PROFILBARU.COM

K-141 Kursk
	; Kurskin sisaralus K-186 Omsk
Aluksen vaiheet
Rakentaja	Severodvinskin telakka
Kölinlasku	22. maaliskuuta 1990
Laskettu vesille	16. toukokuuta 1994
Palveluskäyttöön	30. joulukuuta 1994
Poistui palveluskäytöstä	elokuu 2000
Tekniset tiedot
Uppouma	14 300 t (pinta-ajossa)
Pituus	154,0 m
Leveys	18,2 m
Syväys	9,0 m
Propulsio	2 × OK-650b-ydinrektoria; 2 × höyryturbiinia
Nopeus	16 solmua (pinnalla); 32 solmua (sukellus)
Miehistöä	44 upseeria, 68 matruusia
Maksimisyvyys	300–500 m
Aseistus
Torpedot	4 × 533 mm torpedoputkea keulassa; 2 × 650 mm torpedoputkea perässä
Ohjukset	24 × P-700 Granit
	Infobox OK

K-141 Kursk oli Venäjän pohjoisen laivaston Oscar II -luokan ydinsukellusvene, joka upposi 12. elokuuta 2000 Barentsinmerellä torpedo-osaston räjähdyksen vuoksi. Pelastusyrityksistä huolimatta aluksen kaikki 118 miehistönjäsentä kuolivat onnettomuudessa. Aluksen uppoaminen oli Venäjän laivaston historian pahin sukellusveneonnettomuus.

Valmistus

Pääartikkeli: Projekti 949

Alus tilattiin Severodvinskin telakalta, missä köli laskettiin 22. maaliskuuta 1990 nimellä K-141. Alus nimettiin uudelleen 13. huhtikuuta 1993 Kurskiksi^[1]. Se laskettiin vesille 16. toukokuuta 1994 ja otettiin palvelukseen 30. joulukuuta.^[2]

Palvelus

Palvelukseen otettaessa alus sijoitettiin Venäjän pohjoiseen laivastoon, jonka ankkuripaikkana oli Andreajevan lahti noin sadan kilometrin päässä Murmanskista,^[3]. Alus lähetettiin 1999 Välimerelle, jossa se jäljitti Kosovon sotaan osallistuneita Yhdysvaltain laivaston aluksia.

Uppoaminen

Alus osallistui elokuussa 2000 Barentsinmerellä, 135 kilometriä Severomorskista pohjoiseen merisotaharjoitukseen, jossa sen miehistöä koulutettiin vihollislaivojen torpedoinnissa. Se laukaisi 12. elokuuta harjoitustorpedoja Orlan-luokan taisteluristeilijä Pjotr Velikiä kohti.^[4]

Seismografiset asemat Yhdysvalloissa, Norjassa ja Venäjällä havaitsivat kello 11.32 Moskovan aikaa räjähdyksiä harjoitusalueella.^[4] Räjähdysvoima vastasi noin sataa kilogrammaa TNT:tä. Räjähdys tapahtui keulan torpedo-osastossa, ja sen olisi pitänyt pysähtyä luukkuun, joka erottaa torpedo-osaston muusta sukellusveneestä. Räjähdyshetkellä luukku oli kuitenkin auki, koska miehistön jäsenet olivat yrittäneet päästää paineistettua ilmaa pois torpedo-osastosta. Räjähdys eteni avoimen luukun kautta kahteen seuraavaan osastoon, joissa seitsemän miehistön jäsentä kuoli ja 38 loukkaantui. ^lähde?

Räjähdys sytytti sukellusveneen sisätiloissa tulipaloja, joiden aiheuttama savupilvi pääsi ilmastointijärjestelmän kautta muihin osastoihin, joissa miehistön jäseniä tukehtui joko myrkylliseen häkään tai hapen puutteeseen. Räjähdyksen jälkeen aluksen päällikkö yritti laukaista sukellusveneen hätäpoijun ilmoittaakseen onnettomuudesta. Poiju oli 1999 poistettu Välimerellä, koska sen pelättiin saattavan paljastaa Kurskin sijainnin Yhdysvaltain laivaston aluksille. ^lähde?

Kahden minuutin ja viidentoista sekunnin kuluttua ensimmäisestä räjähdyksestä tapahtui toinen, jonka voimakkuus vastasi 3–7 tonnin TNT-latausta. Mittalaitteiden mukaan sen synnyttämä vedenalainen värähtely oli Richterin asteikolla 3,5:n ja 4,6:n välillä, eli se vastasi heikkoa maanjäristystä.^[5] Ensimmäisen räjähdyksen tavoin toinenkin räjähdys eteni sukellusveneen halki surmaten neljässä ensimmäisessä osastossa olleet. Räjähdyksen paineaalto pysähtyi kuitenkin neljännen ja viidennen osaston väliseen laipioon, jonka takana olivat ydinreaktorit. ^lähde?

Räjähdyksen voima repi Kurskin keulan kappaleiksi ja aiheutti kaksimetrisen repeämän, josta vettä tulvi sisätiloihin 90 000 litraa sekunnissa. Veden painosta Kursk vajosi Barentsinmeren pohjaan (uppoamispaikan koordinaatit: 69°40′N, 037°35′E). 23 miehistön jäsentä kuudennesta osastosta eteenpäin selviytyi hengissä, mutta he eivät päässeet sukellusveneestä ulos, vaan kokoontuivat viimeiseen, yhdeksänteen osastoon odottamaan, kunnes pelastusryhmä saattaisi heidät turvallisesti pinnalle. Kun ydinreaktorit sammuivat automaattisesti ja varareaktorien virta loppui, miehet joutuivat odottamaan pelastusta umpipimeässä ja ahtaassa tilassa. Kun Kursk paikallistettiin, kaikki 23 räjähdyksestä selviytynyttä miehistön jäsentä olivat tukehtuneet hapenpuutteeseen. ^lähde?

Hylyn löytyminen ja nosto

Pelastusalus Rudnitski ja kaksi Priz-luokan sukellusvenettä AS-32 ja AS-34 saatiin paikalle seuraavana aamuna, mutta pelastusyritykset jäivät tuloksettomiksi. Norjalaiset sukeltajat saavuttivat aluksen 20. elokuuta, jolloin koko aluksen todettiin täyttyneen vedellä ja enemmistä pelastusyrityksistä luovuttiin. ^lähde?

Hylky nostettiin syksyllä 2001 ja hinattiin Rosljakovon telakalle. Aluksen mukana nostettiin 115 ruumista. Kolmea ruumista ei löydetty. ^lähde?

Onnettomuuden aikana Venäjän presidentti Vladimir Putin oli lomalla Sotšissa ja ehti onnettomuuspaikalle vasta viiden päivän kuluttua. Omaiset eivät saaneet onnettomuudesta tietoa muuten kuin viestimien kautta, mutta onnettomuuden jälkeen viestimet pantiin kuriin sillä perusteella, että kontrolloimaton tieto on rahoitettu ulkomailta.^[6]

Noston jälkeen räjähdyksen ja koko onnettomuuden syy paljastui tutkijoille. Torpedojen polttoaineessa oli vetyperoksidia, joka muuttuu syttymisherkäksi kosketuksissa esimerkiksi ruosteen kanssa. Virallisen selityksen mukaan erään torpedon pohjassa oli pienehkö halkeama, jonka kautta vetyperoksidi valui ulos ja muodosti lattialle lammikon, joka joutui kosketuksiin ruosteen kanssa ja räjähti valtavalla voimalla, mistä johtui ensimmäinen räjähdys. Ensimmäisen räjähdyksen kuumuus räjäytti muutkin torpedot, mistä johtui toinen räjähdys. ^lähde?

Lähteet

Hampshire, Edward: Soviet Cruise Missile Submarines of the Cold War. (New Vanguard 260) Osprey Publishing, 2018. ISBN 978-1-4728-2499-8 (englanniksi)
Alarcón, Alessandro A. Vilches: From Julietts to Yasens Development and Operational History of Soviet Cruise-Missile Submarines 1958-2022. (Europe@War series No. 22) Helion & Company Ltd, 2022. ISBN 978-1-915070-68-5 (englanniksi)

Viitteet

↑ Hampshire 2018 s. 47
↑ Hampshire 2018 s. 38
↑ bellona.org Viitattu 3.1.2016
↑ ^a ^b Alarcón 2022 s. 77
↑ webimst.edu^{[vanhentunut linkki]} Viitattu 6.3.2009
↑ René Nyberg: Patriarkkoja ja oligarkkeja, s. 43–43. Siltala, 2019. ISBN 978-952-234-569-1