Hänen syntymänimensä oli Caterina Maria Romola di Lorenzo de’ Medici ja hän kuului kuuluisaan italialaiseen Medicien mahtisukuun. Catherine oli Ranskan kuninkaan puoliso sekä kolmen Ranskan kuninkaan äiti. Hänen toiseksi vanhimman poikansa Kaarle IX:n hallituskaudella järjestettiin Pärttylinyön verilöyly joukkomurha vuonna 1572.[1]
Caterina de’ Medicin vanhemmat olivat Urbinon herttua Lorenzo de’ Medici nuorempi ja ranskalainen perijätär, Boulognen kreivitär Madeleine de la Tour d’Auvergne (1498–1519), joka oli Jean III de La Tourin (1467–1501) Auvergnen ja Lauraguaisin kreivin ja Bourbonin herttuatar Jeannen (1465–1511) nuorempi tytär. Caterina oli heidän ainoa lapsensa, jonka syntymästä iloittiin kuin hän olisi ollut poika. Lisäksi hänellä oli avioton velipuoli Alessandro de’ Medici, isän suhteesta mustan palvelijattaren kanssa, josta tuli myöhemmin ensimmäinen Firenzen herttua.[2] Vanhempien avioliiton järjestivät Ranskan kuningas Frans I ja Lorenzon setä, Medici-sukuinen paavi Leo X. Pian Caterinan syntymän jälkeen tämä mahtisukujen välinen avioliitto loppui, sillä sekä Caterinan isä kuoli sairauteen (rutto tai kuppa) 26-vuotiaana viisi päivää vaimonsa jälkeen, äiti kuoli synnytyksen jälkeiseen infektioon (tai ruttoon) kaksi viikkoa tytön syntymän jälkeen.[2]
Hänet kasvatettiin tiukasti ja korkeatasoisesti firenzeläisessä Santissima Annuziata delle Murate luostarissa vuosina 1526-1529, mikä oli hänen elämänsä onnellisimmat kolme vuotta[3] ja keisari Kaarle V:n joukkojen tekemän Firenzen piirityksen ja valtauksen jälkeen vuonna 1530 roomalaisessa luostarissa.[2]
Paavi Leo X:n serkku kardinaali Giulio de’ Medici valittiin paaviksi vuonna 1523 nimellä Klemens VII. Hänen sukulaistyttärenään ja Medicien suvun jäsenenä Caterina oli pienestä pitäen puheenaiheena eurooppalaisten kuninkaallisten avioliittoneuvotteluissa. Muun muassa Skotlannin kuningas Jaakko V kosi häntä lähettiläänsä välityksellä puolisokseen.[4] Klemens VII:n onnistuikin järjestämään suojatilleen erinomaisen avioliiton.[2]
Avioliitto ja perilliset
Catherine ja Henrik lapsineen
Vasta 14-vuotias Caterina vihittiin paavi Klemens VII:n johdolla Saint-Ferréol les Augustins kirkossa Marseille'ssa 28. lokakuuta 1533 silloisen Orléansin herttuan, 14-vuotiaan Henrin kanssa, josta tuli Ranskan kuningas Henrik II. Avioliitto pantiin täytäntöön samana iltana, ja puheiden mukaan sulhasen isä Frans I valvoi toimitusta.[5]Klemens VII, joka kuoli vajaa vuosi avioliiton solmimisen jälkeen maksettuaan Caterinan myötäjäiset vain osittain, mikä sai appi Frans I:n tokaisemaan: “Tämä tyttö on tullut luokseni ilkosen alasti.” (ransk. "J'ai reçu la fille toute nue.")[6]
Sijaishallitsija Catherine de' Medici neljän nuorimman lapsensa kanssa. Vas. Alençonin herttua Hercule eli François, kuningas Kaarle IX, prinsessa Marguerite de Valois ja Anjoun herttua, tuleva Henrik III. François Clouet'n työpaja n. 1561. Huomaa että tytär on esitetty veljiensä takana.
Henrikin vanhempi veli, Ranskan kruununperijä, dauphin François kuoli yllättäen 18-vuotiaana elokuussa 1547 vilustumiseen, kun Catherine ja Henrik olivat vasta 17-vuotiaita. Henrikistä tuli Ranskan kruununperijä, dauphin, ja Catherinesta dauphine. Heidän avioliittonsa oli pitkään lapseton,[2] vaikkakin Henrikillä oli ainakin yksi, vuonna 1537 syntynyt avioton lapsi. Avioliiton lapsettomuudesta syytettiin Catherinea, vaikka syynä oli myös se ettei aviopuoliso Henrik välittänyt hänestä vaan aloitti suhteen itseään 20 vuotta vanhemman hovinainen Diane de Poitiers'n kanssa vuonna 1534.[7] Koko 25 vuotta kestäneen avioliittonsa aikana Catherine joutui elämään syrjässä ja sietämään miehensä rakastajatarta, erittäin älykästä ja itsevarmaa Diane de Poitiers'ta, jota aviomies hyväili julkisesti hovin tilaisuuksissa.[5]
Pariskunnan ensimmäinen lapsi, tuleva Frans II syntyi vuonna 1544 yli kymmenen vuoden avioliiton jälkeen.[2] Ennen pojan syntymää Collège de Coenouailles'n lääketieteen professori, lääkäri Jean Fernel (1497–1558)[8] tutki kuningasparin, joka kenties totesi pariskunnan sukupuolielimissä joitakin poikkeuksia. Hän kielsi antaneensa mitään neuvoja, mitä kuningasparin pitäisi tehdä voidakseen saada lapsen. Ei tiedetä mitä vikaa heissä oli, mutta Catherine tuli ensimmäistä kertaa raskaaksi.[9][10] Catherine synnytti lopulta kymmenen lasta, joista seitsemän eli aikuisiksi.[2]
Catherinen ja Henrikin pieninä kuolleet lapset Louis sekä kaksoset Victoire ja Jeanne, Le livre d'heures de Catherine de Médicis
Catherine piti aina tiukasti huolta lastensa parhaasta, valvoi heidän koulutustaan[2] vuodesta 1551 lähtien — tätä ennen Diane de Poitiers'lla oli ollut tämä oikeus[11] — ja järjesti heille edullisia avioliittoja.[2] Hän yritti järjestää liiton Englannin kanssa naittamalla 1570-luvulla joko poikansa Henrin tai François'n jo yli 40-vuotiaan Elisabet I:n kanssa.[2] Hänen vanhimmasta tyttärestään tuli Espanjan kuningatar Isabel.
Catherinelle ja Henrikille syntyi kymmenen lasta, joista seitsemän eli aikuiseksi asti:[2]
François, Frans II Ranskan kuningas (19. tammikuuta 1544 – 5. joulukuuta 1560), avioitui Skotlannin kuningatar Marian kanssa vuonna 1558. Liitto oli lapseton. Kuoli 16-vuotiaana korvainfektioon.
Élisabet de Valois, Ranskan prinsessa, Espanjan kuningatar Isabel (2. huhtikuuta 1545 – 3. lokakuuta 1568), avioitui 14-vuotiaana Espanjan kuningas Filip II:n kanssa vuonna 1559. Heille syntyi viisi tytärtä, joista yhdestä tuli Espanjan Alankomaitten hallitsija Isabel Clara Eugenie; kuoli 23-vuotiaana synnytykseen
Claude de Valois (12. marraskuuta 1547 – 21. helmikuuta 1575), avioitui Lothringenin herttua Charles III:n "Suuren" kanssa vuonna 1559. Kampurajalastaan ja epämuodostuneesta selkärangastaan huolimatta hänellä oli onnellinen avioliitto. Heille syntyi yhdeksän lasta; kuoli 28-vuotiaana synnytykseen.
Louis, Orléansin herttua (3. helmikuuta 1549 – 24. lokakuuta 1550), kuoli alle kaksivuotiaana
Charles Maxilimien, Kaarle IX Ranskan kuningas (27. kesäkuuta 1550 – 30. toukokuuta 1574), avioitui Elisabet Itävaltalaisen kanssa vuonna 1570. Heille syntyi yksi tytär, joka eli kuusivuotiaaksi; kuoli 23-vuotiaana tuberkuloosiin[12]
Alexandre Édouard, Henrik III Ranskan kuningas (19. syyskuuta 1551 – 2. elokuuta 1589), avioitui Louise de Lorrainen kanssa vuonna 1575. Liitto oli lapseton. Kuoli 38-vuotiaana salamurhattuna.
Marguerite de Valois (14. toukokuuta 1553 – 27. maaliskuuta 1615), avioitui Navarran kuningas Henrikin, tulevan Ranskan kuningas Henrik IV:n kanssa[2] vuonna 1572. Liitto oli lapseton.
(Hercule) François, Anjoun ja Alençonin herttua (18. maaliskuuta 1555 – 19. kesäkuuta 1584), otti uuden nimen François konfirmaationsa jälkeen vanhimman veljensä muistoksi; sairasti 8-vuotiaana isorokon, joka arpeutti hänen kasvonsa ja vioitti hänen selkärankaansa. Kuningatar Elisabet I, jonka kanssa tätä yritettiin naittaa vuonna 1579 sanoi: "Hän on minun sammakkoni (engl. frog = ranskalaisten pilkkanimi) ja vähemmän epämuodostunut kuin odotin."[13] Kuoli 29-vuotiaana malariaan naimattomana, ilman perillisiä.[14]
kaksoset Victoire (24. kesäkuuta 1556 – 17. elokuuta 1556), kuoli alle kolmikuisena ja Jeanne (24. kesäkuuta 1556), joka ilmeisesti oli perätilassa, koska lapsi kuoli kohtuun ja jalat jouduttiin katkaisemaan, jotta Catherinen henki voitiin pelastaa. Tämän synnytyksen jälkeen lääkärit neuvoivat Catherinea tulemasta uudelleen raskaaksi. [15]
Astronomit tutkivat auringonpimennystä, Antoine Caron 1570-luku. Catherinea kiehtoi tähtitiede ja astrologia, ja hän rakennutti tornin, Colonne de l'Horoscope, jota käytettiin mahdollisesti tähtien havainnointiin.[5]Kuvakudos, joka kuvaa Catherine de' Medicin pitämää juhlaa Tuileries'n palatsissa Pariisissa vuonna 1573 Puolan lähettiläiden kunniaksi, jotka vierailivat luovuttamassa Puolan valtaistuimen hänen pojalleen Henrikille, Anjoun herttualle, tulevalle Ranskan Henrik III:lle. Kuvakudos on yksi sarjasta, joka tunnetaan nimellä "Valois kuvakudokset", jotka ylistävät Catherine de' Medicin hovin juhlia ja loistokkuutta.
Taiteiden suosija
Catherine uskoi valistuneen renessanssiruhtinaan (Il Principe) humanistiseen ihanteeseen, jonka auktoriteetti oli riippuvainen sekä taiteista että asevoimista.[16] Häntä inspiroivat appensa Ranskan kuningas Frans I:n esimerkki, joka oli tukenut Euroopan johtavia taiteilijoita hovissaan, sekä hänen omat Medici-suvun esi-isänsä, jotka olivat tunnettuja taiteentukijoita. Sisällissotien vuoksi monarkian kunnioittaminen heikkeni ja hän pyrki vahvistamaan kuninkaallista arvovaltaa runsailla kulttuuriteoilla. Saatuaan kuninkaalliset käyttövarat hallintaansa, hän käynnisti taiteellisen tukiohjelman, joka kesti kolme vuosikymmentä. Tänä aikana hän johti merkittävää ranskalaista myöhäisrenessanssikulttuuria kaikilla taiteen aloilla.[5]
Hôtel de la Reine palatsissa Catherinen kuoleman jälkeen tehty inventaario osoittaa hänen olleen innokas keräilijä. Luetteloituihin taideteoksiin kuului hänen tilaamiaan kuvakudoksia, käsin piirrettyjä karttoja, veistoksia, arvokkaita tekstiilejä, norsunluu-upotuksilla koristettuja eebenpuuhuonekaluja, posliiniastiastoja ja Limogesin keramiikka.[5] Mukana oli myös satoja muotokuvia, jotka olivat tulleet muotiin Catherinen elinaikana. Monet hänen taidekokoelmansa muotokuvista olivat taidemaalari Jean Clouet'n (1480–1541) ja tämän pojan François Clouet'n (n. 1510–1572) tekemiä. François Clouet piirsi ja maalasi muotokuvia Catherinen koko perheestä ja monista hovin jäsenistä.[17] Catherinen kuoleman jälkeen ranskalaisten muotokuvien laatu alkoi heiketä. Vuoteen 1610 mennessä edesmenneen Valois'n hovin suojelema ja François Clouet'n huipulle nostama koulukunta oli jo kokonaan kuollut.[17] Hän suosi myös Fontainebleun linnaan maalauksia tehneeseen taiteilijaryhmään kuulunutta manieristi Antoine Caronia (1521–1599), joka teki hänelle maisema-, historia- ja allegorisia maalauksia sekä Jean Cousin nuorempaa (n. 1522–1595), jolle maksettiin suuria summia Henrik II:n Pariisin kuninkaana tulon vuonna 1547 juhlistamisen suunnittelemisesta.
Puoliso Henrik II:n sydämen sisältävää uurnaa kannatteleva "Kolme sulotarta" veistos (Les Trois Grâces), Germain Pilon, jalusta Domenico del Barbiere 1591
Catherine tuki runoilijoita, kuten Pierre de Ronsardia, Rémy Belleau'ta, Jean-Antoine de Baïf'ia ja Jean Dorat'ia, jotka kirjoittivat runoja, käsikirjoituksia ja niihin liittyvää kirjallisuutta hovin juhliin ja julkisiin tapahtumiin, kuten kuninkaallisiin esiintymisiin ja häihin.[6] Catherine jopa määräsi Ronsardin kirjoittamaan runon Englannin Elisabet I:lle kunnioittamaan uutta rauhansopimusta.[18] Nämä runoilijat olivat osa ryhmää, joka tunnetti nimellä Pléiade, joka loi kansankielistä ranskalaista kirjallisuutta kreikkalaisten ja latinalaisten mallien mukaisesti. Catherine de' Medici oli myös kiinnostunut italialaisesta kirjallisuudesta: Torquato Tasso esitteli hänelle vuonna 1562 runoelmansa Rinaldo, ja Pietro Aretino ylisti häntä "naiseksi ja jumalattareksi rauhallinen ja puhdas, olentojen majesteetti inhimillinen ja jumalallinen".[5]
Catherine de' Medicin suurin rakkaus taiteiden joukossa oli arkkitehtuuri. Medicien perillisenä häntä ohjasi intohimo rakennuttaa ja halu jättää jälkeensä merkittäviä taiteen saavutuksia.[19] Puoliso Henrik II:n kuoleman jälkeen Catherine ryhtyi ikuistamaan miehensä muistoa ja lisäämään Valois'n monarkian loistoa useiden kalliiden rakennusprojektien avulla.[20] Näihin kuuluivat Château de Montceaux'n, Château de Saint-Maurin ja Chenonceaun linnan rakennustyöt. Catherine rakennutti Pariisiin kaksi uutta palatsia: Tuileries'n ja Hôtel de la Reinen (Kuningattaren palatsi). Hän oli tiiviisti mukana kaikkien arkkitehtuuriprojektiensa suunnittelussa ja valvonnassa.[5]
Catherine kaiverrutti rakkautensa ja surunsa vertauskuvat rakennustensa kiveen.[5] Runoilijat ylistivät häntä uutena Artemisiana KaarianArtemisia II:n jälkeen, joka rakennutti Halikarnassoksen mausoleumin kuolleen aviomiehensä haudaksi.[16] Kunnianhimoisen vuonna 1559 tilatun ja vasta vuonna 1572 aloitetun Valois-suvun rotunda hautakappelin, jonka rakentamista valvoivat sekä muokkasivat vuosina 1572-1578 hoviarkkitehti Jean Bullant sekä Baptiste Androuet du Cerceau,[21] keskipisteeksi hän tilasi Henrikille upean hautamonumentin Saint-Denis'n basilikaan. Sen suunnitteli arkkitehti Francesco Primaticcio (1504–1570) ja valmisti kuvanveistäjä Germain Pilon (1528–1590). Kaksikerroksista nykyisin Saint-Denis'n basilikan runkohuonessa sijaitsevaa monumenttia on kutsuttu viimeiseksi ja loistavimmaksi esimerkiksi renessanssiajan kuningashaudoista. Sen yläosassa hallitsijapari on valettuna pronssiin rukoilemassa elävinä ja pylväitten reunustamassa alaosassa heidät on veistetty valkoisesta marmorista lepäävinä eli kuolleina.[22] Monumenttia ympäröiville seinille suunniteltujen veistosten ja reliefien valmistus sekä kattokupolin rakentaminen keskeytettiin vuonna 1585 kruunun jouduttua konkurssiin ja sisällissodan puhjettua ja rakentaminen lopetettiin vuonna 1589.[23] Hautakappeli purettiin vuonna 1719, jonka jälkeen hautamonumentti siirrettiin basilikaan. Hautaholvissa olleet ruumisarkut ryöstettiin vuonna 1793.[5]
Catherine tilasi Germain Pilonin myös veistämään Henrik II:n sydämen sisältävää uurnaa kannattelevan marmoriveistoksen. Pierre de Ronsardin runo, joka on kaiverrettu uurnan pohjaan, käskee lukijaa olemaan kummastumatta, että niin pieneen uurnaan mahtuu niin suuri sydän, sillä Henrikin todellinen sydän on Catherinen rinnassa.[24]
Vaikka Catherine käytti tuhottomia, kruunun rahakamarin tyhjentäviä summia taiteeseen,[25] suurimmasta osasta hänen taideprojekteistaan ei ole jäänyt jäljelle pysyvää perintöä.[5]
Ranskan kuningatar
Catherine de' Medici, Corneille de Lyon 1536
Vuonna 1547 dauphine Catherinesta tuli Ranskan kuningatar 28-vuotiaana, puoliso Henrik II:n noustua nousi valtaistuimelle isänsä kuoltua. Hänet kruunattiin Ranskan kuningattareksi Saint-Denis'n basilikassa 10. kesäkuuta 1549. Vuonna 1552 kuningatar Catherine toimi miehensä sijaishallitsijana tämän lähdettyä sotimaan Metziin,[2] mutta hänen valtansa oli hyvin rajallinen, sillä rakastajatar Diane de Poitiers’lla oli edelleen suunnattomasti vaikutusvaltaa. Catherinen neuvokkuutta ja kaunopuheisuutta ylistettiin kun vuonna 1557 Saint-Quentinin taistelussa saavutettiin voitto espanjalaisista Picardiessa, mistä mahdollisesti johtui hänen Espanjaa kohtaan tuntemansa pelkonsa, mikä vaikutti hänen päätöksiinsä.[2]
Taiteellista, energistä ja ekstroverttiä sekä hienovaraista, rohkeaa ja iloista Catherinea arvostettiin suuresti Frans I:n loistavassa hovissa, josta hän sai sekä poliittiset asenteensa että intohimonsa rakentamiseen. Chenonceaun linna oli keskeneräinen mestariteos hänen linnasuunnittelemistaan, joihin kuului myös Tuileries'n linna.[2] Kun Henrik II kuoli 40-vuotiaana heinäkuussa 1559 vanhimman tyttären Élisabetin häitä juhlistamaan järjestetyissä turnajaisissa saamaansa vammaan, kuningatar Catherine antoi karkottaa Diane de Poitiers'n hovista. Hänen leskeytensä kesti kaiken kaikkiaan 30 vuotta.
Sijaishallitsija ja kuningataräiti
Henrik II:n kuoleman jälkeen vuonna 1559 Ranskan kuninkaaksi nousi heikko ja sairaalloinen 15-vuotias Frans II, joka oli avioitunut Skotlannin kuningatar Maria Stuartin kanssa. Nuori kuningas kuoli jo vuonna 1560 korvainfektioon ilman jälkeläisiä. Kuningatar Catherinesta tuli Fransin seuraajan, 10-vuotiaan Kaarle IX:n sijaishallitsija yhdessä Navarran kuningas Antoine de Bourbonin kanssa.[2] Catherinen vaikutusvalta pysyi ennallaan lähes kaksikymmentä vuotta. Kaarle IX:n hallituskaudella Ranskassa käytiin uskonsotia, joissa taistelivat hugenotit ja katoliset. Catherine ajoi aktiivisesti kompromissipolitiikkaa, mutta silti uskonsodat olivat äärimmäisen verisiä. Pojan kasvettua aikuiseksi Katariinan vaikutusvalta uhkasi vähetä. Kuningatar muistetaan hugenottien joukkomurhasta eli vuoden 1572 pärttylinyön verilöylystä, jonka avulla hän yritti palauttaa vaikutusvaltaansa. Kaarle IX:n kuoltua tuberkuloosiin ilman miespuolista jälkeläistä vuonna 1574 valtaistuimelle nousi Katariinan lempipoika Henrik III.
Catherine de' Medicin sijaishallinnon aikana lyöty hopearaha, jeton 1559, jossa on hänen nimensä
Catherinen kirjeenvaihdossa näkyy että hän kävi loppuelämänsä taistelua poliittisten ääriliikkeiden kanssa, jotka Espanjan kruunun ja paavin tukemina pyrkivät hallitsemaan Ranskan kruunua ja tukahduttamaan sen itsenäisyyden. Hänen maltillinen vaikutuksensa havaittiin ensimmäisen kerran Amboisen salaliiton maaliskuussa 1560 aikana. Hänen suopeaa Amboisen ediktiään maaliskuussa 1560 seurasi toukokuussa Romorantinin käskykirje, joka erotti harhaopin kapinoinnista.[2]
Ranskan sijaishallitsija, leskikuningatar Catherine de' Medici, François Clouet'n työpaja n. 1560
Seuraavat kymmenen vuotta 1560-1570 olivat poliittisesti Catherinen elämän tärkeimpiä. Niiden aikana oli kolme sisällissotaa ja epätoivoinen taistelu katolisia ääriliikkeitä vastaan. Vuonna 1561 hän aloitti kansleri Michel de L'Hospitalin tuella yrityksen lepyttää molempien uskonnollisten ryhmien johtajat, toteuttaa uudistuksia, vahvistaa rahataloutta sekä ratkaista uskonnollinen konflikti.[2] Katoliset hylkäsivät Catherinen tammikuussa 1562 antaman ediktin, joka oli yksi peruselementti sisällissodan syttyessä vuonna 1562, jossa hän joutui poliittisten ääriainesten kynsiin. Katolinen hallitsija saattoi suojella protestanttisia alamaisiaan lailla, mutta ei pystynyt puolustamaan heitä asein.[2]
Catherine päätti ensimmäisen sisällissodan maaliskuussa 1563 Amboisen ediktillä, tammikuun 1562 ediktin heikennetyllä versiolla. Elokuussa 1563 hän julisti kuningas Kaarle XI:n täysi-ikäiseksi Rouenin parlamentissa ja vei tämän huhtikuusta 1564 tammikuuhun 1566 kiertueelle ympäri Ranskaa tutustuakseen maahansa ja alamaisiinsa. Päätarkoituksena oli toteuttaa ediktiä ja Bayonnessa kesäkuussa 1565 pidetyn kokouksen avulla pyrkiä vahvistamaan rauhanomaisia suhteita Ranskan kruunun ja Espanjan välillä sekä neuvotella Kaarlen avioliitosta Elisabet Itävaltalaisen kanssa. Vuosina 1564–1568 Catherine ei kyennyt enää vastustamaan kardinaali Lorrainea, Guise-suvun poliitikkoa, joka provosoi suurelta osin toisen ja kolmannen sisällissodan syttymisen. Catherine päätti nopeasti toisen syyskuusta 1567 maaliskuuhun 1568 kestäneen sisällissodan Longjumeaun rauhalla ja Amboisen ediktin uudistamisella. Mutta hän ei kyennyt estämään ediktin peruuttamista elokuussa 1568, joka ennusti kolmannen sisällissodan syttymisen. Hän ei ollut ensisijaisesti vastuussa kauaskantoisemmasta Saint-Germainin sopimuksesta elokuussa 1570, mutta onnistui saattamaan Guise-suvun häpeään.[2]
Pärttylinyön verilöyly 1572
Kysymys sodasta tai rauhasta Alankomaissa liittyi läheisesti pärttylinyön verilöylyyn Pariisissa 23.–24. elokuuta 1572. Tässä tilaisuudessa hugenottijohtaja, amiraali Gaspard de Colignyn henkeä vastaan tehdyn epäonnistuneen murhayrityksen jälkeen hän ja joukko hänen johtavia päälliköitään sekä useita tuhansia hugenotteja tapettiin.[2]
Kuningatar Catherinea on perinteisesti syytetty joukkomurhan tapahtumista, joka on muokannut tulkintaa hänen myöhemmästä, mutta myös hänen aikaisemmasta politiikastaan. Tämä on johtanut myyttiin ilkeästä ja jumalattomasta italialaisesta kuningattaresta. Tähän on kaksi pääasiallista syytä. Ensinnäkin, jonkinasteisen epäröinnin ja epäjohdonmukaisuuden jälkeen kuningas Kaarle IX otti vastuun 26. elokuuta Pariisin parlamentissa antamallaan julistuksella, ja käsite "kruunu" on otettu tarkoittamaan Catherinea. Toinen syy perinteiseen Catherinen syyttelemiseen ovat ajan poliittiset pamfletit ja tapahtuman historiankirjoituksen kiistanalainen luonne. On mahdotonta määrittää hugenottijohtaja Gaspard de Colignyyn kohdistuneen hyökkäyksen alkuperää, mutta hovin – kuningasperheen ja neuvoston – jäsenenä Catherine kuului niihin, jotka näyttävät antaneen luvan ei itse verilöylyyn vaan amiraalin ja tämän tärkeimpien seuraajien kuolemaan.[2]
Catherine de' Medici n. 1585
Viimeiset vuodet ja perintö
Pärttylinyön verilöylyn jälkeen Catherine oli enemmän huolissaan toiseksi nuorimman poikansa Anjoun herttua Henrin valinnasta Puolan valtaistuimelle toukokuussa 1573 kuin neljännen sisällissodan osapuolten syytteeseenpanosta. Poika Kaarle IX:n kuoltua vuotta myöhemmin hänestä tuli valtionhoitaja parlamentin tuella, kunnes Henrik III palasi Puolasta elokuussa vain kolme kuukautta kruunaamisensa jälkeen. Catherine asetti suuria toiveita suosikkipojalleen Henrikille Ranskan uudestisyntymisestä. Koska hän tiesi poikansa luonteen heikkouden ja altistumisen katolisten politiikkojen vaikutusvallalle, Catherine ei pyrkinyt hallitsemaan Henrikiä tai hallitsemaan tämän sijasta, vaan antoi tämän käyttää itseään hyväkseen ja korjasi jatkuvasti poikansa puutteita. Nuorimman poikansa Alençonin herttua François'n kuolemaan saakka vuonna 1584 suurin osa hänen huomiostaan oli omistettu Henrikin vaaralliseksi osoittautuneen kunnianhimon hillitsemiseen, mikä uhkasi saattaa Ranskan mukaan vihollisuuksiin Espanjaa vastaan.[2]
Henrik II ja Catherine de' Medici kuvattuina rukoilevina hautamonumentin yläosassa, kuvanveistäjä Germain Pilon
Guise-suvun ja Espanjan välisen Joinvillen rauhansopimuksen joulukuu 1584 jälkeen Catherine, vaikka olikin jo vakavasti sairas, kohtasi Henrikin pyynnöstä uudelleen nämä kaksi uhkaavaa voimaa. Välttääkseen julkisen välirikon Ranskan kruunun ja Guise-suvun välillä, hänet velvoitettiin Nemoursin rauhansopimuksella heinäkuussa 1585 sitomaan kuningas sotaan hugenotteja vastaan. Epäonnistuttuaan Guise-suvun kanssa hallitsija kääntyi protestanttien johtaja, Navarran kuningas Henrikin puoleen, joka kruununperillisenä oli kiinnostunut valtaistuimen säilyttämisestä. Heinäkuussa 1586 Catherine teki vaivalloisen matkan tavatakseen hänet Saint-Bricessä lähellä Cognacia.[2]
Leskikuningatar Catherine de' Medici kuoli 69-vuotiaana tammikuussa 1589 Blois'n linnassa todennäköisesti vesipöhöön.[5] Hänen kuolemansa jälkeen poika Henrik III salamurhattiin elokuussa 1589, mihin päättyi Valois'n dynastian aika Ranskan valtaistuimella, koska Henrillä ei ollut jälkeläisiä tai enää elossa olevaa veljeä. Hänen viimeinen saavutuksensa oli pelastaa valtakunta juuri niin pitkäksi aikaa, jotta Henrik IV de Bourbonin kruununperimys varmistettiin, ja jonka avulla kuninkaan auktoriteetti palautettiin Ranskaan.[2]
Hänen arkkunsa sijoitettiin ensin väliaikaisesti Blois'n linnan kappeliin, koska Pariisi oli kruunun vihollisten käsissä. Hänen jäännöksensä siirrätti tytärpuoli Angôulemen herttuatar Diana myöhemmin Saint-Denis'n basilikaan puoliso Henrik II:n viereen hautaholviin, josta väkijoukot vuonna 1793 heittivät ne ulos samaan kuoppaan muitten hallitsijoitten kanssa Ranskan vallankumouksen jälkeen.[5]
↑Strage, Mark: Women of Power: The Life and Times of Catherine de' Medici. New York and London: Harcourt, Brace Jovanovich, 1976. ISBN 0151983704. ss. 13,15
↑Hay, Denys (toim): The Letters of James V, HMSO 1954) Ss. 173, 180–182, 189
↑ abcdefghijklKnecht, R. J.: Catherine de' Medici. London and New York: Longman, 1998. ISBN 0582082412. Ss. 16, 38, 220, 223, 228, 233, 234, 240-241, 244, 268-269
↑ abFrieda, Leonie: Catherine de Medici. London: Phoenix, 2005. ISBN 0-75-382039-0. ss. 54, 105
↑Wellman, Kathleen: Queens and Mistresses of Renaissance France. Yale University Press, 2013. S. 199
↑Questier, Michael: Dynastic Politics and the British Reformations, 1558-1630. Oxford University Press, 2019. S. 153
↑Somervill, Barbara A.: Catherine de Medici. Compass Point Books, 2006. s. 51. ISBN 978-0756515812.
↑ abHoogvliet, Margriet: "Princely Culture and Catherine de Médicis". Teoksessa: Princes and Princely Culture, 1450–1650. Toim. Gosman, Martin & MacDonald, Alasdair A. & Vanderjagt, Arie Johan. Leiden and Boston, Massachusetts: Brill Academic, 2003. ISBN 9004135723. Ss. 108, 109
↑ abDimier, L.: French Painting in the XVI Century. Translated by Harold Child. London: Duckworth, 1904. OCLC 86065266. Ss. 205-206, 308–319
↑Heritier, Jean: Catherine de' Medici. Translated by Charlotte Haldane. London: George Allen and Unwin, 1963. OCLC 1678642. [toimimaton linkki] Ss. 238-239
↑Babelon, Jean-Pierre. "The Louvre: Royal Residence and Temple of the Arts". Realms of Memory: The Construction of the French Past. Vol. III: Symbols. Edited by Pierre Nora. English language edition translated by Arthur Goldhammer, edited by Lawrence D. Kritzman. New York: Columbia University Press, 1998. ISBN 0231109261. S. 263
↑Sutherland, N. M.: Catherine de Medici and the ancien régime. London: Historical Association, 1966. OCLC 1018933. S. 6
↑Zerner, Henri: Renaissance Art in France. The Invention of Classicism. Translated by Deke Dusinberre, Scott Wilson, and Rachel Zerner. Paris: Flammarion, 2003. ISBN 2080111442. S. 379
↑Pierre de Ronsard saattaa viitata Artemisiaan, joka joi kuolleen aviomiehensä tuhkaa, josta tuli osa hänen omaa ruumistaan. Viite: Hoogvliet, Margriet: "Princely Culture and Catherine de Médicis". Teoksessa: Princes and Princely Culture, 1450–1650. Toim. Gosman, Martin & MacDonald, Alasdair A. & Vanderjagt, Arie Johan. Leiden and Boston, Massachusetts: Brill Academic, 2003. ISBN 9004135723. Ss. 111
↑Thomson, David: Renaissance Paris: Architecture and Growth, 1475–1600. Berkeley: University of California Press, 1984. ISBN 0520053478. S. 168
Aiheesta muualla
Barth, Reinhard: Historian suurnaiset. ((Frauen, die Geschichte machten. Von Hatschepsut bis Indira Gandhi.) Suomennos Tuulikki Virta, Katja Zöllner. Alkusanat Kaari Utrio) Helsinki: Ajatus Kirjat, 2005. ISBN 951-20-6762-5
