Kolhoosi Armenian vuoristossa Džermukissa.Juutalainen kolhoosi Ukrainassa 1930-luvulla
Kolhoosi (ven.колхоз, коллективное хозяйство, kolhoz, kollektivnoje hozjaistvo, колхо́з(ohje)[kʌlˈxos]) eli yhteistoimintatila on maatila, jota yhteisö viljelee valtion valvonnassa ja joka toimii osuustoimintaperiaatteella.[1]Neuvostoliitossa kolhoosien määrä kasvoi ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana, kun viljelijöitä kannustettiin ja lopulta jopa pakotettiin liittymään yhteen. Täysimittainen kollektivisointi alkoi yhtäkkiä vuonna 1929. Stalin antoi selitykseksi toiminnan kiivaudelle keskivarakkaiden talonpoikien halukkuuden liittyä kolhooseihin, mutta myönsi samalla vallankumouksen alkaneen ylhäältä joukkojen vain kannattaessa ideaa.[2]
Kolhooseja oli kolmea eri tyyppiä. Ensimmäinen tyyppi oli pelkkä maanmuokkausosuuskunta eli TOZ, jossa osuuskunta omisti pelkät tuotantovälineet. Toisen tyypin muodosti ARTTELI, jossa tuotanto oli järjestetty kollektiiviselle pohjalle ja kolmantena kommuuni, jossa kaikki oli yhteistä tuotteiden jakelua myöten.[2] Olosuhteista riippui, millaista maataloutta kolhoosissa harjoitettiin. Useimmilla kolhooseilla oli lasten opetusta varten oma alkeiskoulu.[3]
Stalinin antaman päätöksen nojalla kulakit eivät voineet liittyä kolhoosiin, mutta heidän omaisuutensa sai kolhoosin jäsenistö pitää yhteisesti. Kulakit perheineen karkotettiin seudulta kaukaisille leireille pakkotyöhön.[2]
Kollektivisointi sujui niin kiivaasti, että Stalin piti maaliskuussa 1930 sitä hillitsevän puheen, "menestys panee pään pyörälle". Puheessa hän selitti yhdistymisen olevan vapaaehtoista ja tuomitsi tapahtuneet vääryydet. Hänen mukaansa tarkoituksenmukaista ei ollut perustaa kommuuneja, vaan artteleja, joissa sai pitää omaa viljelypalstaa ja kotieläimiä.[2]
Valtion kannalta kollektivisointi tarjosi mahdollisuuden torimyynnin rajoittamiseen sekä maatalousväestön tulotason valvomiseen nopean suurteollistamisen rahoittamiseksi. Myös koneistus keskitettiin valtion kone- ja traktoriasemille, josta kolhoosit saivat vuokrata niitä. Koneiden vuokra perittiin kolhooseilta veroina, jotka maksettiin maataloustuotteina. Kone- ja traktoriasemien yhteydessä olivat poliittiset toimistot, joiden päällikkönä olivat komissaarit. Komissaarin tehtävä oli valvoa, että kolhoosit täyttivät niille asetetut tavoitteet, minkä vuoksi hän joutui päivittäin käymään kolhooseissa. Poliittisen toimiston henkilökuntaan kuului komissaarin lisäksi agronomeja, koneinsinöörejä ja arkkitehteja. Vuonna 1958 kolhoosit saivat oikeuden hankkia omia koneita ja omistaa niitä, samalla koneasemat muuttuivat korjausasemiksi.[1][3]
Neuvostoliittolaisen kolhoosin jäsen (ven.колхо́зник, kolhoznik) sai osuuden tilan tuotosta tekemiensä työpäivien lukumäärän mukaan, valtiontiloilla eli sovhooseissa taas työntekijöille maksettiin rahapalkkaa. Kolhoosin jäsenillä oli myös oikeus 0,25-0,5 hehtaarin yksityisviljelmään ja pitää muutamia kotieläimiä.[1] Monet maatyöläiset pitivätkin kolhooseista juuri näiden oikeuksien vuoksi, sillä he saivat suurimman osan tuloistaan oman maa-alueensa ansiosta. Toimeentuloa haittasi se, että kolhoosin ylijäämävilja saatettiin joutua myymään valtiolle nimelliseen hintaan. Koska ylijäämäviljan myynnistä vapailla markkinoilla saaduilla tuloilla rahoitettiin esimerkiksi vaatteet ja muut kulutustarvikkeet vuoden aikana, saattoi pakollinen ylijäämäviljan myyminen valtiolle aiheuttaa kolhoosityöntekijöille köyhyyttä. Kolhooseilla oli periaatteessa oikeus myydä ylijäämävilja torilla käypään hintaan, mutta kaupunkien ja huonosti tuottavien kolhoosien tarpeita varten saatettiin määrätä ylijäämäviljan myynti valtiolle.[3]
Toisen maailmansodan jälkeen kolhoosien kokoa kasvatettiin Neuvostoliitossa entistä suuremmiksi. Vuonna 1959 kolhoosiviljelmän keskipinta-ala oli 2 380 ha ja kokonaispinta-ala 5 500 ha. Kolhoosissa asui keskimäärin 342 talonpoikaisperhettä.[1]
