna 2011 Hill synnytti kuudennen lapsensa Micahin. Pojan isän henkilöllisyyttä ei ole kerrottu julkisuuteen, mutta Hill on vahvistanut, että Rohan Marley ei ole lapsen isä.[20]
Hill asuu pääasiassa Floridassa ja Karibialla. Hän elää perhekeskeistä elämää ja on aktiivinen sosiaalisessa mediassa mutta pitää tarkasti huolta yksityisyydestään.[11]
Tyyli ja imago
Hillin soolomusiikki yhdistelee rappia, soulia, reggaeta ja R&B:tä.[12] Hänet tunnetaan tummankäheästä lauluäänestään, maksimalistisesta pukeutumistyylistään ja lavaenergiastaan.[21] Hill on tunnustettu muotivaikuttaja ja käyttää usein värikkäitä asusteita ja suurikokoisia korvakoruja. Hill on inspiroinut myös hiustyylillään, johon kuuluu afrokampauksia ja -lettejä sekä rastoja. Hänen on sanottu tuoneen afrikkalaisen tyylin osaksi populaarikulttuuria ja mustien naisten kauneusihannetta.[22][23]
Hill on saanut laajaa kritiikkiä siitä, että hän on usein myöhästynyt konserteistaan tai perunut ne viime hetkellä.[21]
Merkitys
Hilliä pidetään hip hop -musiikin uranuurtajana, sillä hän oli ensimmäinen naisartisti, joka sooloalbumillaan yhdisti rap-soundin laulumelodiaan, jolloin syntyi niin kutsuttu ”pop-rap”. Samalla hän avasi tien lukuisille muille artisteille, jotka hänen innoittaminaan ovat ottaneet melodisen rapin käyttöön omassa musiikissaan. Heihin kuuluvat esimerkiksi Beyoncé, Drake, Nicki Minaj ja Kanye West.[24]Billboard valitsi vuonna 2015 Hillin ainoana naisena kymmenen suurimman rap-artistin listan seitsemännelle sijalle.[25]
Hillin esikoissooloalbumi The Miseducation of Lauryn Hill valittiin vuonna 2011 mukaan Yhdysvaltain kongressin kirjaston National Recording Registry -kokoelmaan, johon kootaan esteettisesti, historiallisesti tai kulttuurisesti merkittäviä levyjä.[26] Albumi pääsi vuonna 2005 julkaistuun hakuteokseen 1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään.[27] Heinäkuussa 2017 Yhdysvaltojen julkisen palvelun radioyhtiö NPR nimesi albumin kaikkien aikojen toiseksi merkittävimmäksi naispuolisen artistin tekemäksi musiikkialbumiksi, edellään vain Joni MitchellinBlue.[28]
_(cropped).jpg)
