Keijukainen eli keiju on nykymerkityksessään yhteisnimitys monenlaisille pienille, siroille ja kauniille naispuolisille uskomus- ja satuolennoille, joilla on selässään hyönteismäiset siivet. Keijukaiset osaavat lentää ja tehdä taikoja, ja ne ovat yleensä kuolemattomia. Keijukaisten olemassaoloon on entisaikoihin uskottu eri puolilla Eurooppaa, ja ne ovat nykyisinkin yleinen kuvitustaiteen ja lastenkirjojen aihe.[2]
Sanan 'keijukainen' merkitys on suomen kielessä muuttunut britannialaisen keijukaisperinteen vaikutuksesta. Alun perin sanalla tarkoitettiin suomessa vainajiin liittyviä pahanhajuisia olentoja.[3]
Keijujen siivet ovat esimerkiksi perhosen tai sudenkorennon siipien kaltaiset. Keiju saattaa olla osittain tai kokonaan aineeton tai sumunkaltainen. Keijujen mielipaikoiksi on usein mielletty pienet metsälammet tai järvien tyynet lahdet. Tällaisia on maalattu esimerkiksi ruotsalaisessa maalaustaiteessa. Veden yllä liikkuva hyönteinen tai veden pinnasta illalla kohoava sumukiehkura voi näyttäytyä hyvinkin keijun oloisena. Toinen niin hyönteisten kuin keijujenkin suosima paikka on kukkaketo ja tällaisia ”kukkaiskeijuja” liikkuu etenkin kuvitustaiteen puolella.
Keijujen suhde ihmisiin on ohut. Keijukaiset vain lentelevät tai tanssivat onnellisina omilla asioillaan, joita ihminen voi lähinnä vain häiritä läsnäolollaan. Joskus keijut pilailevat ihmisten kustannuksella – ne saattavat esimerkiksi vaihtaa oman lapsensa ihmisvauvan tilalle. Läntisessä Euroopassa tunnetaan paikkoja, joihin uskottiin olevan vaarallista mennä niillä tanssivien keijukaisten vuoksi. Tämä tanssi muodostui niin hurjaksi, että se saattoi jopa tappaa lähistölle erehtyneen.
Nimityksen historia
Se satuolento, jota länsimaissa, Suomi mukaan lukien, nykyisin kutsutaan 'keijukaiseksi', on alkuperältään osa länsieurooppalaista tarinaperinnettä. Etenkin Britteinsaarilla on vahva ja monimuotoinen keijukaisuskomusten perinne, jonka keijukaiskuva on levinnyt Suomeenkin. Suomalaisessa vanhassa tarinaperinteessä ei kuitenkaan ollut vastinetta nykyaikaiselle siivekkäälle ja sievälle keijulle. Naispuolisista suomalaisista luonnonhaltioista keijukaista eniten vastaavat metsänneito ja vedenneito. Suomalaisessa kansanuskossa ‘keijukaisiksi’ kutsuttiin vainajien henkiä tai henkiolentoja. Vielä vuonna 1789 Mythologia FennicassaChristfried Ganander määrittelee keijukaiset pieniksi lentäviksi olennoiksi, joita nähdään ruumissaatoissa, hautausmailla ja teillä. Sana sai suomen kielessä nykymerkityksensä vasta kun sadunkirjoittajat ja -suomentajat alkoivat käyttää uudenlaisesta metsänhengestä nimitystä keijukainen. Kun näitä satuja kirjoitettiin lapsille, keijukaiset kesyyntyivät ja muuttuivat viattomiksi, kuten monille muillekin taruolennoille on käynyt.[4]
Tunnetuissa tarinoissa
Britteinsaarilla keijukaishahmoja (engl. fairy) esiintyy esimerkiksi William Shakespearen näytelmissä Kesäyön unelma ja Myrsky. Keijukaiset esiintyvät usein myös esimerkiksi “vaihdokkaista” kertovissa tarinoissa, joissa keijukaiset ovat vaihtaneet ihmislapsen omaan lapseensa. Myös tarinat keijukaisten ja ihmisten välisistä avioliitoista ovat olleet Britanniassa suosittuja.[5]
Keijukaista, haltiatarta ja prinsessahahmoa voi joissain saduissa olla vaikea erottaa toisistaan. Tällöin sadun kääntäjän ja kuvittajan rooli nousee merkittäväksi satuolennon tunnistamisen kannalta. Haltiat ovat usein isokokoisempia kuin keijukaiset, tekevät useampia taikoja ja voivat olla miespuolisia yhtä hyvin kuin naispuolisia.[10]
Nykymuunnelmia
Nykykulttuuri tuntee myös toiveita toteuttavat, ihmis-sosiaaliset keijut, kuten hammaskeijun. Keijua on käytetty myönteisenä kannusteena lapsille kertomalla keijun palkitsevan kilttejä lapsia.
Lähteet
Niinisalo, Suvi: Keijukaisten lähteillä. Jyväskylä: Atena, 2004. ISBN 951-796-358-0
Leppälahti, Merja: Vahvaa väkeä: Kotimaisia uskomus- ja fantasiaolentoja. 2012.
