Charles Perrault

Charles Perrault
Charles Perrault, Philippe Lallemandin maalaama muotokuva
Henkilötiedot
Syntynyt	12. tammikuuta 1628 Pariisi, Ranska
Kuollut	16. toukokuuta 1703 (75 vuotta) Pariisi, Ranska
Kansalaisuus	ranskalainen
Ammatti	asianajaja, julkisten rakennusten tarkastaja
Vanhemmat	Pierre Perrault, Paquette le Clerc
Uskonnollinen kanta	katolinen
Kirjailija
Äidinkieli	ranska
Tuotannon kieli	ranska
Aikakausi	1653—1703
Tyylilajit	uskonnollinen kirjallisuus, sadut
Pääteokset	Hanhiemon tarinat (ransk. Les contes de ma mère l'Oye)
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Charles Perrault (12. tammikuuta 1628 Pariisi, Ranska – 16. toukokuuta 1703 Pariisi, Ranska) oli ranskalainen kirjailija, joka tunnetaan parhaiten vuonna 1697 julkaisemastaan satukokoelmasta Hanhiemon tarinoita (ransk. Les Contes de ma mère l'Oye).

Varsinaiselta ammatiltaan Perrault oli asianajaja, ja hän toimi myös julkisten rakennusten tarkastajana.^[1]

Perrault oli yksi 1600-luvun suurista kirjailijoista, ja vuonna 1671 hänet nimitettiin Ranskan akatemian jäseneksi.^[1] Hän kertoi vanhat kansanomaiset satuaiheet omalla elävällä tyylillään huvittaakseen kuuluisaa Ludvig XIV:n hovia. Näin kansansaduista tuli hienoston suosimaa kaunokirjallisuutta. Hänen satujaan luetaan vieläkin lapsille ympäri maailmaa. Osa siihen kuuluvista saduista kuitenkin tunnetaan myös muiden kirjoittajien kuten Grimmin veljesten, versioina sekä Walt Disneyn piirroselokuvina, jotka enemmän tai vähemmän poikkeavat Perrault'n saduista. Satujen lisäksi hän kirjoitti myös uskonnollisia tekstejä. Hän tuli tunnetuksi antiikin kirjallisuuden ihailijoiden kanssa käymästään kiistasta, jossa hän väitti oman aikansa kirjallisuutta yhtä arvokkaaksi kuin antiikin kirjallisuutta.^[2][3]

Sukutausta ja opinnot

Charles Perrault syntyi porvarilliseen perheeseen. Hänen vanhempansa olivat Pierre Perrault, joka oli kotoisin Toursista ja toimi myöhemmin asianajajana Pariisissa, sekä Paquette Le Clerc. Charles oli seitsenlapsisen perheen nuorin. Perheen muut lapset olivat:

• Jean (k. 1669), vanhin poika, isänsä tavoin asianajaja
• Pierre (1611–1680), toimi verovirkailijana, mutta menetti viran Colbertin vaatimuksesta
• Claude (1613–1688), lääkäri, arkkitehti ja luonnontieteilijä^[4] Ranskan tiedeakatemian jäsen^[5],
• Nicolas (1624–1662), teologi ja amatöörimatemaatikko, joka jansenistina erotettiin Sorbonnesta vuonna 1656
• Marie, perheen ainoa tytär, kuoli 13-vuotiaana^[6]
• François, Charles Perrault'n kaksoisveli, kuoli puolivuotiaana.^[7]

Charles Perrault kastettiin 13. tammikuuta 1628 Saint-Étienne-du-Montin kirkossa Pariisissa. Hänen kummejaan olivat hänen veljensä Pierre ja serkkunsa Françoise Pépin^[8]

Charles Perrault opiskeli kirjallisuutta menestyksellisesti Pariisin Collège de Beauvais'ssa. Muistelmissaan hän kertoo, että opiskeltuaan filosofiaa hän ja eräs hänen opiskelutoverinsa keskeyttivät opintonsa erään opettajansa kanssa käymänsä keskustelun jälkeen. Molemmat päättivät olla enää palaamatta collègeen, mutta he ryhtyivät innokkaasti lukemaan pyhää ja maallista kirjallisuutta, kuten kirkkoisien teoksia, Raamattua ja Ranskan historiaa, sekä laatimaan kaikista lukemistaan teoksista käännöksiä ja otteita. Näiden vapaiden opintojensa pohjalta Perrault laati oman runomuotoisen, mutta karkean koomisen muunnelmansa Aineiin kuudennesta kirjasta sekä teoksen "Troijan muurit eli burleskin alkuperä" (ransk. Les Murs de Troie ou l'Origine du burlesque).^lähde?

Suoritettuaan vuonna 1651 oikeustieteellisen tutkinnon hän sai asianajajan oikeudet. Hän kirjoittautui Ranskan asianajajien järjestöön (Barreau) mutta kyllästyi pian "raahaamaan viittaa palatsissa", ja hän siirtyi veljensä palvelukseen, joka oli veronkantaja.^lähde?

Akatemian palveluksessa

Colbertin läheisenä avustajana Perrault ryhtyi vuonna 1663 huolehtimaan Ludvig XIV:n taide- ja kirjallisuuspolitiikasta. Hän toimi myös Muinais- ja historiatieteiden ja kaunokirjallisuuden akatemian istuntojen sihteerinä ja myöhemmin kuninkaan rakennusten ylimpänä tarkastajana. Siitä lähtien Perrault käytti saamaansa ministerin suosiota kirjallisuuden, tieteiden ja taiteiden hyväksi. Hän osallistui myös hankkeisiin, joiden mukaan Ranskan ja Euroopan kirjailijoille ja oppineille myönnettiin eläkkeitä.

Perrault vaikutti osaltaan Ranskan tiedeakatemian perustamiseen ja Ranskan kuvataideakatemian toiminnan uudelleen aloittamiseen. Alusta alkaen hän oli mukana komiteassa, jonka työn tuloksena syntyi Ranskan muinais- ja historiatieteiden ja kaunokirjallisuuden akatemia. Vuonna 1671 hän tuli Ranskan akatemian jäseneksi, ja siellä hänen aloitteestaan virkaan­astujais­istunnot tehtiin julkisiksi. Hän laati vuonna 1694 Ranskan akatemian sanakirjan esipuheen.

Teokset

Perrault oli monipuolinen kirjailija, joka kokeili galanttia tyyliä teoksissaan "Rakkauden ja ystävyyden dialogi" (Dialogue de l’amour et de l’amitié, 1660) ja "Peili eli Oranten muodonmuutos" (Le Miroir ou la Métamorphose d’Orante). Hänen kirjallisiin teoksiin liittyi säännöllisesti lyhyitä runoja. Esimerkiksi kun hän 27. tammikuuta 1687 esitteli Akatemialle teoksensa Portrait d'Iris, hän luki runon: "Ludvig Suuren vuosisata" (le Siècle de Louis le Grand). Tässä runossa, jossa Perrault puhui Homeroksesta, Menandroksesta ja muista antiikin ihailluimmista runoilijoista sangen vähän kunnioittavaan sävyyn, Perrault nosti ensimmäisen kerran 1600-luvun kaikkien aikaisempien vuosi­satojen yläpuolelle, ja sillä oli merkittävä osuus kirjallisuuden historiassa, sillä se pani alulle antiikin ihailijoiden ja modernistien välisen pitkä­aikaisen kiistan (ransk. Querelle des anciens et des modernes). Tässä antiikin kirjallisuuden ihailijoiden kuten Boileaun ja Racinen kanssa käymässään ankarassa kiistassa hän puolusti oman aikansa kirjallisuutta pitäen sitä yhtä arvokkaana kuin antiikin kirjallisuutta.^[2][3] Tuohon aikaan yleinen käsitys oli, että sivistys oli aikojen kuluessa rappeutunut, kun taas Perrault uskoi edistykseen.^[9] Modernistien johtajana Perrault piti eri aikakausien saman­arvoisuutta yleisenä luonnon­lakina ja kirjoitti aiheesta runon, joka päättyi toteamukseen, että "samat äärettömät voimat tuottavat kaikkina aikoina saman­kaltaisia neroja"^lähde?.

Runo suututti Boileaun, ja hänen mukaansa oli häpeällistä kannattaa sellaista näkemystä. Eräät muut akatemian jäsenet, jotka pitivät Perrault'n käsitystä imartelevana, asettuivat hänen puolelleen. Racine sen sijaan onnitteli Perraultia ivallisesti siitä, että hän oli niin hyvin saanut aikaan tämän hengen leikin, joka oli johtanut täysin päinvastaiseen tulokseen kuin hän oli tarkoittanut. Tästä sai alkunsa yksi tunnetuimmista kirjallisista kiistoista, mikäli on totta, kuten on sanottu, että juuri Racinelle vastatakseen Perrault ryhtyi järjestelmällisesti puolustamaan väitteitään ja julkaisi teoksensa "Muinaisten ja nykyisten rinnakkaisuus" (Parallèle des anciens et des modernes), joka ilmestyi Pariisissa neljänä niteenä vuosina 1688—1698. Se oli henkevästi dialogin muotoon kirjoitettu teos, jossa väittelijöinä olivat oppinut ja hieman itsepäinen puheenjohtaja, kevytmielinen ja uskalias ritari sekä kohtuutta edustava apotti. Teoksen neljännessä niteessä on myös tärkeä arkkitehtuuria käsittelevä osuus, joka perustuu Perrault'n veljen Claude Perrault'n töissään kehittämiin ajatuksiin, joissa hän kyseenalaisti kauneuden käsitteen ikuiset säännöt.^lähde?.

Boileau vastasi arvosteluun epigrammeilla sekä teoksessaan Ajatuksia Longinoksesta. Osapuolten voidaan eri perustein sanoa olleen väittelyssä sekä oikeassa että väärässä, ja ennen pitkää molemmat vain toistivat aikaisempia väitteitään suoranaisesti vastaamatta toisilleen. Vuonna 1694 julkaisemassaan teoksessa Apologie des femmes Perrault'n voidaan sanoa esittäneen liiankin kiivaita kommentteja.^lähde?.

Vuosina 1696—1701 Perrault laati kaksiosaisen teoksen Les hommes illustres qui ont paru en France pendant ce ciècle ("Kuuluisat miehet, jotka ovat esiintyneet Ranskassa tällä vuosisadalla"). Se sisältää 102 henkilön lyhyet, tarkat ja täsmälliset elämäkerrat ja muotokuvat.^lähde?.

Kuolemattomaksi Perrault'n nimeä ei kuitenkaan ole tehnyt niinkään tämä laaja teos eivätkä myöskään hänen kirjallisuudesta käymänsä keskustelut vaan ennen kaikkea vuonna 1697 julkaistu pieni satukokoelma Hanhiemon satuja, eli kertomuksia menneiltä ajoilta (ransk. Contes de ma mère l’Oye, ou Histoires du temps passé), jonka hän julkaisi nuoren poikansa Perrault d’Armancourtin nimellä.

Sadut

Perrault menetti vuonna 1683 virkansa Ranskan akatemiassa, ja samana vuonna kuoli hänen vaimonsa. Hän päätti sitten omistautua lastensa kasvatukselle, minkä ohessa hän kirjoitti tunnetuimman teoksensa "Hanhiemon satuja, eli kertomuksia menneiltä ajoilta" (ransk. Contes de ma mère l’Oye, ou Histoires du temps passé), joka julkaistiin vuonna 1697.

Kaunotar nukkuvassa metsässä (Prinsessa Ruusunen), alkuteoksen kansikuva.

Jo sitä ennen hän oli julkaissut muutamia satuja ja kertomuksia, osan niistä runomuodossa:

• Saluzzon markiisi eli Griselidiksen kärsivällisyys (ransk. La Marquise de Salusses ou la Patience de Griselidis, 1691, runokertomus)
• Naurettavat toivomukset (ransk. Les Souhaits ridicules, 1693, proosamuotoinen satu, ilmestyi kausijulkaisussa Mercure galant^[10]
• Aasinnahka (ransk. Peau d'âne, 1694, runomittainen satu, ilmestyi kokoomateoksessa Recueil de pièces curieuses et nouvelles tant en prose qu'en vers, jossa olivat mukana myös kaksi edellistä
• Kaunotar nukkuvassa metsässä ransk. La belle au bois dormant, Perrault'n versio satuaiheesta Prinsessa Ruusunen

Tuhkimo, alkuteoksen kansikuva.

Perrault'n tunnetuin teos Historie ou contes du temps passé, avec des moralités (’Tarinoita ja satuja menneiltä ajoilta, opetusten kera’) ilmestyi vuonna 1697 Claud Barbinin kustantamana. Teos tunnetaan paremmin nimellä Hanhiemon tarinoita (ransk. Contes de ma mère l'Oye). Siihen sisältyivät seuraavat sadut:

• Prinsessa Ruusunen (Perrault'lla "Kaunotar nukkuvassa metsässä", ransk. La Belle au bois dormant)
• Punahilkka (ransk. Le Petit Chaperon rouge)
• Siniparta (ransk. La Barbe bleue)
• Saapasjalkakissa (ransk. Le Maître chat ou le Chat botté)
• haltiattaret (ransk. Les Fées)
• Tuhkimo (ransk. Cendrillon ou la petite pantoufle de verre)
• Riquet Töyhtöpää (ransk. Riquet à la houppe)
• Peukaloinen (ransk. Le Petit Poucet)

Teoksesta julkaistiin jo samana vuonna Amsterdamissa kaksi uusintapainosta: Jacques Desbordesin toimittamana nimellä Histoire ou Contes du temps passé. Avec Moralitez ja Prince de Dombesin toimittamana Trévouxissa nimellä Histoires ou Contes du temps passé. Avec des Moralitez.^[11].

Tämänkaltaiset sadut olivat tuolloin muodissa aikakauden salongeissa: ylhäisön jäsenet kokoontuivat iltaisin ja kertoivat niitä. Nimitys "hanhiemo" viittasi lastenhoitajaan, joka kertoili satuja lapsille. Sadut perustuivat jo ennestään tunnettuihin satuaiheisiin. Osa niistä oli sitä ennen tunnettu vain suullisesta kansanperinteestä, osa oli eri versiona jo aikaisemmin saanut myös kirjallisen asun. Esimerkiksi Griselidis-tarinan varhaisin kirjallinen versio esiintyy jo Decameronessa. Perrault itse kuitenkin muokkasi satuja omalla tavallaan saadakseen ne paremmin soveltumaan lastenkasvatukseen. Sen vuoksi hän lisäsi jokaisen sadun loppuun lyhyen opetusrunon, jossa selitetään, mitä kustakin sadusta tulisi oppia.^[12] Monista myöhemmistä painoksista nämä runot on kuitenkin jätetty pois.

Arviointeja Perrault'n saduista

Kun Perrault saattoi kuulemansa sadut kirjalliseen muotoon ja kun kirjallisuus hänen aikanaan nautti suurta arvostusta, händn versioitaan saduista on usein pidetty näiden Ranskassa ja muualla maailmassa laajalti tunnettujen satujen "oikeina" versiona, ja ne ovat suuresti vaikuttaneet myöhempiin satu­kirjailijoihin. Esimerkiksi Pierre Dubois on väittänyt, että haltiattaren käsite, sellaisena kuin se uudemmissakin saduissa esiintyy, on Perrault'n keksintöä; hän muutti vanhojen kansan­uskomusten "toukokuun kaunottaret" (ransk. belles de mai) hienoiksi hovinaisiksi, mutta tällä muutoksella sekä satujen loppuun lisäämillään opetus­runoilla hän samalla pilasi näiden alku­peräisen merkityksen luonnon keväisen heräämisen symboleina.^[13]

Pierre Dubois'n näkökanta liittyy kuitenkin nykyiseen ekologiseen ajatteluun, joka on tullut yleiseksi vasta 1900-luvun loppupuolella.^[14] Monet muutkaan fantasiakirjailijat eivät esitä haltiattaria Luonto-äidin käskyläisinä. Perrault'lla haltiattaret ovat ennen kaikkea Kohtalon työvälineitä ^[15] ja taiantekijöitä sellaisina kuin heidän oli keskiajalla uskottu olleen. Perrault'n haltiattarista käyttämä ranskan kielen sana fée tarkoittaakin myös taikaesinettä tai adjektiivina lumottua, noiduttua, kun taas kaikki, mikä liittyy luontoon ja sen uudistumiseen keväällä, kuului Paracelsuksen mukaan pikemminkin alkuaineiden ja niitä symboloineiden olentojen kuten keijukaisten, tonttujen ja peikkojen alaan. Myöskään kuningas Arthurin ja pyöreän pöydän ritarien tarupiirissä haltiattaret (ransk. fée) kuten Viviana ja Morgana eivät liity vuodenaikojen vaihteluun vaan ovat selvästi taikojen tekijöitä.^[16].

Dubois'n väitteistä huolimatta Perrault'n haltiattaret eivät olekaan kuninkaan hovissa säännöllisesti vierailevia hienostonaisia. Sadussa Haltiattaret (ransk. Les Fées) päähenkilönä onkin taikuri, joka kerta toisensa jälkeen ottaa vanhan naisen ulkoasun.^[17]. Tuhkimo-sadussa taas haltiatar muuttaa muun muassa kurpitsan vaunuiksi korjatakseen päähenkilön jo pitkään kärsimät vääryydet, mutta missään ei kerrota hänen olleen hovinainen; hän oli "kummi", suojelija.^[17] Paha haltiatar sadussa "Kaunotar nukkuvassa metsässä" (Prinsessa Ruusunen) taas muistuttaa enemmänkin keskiaikaisten uskomusten mukaisia pahoja noitia. Perrault ei ollutkaan fantasiakirjailija, jonka tarkoituksena olisi ollut kauniiden iltasatujen avulla saada lapset nukkumaan yönsä rauhallisesti, vaan pikemminkin moralisti,^[18] joka käytti ihmekertomuksia opetuksellisiin tarkoituksiin^[19] ja antamaan ihmisen elämälle oikean suunnan.

Marc Sorianon mukaan Perrault on "kaikista kirjallisuuden klassikoista huonommin tunnettu", sillä vaikka kaikki tuntevat hänen satunsa, kovin harva tuntee juuri hänen versionsa niistä. Esimerkiksi Perrault'n sadussa sekä Punahilkka että hänen isoäitinsä saavat onnettoman lopun, kun susi syö heidät^[17][20]; nykyisin tunnetumpi versio, jossa metsästäjä pelastaa heidät suden vatsasta, on peräisin Grimmin veljeksiltä.^[21] Samoin vaikka sekä Grimmin versiossa ^[22] että Walt Disneyn elokuvassa prinssi herättää prinsessa Ruususen suudelmalla, näin ei tapahdu Perrault'n sadussa; siinä prinsessa herää itsestään, kun prinssi polvistuu hänen eteensä.^[17]

Pitkään on käyty kiistaa siitä, oliko Tuhkimon kenkä lasia vai oravannahkaa. Perrault’n saduissa ja siihen pohjautuvissa muunnelmissa, esimerkiksi Disneyn elokuvassa, kenkä, josta prinssi tunnistaa Tuhkimon juhlissa esiintyneeksi kaunottareksi, on lasinen.^[17] Tämän seikan Perrault on kuitenkin ilmeisesti keksinyt itse, sillä tarinan muissa versiossa kenkä on tehty milloin mistäkin muusta aineesta, mutta ei koskaan lasista.^[23][24] (Esimerkiksi Grimmin sadussa kengät ovat kahtena ensimmäisenä iltana hopealla kirjailtua silkkiä, kolmantena iltana puhdasta kultaa.^[22]) Usein on väitetty, että Perrault’n sadun lasikenkä perustuisi homonymian aikaansaamaan väärin­käsitykseen. Ranskan kielessä lasia tarkoittava sana verre äännetään samoin (/vɛ:ʀ/) kuin turkista tarkoittava vanha, jo Perrault’n aikana harvinaiseksi käynyt sana vair, ja on päätelty, että Perrault olisi sekoittanut nämä sanat keskenään.^[23][24] Koska tätä on pidetty virheenä, joissakin myöhemmissä Perrault’n satujen ranskankielisissä painoksissa sana verre onkin korvattu sanalla vair.^[25] Bruno Bettelheim on kuitenkin väittänyt, että toden­näköisesti Perrault on harkitusti valinnut satunsa kenkien materiaaliksi lasin. Koska lasi, toisin kuin turkikset, ei veny mutta särkyy helposti, hän saattoi ajatella, että tällaisesta kengästä sen oikea omistaja olisi kaikkein varmimmin voitu tunnistaa.^[23]

Monista sellaisistakin myöhemmistä painoksista, joissa sadut on muutoin esitetty Perrault'n mukaisina versioina, niiden lopussa olevat opetusrunot on usein jätetty pois^[17]. Täten niistä on jäänyt jäljelle vain se, mitä Perrault itse sanoi "täysin kuvaksi saduksi", siis satu ilman moraaliopetusta. Perrault'n oman käsityksen mukaan opetusrunot kuitenkin kuuluvat satuihin oleellisesti, kuten ne ehdottomasti kuuluvat myös La Fontainen faabeleihin.

Kysymys satujen kirjoittajasta

Perrault julkaisi satukokoelmansa kolmannen poikansa, Pierre Darmancourin eli d’Armancourin nimellä. Armancour oli Perrault'n hankkiman maa-alueen nimi, jonka hän luovutti pojalleen Pierrelle. Vuonna 1678 syntynyt^[26] Pierre toivoi pääsevänsä Ludvig XIV:n veljentyttären Élisabeth Charlotte d'Orléansin ("Mademoisellen") sihteeriksi, ja kokoelma onkin omistettu Élisabethille.

Asiaan vaikutti sekin, että Perrault ei sadut julkaistessaan halunnut aloittaa enää uudestaan kiistaa antiikin ihailijoiden ja modernistien välillä. Hän olikin jo vuonna 1694 päässyt Boileaun kanssa sovintoon. Käyttämällä poikansa nimeä hän onnistui välttämään kiistan puhkeamisen uudestaan.

Vielä nykyäänkin esitetään kuitenkin silloin tällöin väitteitä, että sadut todella olisivat d’Armancourin kirjoittamia. Todisteena on esitetty että ne olisivat liian taitamattomasti kirjoitettuja ja moraalittomia ollakseen tämän isänsä käsialaa.^[27]

Balettisovituksia saduista

Muun muassa seuraavat klassiset baletit perustuvat aiheeltaan Perrault'n satuihin:

• La Belle au bois dormant (Pjotr Tšaikovski, 1890)
• Tuhkimo (Sergei Prokofjev, 1941—1944)

Elokuvasovituksia

Perrault'n saduista on tehty lukuisia elokuvia, joista tunnetuimpia ovat: Il existe de très nombreuses adaptations cinématographiques de ses contes, parmi lesquelles :

• Le Petit Chaperon rouge (Pieni Punahilkka), Alberto Cavalantin elokuva vuodelta 1929
• Tuhkimo (Cinderella), Walt Disneyn piirroselokuva vuodelta 1950
• Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty), Walt Disneyn piirroselokuva vuodelta 1959
• Peau d’Âne, Jacques Demyn musikaalielokuva vuodelta 1970
• Le Petit Poucet, Olivier Dahanin elokuva vuodelta 2001
• La Véritable Histoire du chat botté, Jérôme Deschamps'n, Pascal Héroldin ja Macha Makeïeffin elokuva vuodelta 2009.

Monet näistä tosin perustuvat pitkälti myös Grimmin veljesten versioihin samoista satuaiheista.

Kuolema

Perrault kuoli 16. toukokuussa 1703 talossaan rue de l'Estrapadella Pariisin Quartier latinissa. Hänet haudattiin seuraavna päivänä Église Saint-Benoît-le-Bétourné-kirkkoon poikansa Charlesin läsnä ollessa.^[28]

Luettelo julkaistuista teoksista

• 1653: Les Murs de Troie ou l’origine du Burlesque
• 1659: Portrait d’Iris
• 1660: Ode sur la paix
• 1663: Ode sur le mariage du Roi
• 1668: Dialogue de l’amour et de l’amitié, Discours sur l’acquisition de Dunkerque par le Roi
• 1669: Le Parnasse poussé à bout
• 1674: Courses de têtes et de blagues faites par le Roi et par les Princes et Seigneurs, Critique de l’Opéra
• 1679: Harangue faite au roi après la prise de Cambrai
• 1683: Épître chrétienne sur la pénitence
• 1685: Ode aux nouveaux convertis
• 1686: Saint-Paulin, évêque de Nole
• 1687: Le Siècle de Louis le Grand
• 1688: Ode de M. Le Dauphin sur la prise de Philisbourg, Parallèle des Anciens et des Modernes en ce qui regarde les Arts et la Science
• 1691: Au Roi, sur la prise de Mons
• 1692: La Création du Monde
• 1693: Ode du Roi, Dialogue d’Hector et d’Andromaque
• 1694: L’Apologie des Femmes, Le Triomphe de sainte Geneviève, L’idylle à Monsieur de la Quintinie
• 1696–1700: Les Hommes illustres qui ont paru en France…
• 1697: Histoires ou contes du temps passé (eli Conte de ma mère l’Oye), suom. nimellä Hanhiemon tarinat
• 1697: Adam ou la création de l’homme
• 1698: Portrait de Bossuet
• 1699: käännös teoksesta Fables de Faërne
• 1701: Ode au Roi Philippe V, allant en Espagne
• 1702: Ode pour le roi de Suède
• 1703: Le Faux Bel Esprit
• 1755: Mémoire de ma vie (postuumi)
• 1868: L'Oublieux (postuumi), Les Fontanges (postuumi)

Lähteet

• Euroopan kirjallisuushistoria (Arkistoitu – Internet Archive)
• Katri Sarmavuori,: Alkuaskeleet äidinkieleen (s. 131—139) edu.utu.fi. Arkistoitu 5.1.2009. Viitattu 15.2.2008.
• Perrault, Charles: Hanhiemon satuja. Suom. Tyyni Haapanen-Tallgren, kuv. Gustave Doré. WSOY, 1922.

Viitteet

1. ”Perrault, Charles”, Otavan iso Fokus, 5. osa, s. 3127. Otava, 1973. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
2. ”Perrault, Charles”, Iso tietosanakirja, 7. osa, s. 210. WSOY, 1996. ISBN 951-0-20160-X
3. ”Perrault”, Tietosanakirja, 7. osa, palsta 433. Tietosanakirja Oy, 1915. Teoksen verkkoversio.
4. ”Perrault, Claude”, Otavan iso Fokus, 5. osa, s. 3127. Otava, 1973. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
5. Herri Plon, Auguste Jal: Dictionnaire critique de biographie et d'histoire. Paris: Henri Plon, 1867.
6. Charles Perralut: Contes; Catherine Magnien toimittaja laitos sarjassa Éditions Classiques de Poche
7. Charles Perrault: Mémoires de ma vie, s. 19. Paris: Paul Bonnefon, 1909.
8. Auguste Jal: Mémoires de ma vie, par Charles Perrault, s. 19. (Pariisin vanhat kirkonkirjat tuhoutuivat vuoden 1871 tulipalossa, mutta tämän kasteen mainitsi Paul Bonnefon, jolta peräisin olevaan tietoon August Jalin kirjassa viitataan.) Paris: Henri Plon, 1909.
9. Henrik Schück: ”Perrault ja Ranskan klassisismin hajoaminen”, Yleinen kirjallisuuden historia, 5. osa, s. 357-363. Suomentanut Katri Ingman-Palola. WSOY, 1961. ISBN 951-0-03194-1
10. Mercure Galant, marraskuu 1693, sivu 37
11. Mary-Elizabeth Storer, Un épisode littéraire de la fin du XVII^ème siècle. La mode des contes de fées (1685—1700), Note de l'auteur, réimpression 2011(1928).
12. Charles Perrault: Hanhiemon satuja. (Tässä painoksessa opetusrunot ovat mukana.) Suomentanut Tyyni Haapanen-Tallgren. Lasipalatsi, 1999. ISBN 951-9351-23-X
13. Pierre Dubois: La Grande Encyclopédie des fées, s. 35. Paris: Hoëbeke, 2008. ISBN 978-2-84230-326-6
14. Ecolieu "la maison des fées" lavoixenchantee.com. Arkistoitu 4.2.2013. Viitattu 9.12.2015.
15. Jacques Berlioz: L'Histoire, Määritä ajankohta!
16. §Morgane (Arkistoitu – Internet Archive).
17. Contes de Perrault. (Esimerkiksi tästä ranskankielisestä painoksesta opetusrunot on jätetty pois, ja Tuhkimon kenkä on turkisnahkaa, vair) Flammarion, 1962.
18. ) Marc Escola: Les Contes de Perrault, Essai et dossier. Gallimard, Collection Foliothèque, 2005. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
19. Jean-Pierre Collinet: Perrault Contes - Folio 1281, s. 31. Gallimard. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
20. Little Red Riding Hood (Perrault) pitt.edu. Viitattu 9.12.2015.
21. Little Red Cap (Jacob and Wilhelm Grimm) pitt.edu. Viitattu 9.12.2015.
22. Jakob ja Johann Grimm: ”Tuhkimo”, Grimmin sadut II, Tuhkimo, s. 43–51. Suomentanut Raija Jänicke, Oili Suominen. Tammi, 1999. ISBN 951-31-1282-9
23. Bruno Bettelheim: Satujen lumous, s. 284-329. Suomentanut Mirja Rutanen. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22368-9
24. Tom Burnam: ”Tuhkimon kenkä”, Väärien käsitysten sanakirja, s. 208–209. Suomentanut Kalevi Haikara. Otava, 1977. ISBN 951-1-04422-2
25. esim. Ernest Flammarion (toim.): ”Cendrillon, ou la petite pantoufle de vair”, Contes de Perrault, s. 11–24. Flammarion-Jeunesse, 1962.
26. Fanny Collin: Charles Perrault, le fantôme du XVII^ème. Draveil, Colline, 1999. ISBN 978-2-9513668-0-0
27. Enquête sur les Contes de Perrault editions-imago.fr. Arkistoitu 14.11.2008. Viitattu 9.12.2015.
28. Eugène Pivot: État civil de quelques artistes français, s. 96. Paris: LibrairiePagnerre, 1873.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Charles Perrault Wikimedia Commonsissa

• Hans Charles Perrault'n satuja suomen kielellä