Kirkko-oikeus on eri kirkkokuntien ja niiden jäsenten toimia järjestävien oikeussäännösten kokonaisuus, jonka piiriin kuuluu myös alaa koskeva oikeustieteellinen tutkimus. Katolinen kirkko-oikeus eli kanoninen oikeus (lat. jus canonici) liittyy kiinteästi kristinuskoon ja Raamattua pidetään keskeisenä oikeuslähteenä. Sen perustana on jumalallinen oikeus (jus divinum), jota pidetään varsinaisena kirkko-oikeutena (jus ecclesiasticum). Muun kirkollista elämää koskevan lainsäädännön katsotaan liittyvän kirkkopoliittiseen toimintaan.
Muissa kirkoissa käytetään nimitystä autonominen kirkko-oikeus siitä, mikä perustuu kirkon omaan lainsäädäntöön. Kanonisen oikeuden kaltainen perusta on myös ortodoksisessa ja anglikaanisessa kirkko-oikeudessa. Reformoitujen kirkkojen käyttämät oikeusnormit perustuvat suoraan Raamattuun. Muista poiketen luterilaista kirkko-oikeutta pidetään kokonaan inhimillisenä oikeutena, ei siis jumalallisena.
Kirkko-oikeus jakautuu kahtia: 1. kirkollista elämää ja jäsenten keskinäisiä suhteita sääntelevään kirkko-oikeuteen sekä valtion ja 2. kirkon suhteita sääntelevään kirkko-oikeuteen. Säännökset luo yleensä kirkko itse, mutta valtiokirkoissa valtio tekee lopullisen päätöksen. Valtiokirkkoja koskeva oikeusjärjestys on osa julkisoikeutta. Eri kirkkokuntien välisiä oikeussuhteita käsittelee ekumeeninen kirkko-oikeus, joka kehittyi 1900-luvulla kirkkokuntien omien säädösten rinnalle.
Kirkko-oikeuden perustajana pidetään italialaista kamaldolilaismunkkia Gratianusta, joka eli noin 1100–1160. Hän toimitti noin 1142 oman käsityksensä mukaan voimassa olleista paavin määräyksistä kokoelman, josta käytetään nimeä Concordia discordantium canonum tai Decretum Gratiani. Myöhemmin koottiin lakikokoelma, joka 1500-luvulla sai nimen Corpus juris canonici. Sen ensimmäisen osan muodostaa Gratianuksen kokoelma.
Katso myös
Lähteet
- Otavan iso tietosanakirja. Otava 1960–1965.
- Uusi tietosanakirja. Tietosanakirja Oy 1960–1966.
