Kristillisyys oli keskeinen osa bysanttilaista kulttuuria ja yhteiskuntaa, ja kirkko oli Bysantin keisarikunnan vaikutusvaltaisimpia toimijoita. Keisarikunnassa ei tehty selvää rajaa valtion ja kirkon välillä. Kirkon ja valtion suhdetta kuvattiin sopusoinnuksi eli "sinfoniaksi" tai "harmoniaksi". Kirkko muuttui vähitellen keisarin kirkoksi, ja keisarilla oli merkittävä rooli kirkkopolitiikassa ja myös opillisissa kysymyksissä. Kirkko ja valtio pitivät itseään ortodoksian eli oikeaoppisen kristillisen uskon puolustajina.[1][2][3]
Bysantin aikana kehittyivät ne liturgiset muodot, jotka ovat edelleen käytössä ortodoksisessa kirkossa.[4] Bysantin kirkon hengellisiä keskuksia olivat erityisesti luostarit, joissa Bysantin henkinen perintö elää yhä edelleen.[3][5]
Bysantin valtakunnan alku sijoitetaan joskus Konstantinopolin kaupungin perustamiseen vuonna 330. Konstantinopoli perustettiin alun perin kristilliseksi kaupungiksi ja se esitti itsensä apostolisena seurakuntana Rooman ja Jerusalemin tavoin. Kaupunki itse perustettiin vasta yli 200 vuotta apostolisen ajan päättymisen jälkeen, mutta apostolisuus juonnettiin siihen, että apostoli Andreas olisi perustanut kaupungin edeltäjän Byzantionin seurakunnan. Andreas nähtiin siis kaupungin ensimmäisenä patriarkkana. Nykyisin tämän legendan todenperäisyys on kuitenkin kyseenalaistettu. Kriitikkojen mukaan se olisi keksitty tukemaan ajatusta Konstantinopolin asemasta tasa-arvoisena Rooman kanssa tai jopa edellä sitä, sillä Jeesus kutsui Andreaan apostoliksi ennen Rooman kirkon perustajaa Pietaria.[6][7]
Kirkko vahvistui Bysantin alkuvuosina. Samalla kirkko omaksui olemukseensa ja teologiaansa myöhäisroomalaisen ajan "poliittisen teologian". Kirkon ja valtion suhteet kehittyivät vähitellen hyvin läheisiksi. Bysantissa uskottiin, että ainoastaan ortodoksisten perinteiden hurskas harjoittaminen ja säilyttäminen takasivat valtion eheyden.[3]
Joidenkin tietojen mukaan Leo I (keisarina 457–474) olisi ollut ensimmäinen keisari, joka ei saanut kruunua roomalaisen perinteen mukaan sotapäälliköltä, vaan Konstantinopolin patriarkalta.[8] Selvää on, että kirkko kruunasi keisarit viimeistään 700-luvulta keisari Fokaasta alkaen.[3]
Justinianus I (keisarina 527–565) katsoi, että ihmiskunnalle on annettu kaksi suurta siunausta: papin ja keisarin virat.[3] Justinianus sulki Ateenan maineikkaan filosofikoulun vuonna 529 osaksi käytännön syistä ja osaksi pyrkimyksestä hävittää pakanallinen uskonnollisuus. Keisarin suuren rakennusohjelman helmi oli Konstantinopolin uusi katedraaliHagia Sofia (Pyhä viisaus), joka oli läpi keskiajan kristikunnan suurin kirkko.lähde?
Kristinusko oli Bysantissa enemmistön uskonto viimeistään 600-luvulle tultaessa. Tuolloin ainakin avoimen pakanalliset kultit olivat hävinneet. Bysantin alueellisesta ja kulttuurisesta laajuudesta johtuen erilaiset esi- ja ei-kristilliset uskonmuodot säilyivät kuitenkin pitkään kristinuskon rinnalla tai sisällä.[3]
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.
Bysantin alkuvuosia leimasivat kiistat opin oikeasta tulkinnasta. Kirkko joutui jatkuvasti ottamaan kantaa harhaoppeihin (heresia) ja eriuskoisuuteen (heterodoksia),[3] ja pyrki siksi määrittämään oikeaoppisuuden eli ortodoksian sisällön. Tämän vuoksi järjestettiin koko kirkon yleisiä kirkolliskokouksia, joissa oikea oppi pyrittiin määrittelemään. Kaikki kahdeksan ensimmäistä vuosina 325–870 pidettyä ekumeenista kirkolliskokousta järjestettiin Konstantinopolissa tai sen välittömässä läheisyydessä (Nikea, Khalkedon), lukuun ottamatta Efesoksessa järjestettyä kolmatta ekumeenista kirkolliskokousta vuonna 431.
Seitsemättä ekumeenista eli Nikean toista kirkolliskokousta esittävä ikoni.Vapahtajan kirkastumisen kirkko (Metamórfosi Sotíra). Kirkko Nomitsíksessa Mánin niemimaalla Peloponnesoksella.
Seitsemäs ekumeeninen eli Nikean toinen kirkolliskokous kokoontui vuonna 787 Nikeassa ja Konstantinopolissa. Se oli viimeinen suuri kirkolliskokous, jossa olivat läsnä sekä idän että lännen kirkot. Kahdeksas kirkolliskokous eli Konstantinopolin neljäs kirkolliskokous kokoontui vuosina 867–870 Konstantinopolissa. Ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan hyväksynyt tätä ekumeeniseksi, samoin kuin ei myöskään seuranneita kokouksia, johtuen kasvaneista erimielisyyksistä lännen kirkon kanssa.
700-luvulla ja 800-luvun alussa Bysantin valtakunnassa vallitsi ikonoklasmin eli kuvainraaston virtaus, joka tuomittiin lopulta harhaoppina.[9] Ikonoklasmi käynnistyi keisari Leo III:n (keisarina 717–741) valtakauden myötä, kun tämä kielsi ikonit ja niille osoitetun kunnioituksen. Myös Konstantinos V (keisarina 741–775) omaksui ikonoklastisen kannan kautensa loppupuolella. Eräänä syynä ikoneja vastustavan kannan syntyyn oli islamin nousu ja arabien menestyksekkäät valloitukset: bysanttilaiset saattoivat ajatella kuvia vastustaneiden muslimien tekevän siis jotakin oikein. Luonnonmullistukset, kuten Santorinin tulivuorenpurkaus vuonna 726, lisäsivät ajatusta, että Bysanttia rangaistaan jonkin asian tähden.[10][11]
Ikonikielto johti kapinointiin sekä monien Bysantin taiteen tuotteiden tuhoamiseen. Ikonoklasmi vaikutti kuitenkin lähinnä hoviin, ylimpiin virkamiehiin ja ylimpään papistoon, ei niinkään tavalliseen kansaan.[10][11]
Keisarinna Irenen (Eirene) vaikutuksesta pidetty seitsemäs ekumeeninen kirkolliskokous päätti vuonna 787, että ikoneja saa kunnioittaa, mutta ei palvoa.[11] Tuolloin kirkolliskokous omaksui kirkon ikoniteologiaksi Johannes Damaskolaisen kannan, jonka tämä oli esittänyt teoksessaan Ikoneista.[12]
Keisari Leo V palautti ikonoklasmin uudelleen voimaan vuonna 813, koska kuvakiellon katsottiin olleen sodissa saavutettujen voittojen taustalla.[11]Theodora II salli ikonit vuonna 843 patriarkka Methodioksen tuella, ja kirkolliskokous vahvisti Nikean ekumeenisen kirkolliskokouksen päätöksen.[13]
Lähetystyö Itä-Euroopassa
Bysantin itäiseen Eurooppaan suorittamalla lähetystyöllä oli historiallisesti suuri merkitys. Sitä kautta koko alue tuli kristinuskon piiriin. Merkittävää työtä tekivät veljekset Kyrillos ja Methodios, jotka toimivat lähettiläinä slaavien alueilla, käänsivät kirkollisia tekstejä muinaisbulgariaksi eli kirkkoslaaviksi ja kehittivät samalla kyrillisen kirjaimiston. Bulgaria omaksui ortodoksisen uskon 800-luvulla ja Kiovan Rus vuonna 988.[2][14]tarvitaan parempi lähde
Idän ja lännen kirkkojen ero
Idän ja lännen kirkkojen välinen etäisyys alkoi kasvaa vähitellen samalla, kun Konstantinopoli menetti otteen valtakunnan läntisistä alueista ja kulttuurierot kasvoivat. Rooman ja Konstantinopolin suhteet olivat olleet ongelmalliset alusta asti. Ikonoklasmi, kiista Rooman piispan eli paavin asemasta sekä paavi Nikolaus I:n ja patriarkka Fotioksen välinen kiista syvensivät entisestään idän ja lännen kirkkojen eroa.[15]
Bysanttilaiset alemman papiston jäsenet ja munkit vetosivat oikeaa oppia koskeneissa kiistoissa usein suoraan Roomaan, siinä missä patriarkat ja piispat joutuivat tekemään uskoa koskevia kompromisseja poliittisista syistä. Myös tämä vaikutti kirkkojen suhteeseen. Idän ja lännen kirkot olivat myös kilpailijoita esimerkiksi itäisessä Euroopassa suoritetussa lähetystyössä.[15]
Lopulliseksi kirkkojen ero muodostui uskontunnustukseen tehtyä filioque-lisäystä koskeneen kiistan myötä 1050-luvulla. Lisäys oli tehty lännessä Khalkedonin kirkolliskokouksen hyväksymään uskontunnustukseen jo Toledon kirkolliskokouksessa vuonna 589. Lisäys oli hiertänyt kirkkojen välejä erityisesti 800-luvulta lähtien. Kiista kärjistyi vuonna 1014, kun paavi luki lisäyksen sisältäneen uskontunnustuksen ensimmäistä kertaa Roomassa järjestetyssä messussa. Kiista huipentui vuonna 1054 alkaneeseen niin kutsuttuun suureen skismaan.[15]
Teologisista eroista huolimatta eron voidaan nähdä olleen yhtä lailla seurausta myös yleisistä kulttuuri- ja maailmankatsomuseroista sekä idän ja lännen yleisestä vieraantumisesta toisistaan.[15]
Idän ja lännen kirkkojen yhdistymisneuvottelut
Bysantti menetti viimeisinä vuosisatoinaan vähitellen lähes koko aiemman alueensa ja kutistui kattamaan lähes pelkästään Konstantinopolin kaupungin. Samaan aikaan Konstantinopolin patriarkaatin alainen alue pysyi entisellään. Siksi kirkko oli noina aikoina tavallaan valtiota vahvempi. Bysantin loppuaikojen ahdingon vuoksi keisarit aloittivat neuvottelut lännen kanssa idän ja lännen kirkkojen yhdistymiseksi sotilaallisen avun saamiseksi. Neuvottelut alkoivat 1200-luvulla ja sopua yritettiin Lyonin kirkolliskokouksessa vuonna 1274. Neuvottelut kestivät läpi 1300- ja 1400-lukujen.[2][15]
Yhdistymistä kannattivat monet ylimystön jäsenet ja osa papistostakin, mutta oikeaoppisuuden tukipilareiksi asettuneet luostarit ja väestön enemmistö vastustivat sitä. Kirkkojen yhdistyminen hyväksyttiin Firenzen kirkolliskokouksessa vuonna 1439, mutta päätöstä vastustettiin idässä voimakkaasti. Yhdistyminen julistettiin lopulta voimaan Konstantinopolissa valtakunnan viimeisenä vuonna, vuonna 1452. Se ei kuitenkaan juurikaan toteutunut käytännössä yleisen vastustuksen vuoksi.[16][3][15][13]
Bysantin keisarikunnassa ei tehty selvää rajaa valtion ja kirkon välillä. Kirkon ja valtion suhde nähtiin ikään kuin sielun ja ruumiin suhteena: kirkko huolehti henkisestä ja valtio maallisesta alueesta. Bysantti, kristitty Rooma, nähtiin koko maailmanjärjestyksen perustana ja suorastaan taivaan ikonina eli kuvana maan päällä. Tämän maailmanjärjestyksen johdossa oli kristitty keisari. Keisareita ympäröi teokraattinen muodollisuus ja mystiikka, joka vahvisti vaikutelmaa hallitsijan tuonpuoleisesta vallasta.[1]
Bysantin keisarilla oli merkittävä asema Bysantin kirkossa. Keisarin läsnäolo oli merkittävä osa Hagia Sofian säännöllistä jumalanpalveluselämää. Keisari kutsui koolle kirkolliskokoukset ja pani toimeen niiden päätökset. Tämän tehtävänä oli suojella oikeaoppista, ortodoksista uskoa, ja taistella harhaoppeja vastaan. Keisarit puuttuivat oppikiistoihin ja käyttivät tässä tarvittaessa myös sotajoukkoja. Joissain tapauksissa kuitenkin myös keisarit itse kannattivat oppeja, jotka julistettiin myöhemmin harhaopeiksi.[1]
Bysantin kirkko oli taloudellisesti niin vahva, että sillä oli toimintaansa käytettävissä enemmän rahaa kuin keisarikunnan hallintokoneistolla armeijaa lukuun ottamatta. Kirkon omaisuus koostui pääasiassa maaomaisuudesta ja tulot maan vuokratuloista.[3] Bysantissa sosiaalityö oli kirkon tehtävä, ja siitä huolehtivat ennen kaikkea luostarit (ruoan jako köyhille, köyhäintalot, orpokodit, sairaalat yms.).[1]
Patriarkka ja papisto
Bysantin kirkon johdossa oli Konstantinopolin piispa eli patriarkka, jota alettiin 500-luvulla kutsua Konstantinopolin ekumeeniseksi patriarkaksi.[1] Konstantinopoli vaati kaikkien patriarkaattien joukossa ensisijaista asemaa jo Konstantinopolin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuonna 381. Rooman vastustuksen takia se sai aseman vasta 800-luvulla.[3] Patriarkaatti toimii kaupungissa (nykyinen Istanbul) edelleen.lähde?
Patriarkan valitsi piispojen kokous eli synodi. Patriarkan valinnan hyväksyi keisari. Patriarkkojen keskinäisessä arvoasteikossa Konstantinopolin patriarkka oli Rooman piispan eli paavin veroinen ja ensimmäinen vertaistensa joukossa (primus inter pares). Konstantinopolin patriarkan asema vahvistui, kun muut itäiset patriarkaatit (Aleksandria, Jerusalem ja Antiokia) jäivät 600-luvulla arabien vallan alle.[1]
Patriarkan alaisuudessa olivat (hierarkiajärjestyksessä) metropoliitat, autokefalisetarkkipiispat ja piispat. Piispat olivat bysanttilaisessa yhteiskunnassa kansan todellisia henkisiä ja hengellisiä isiä, luottohenkilöitä ja puhemiehiä. Heillä oli näkyvä julkinen asema ja taloudellista valtaa, sillä he hallinnoivat kirkon maaomistuksia alueellaan, ja he puhuivat usein keisarin ja korkeiden virkamiesten edessä seurakuntiensa ja ortodoksian puolustukseksi. Piispojen alaisuudessa olivat papiston lisäksi hiippakunnan luostarit.[2][3]
Idän kirkossa tavallinen papisto oli yleensä naimisissa. Piispoilta sen sijaan vaadittiin selibaattia. Tämän vuoksi piispat valittiin usein munkkien joukosta.[1]
Bysanttilainen kirkkorakennus pyrkii symboloimaan taivasta maan päällä. Tämä vaikutelma pyritään samaan aikaan kirkon rakenteella sekä sen maalauksilla ja muulla koristelulla. Bysanttilainen kirkkorakennus on yleensä ristikirkko, joka kehittyi suorakaiteen muotoisesta basilikasta lisäämällä siihen samanmuotoinen poikkilaiva. Bysanttilaisen kirkon keskeinen yksityiskohta on kirkkosalin yläpuolella kohoava kupoli. Kupolin keskellä on yleensä maalattuna Kristus Kaikkivaltias (Pantokrator) -tyypin ikoni. Enkeleitä, Raamatun tapahtumia ja pyhiä esittävät ikonit tai freskomaalaukset ovat alemmissa kehissä.[9]Ikonostaasi kehittyi alttarin eteen asetetuista ikoneista.lähde?
Luostarit
Luostarit olivat Bysantin kirkon merkittävimpiä hengellisiä keskuksia ja niillä oli koko bysanttilaisessa kulttuurissa suuri hengellinen ja taloudellinen merkitys. Luostarilaitosta on luonnehdittu koko Bysantin kirkon voimanlähteeksi ja perustukseksi. Luostarit tarjosivat ympäristön erityisesti mietiskelylle ja rukoukselle.[1][3]
Luostariasketismi kehittyi Bysantin valtakuntaan kuuluneessa Egyptissä ja Syyriassa 300-luvulla ja levisi vähitellen koko kristikuntaan. Voidaan katsoa, että luostariasketismin synty kytkeytyy tilanteeseen, jossa kristinuskosta tuli sallittu uskonto ja kirkon marttyyrien aika päättyi: tuolloin munkeista ja nunnista tuli uusia askeettisen elämän "marttyyrejä" aiempien veren marttyyrien tilalle.[2]
Askeettista elämää vietettiin sekä yhteisöluostareissa että erakkoelämänä luolissa tms. luostarien ja kylien läheisyydessä, tai näiden kahden muodon välimuotona. Idän kirkon luostarilaitoksessa ei ole ollut sääntökuntia läntisen luostarilaitoksen tavoin. Luostarielämä tarjosi kaikille mahdollisuuden saada koulutusta. Bysantissa luostarit eivät kuitenkaan olleet yleensä samanlaisia oppineisuuden keskuksia kuin lännessä. Luostariin asettuminen oli bysanttilaisessa maailmassa suosittu tapa jäädä eläkkeelle uran, esimerkiksi sotilasuran, jälkeen.[1][2]
Ortodoksisen hengellisyyden merkittävin hengellinen keskus Athos-vuoren luostariyhteisö syntyi varhaisbysanttilaisella ajalla. Vuorelle alkoi asettui munkkeja jo 400-luvulta alkaen. Suurempia luostareita alueelle perustettiin 900-luvulta alkaen. Konstantinopolin Studionin luostari, jossa oli yli 1000 munkkia, oli kuuluisa kirjastostaan.[1][2]
Munkit osallistuivat monesti politiikkaan muun muassa ikonoklasmin aikana sekä erityisesti Bysantin loppuaikoina hesykasmia ja länsisuhteita koskeneissa kiistoissa. Munkit vastustivat usein sekä hallintoa että kirkkopolitiikkaa ja puolustivat ortodoksiaa poliittisia kompromisseja vastaan.[3][2]
Bysanttilainen hengellinen elämä, teologia ja taide, kuten ikonimaalaus, ovat säilyneet edelleen ortodoksisen maailman luostareissa.[1]
Ortodoksinen teologia korostaa Jumalan tuonpuoleisuutta. Jumala on ihmisen mielelle ja kielelle täydellisen käsittämätön (apofaattinen eli negatiivinen teologia). Ihmisen tavoitteena on theosis eli jumalallistuminen ja ihmisen sielun lakkaamaton eteneminen kohti Jumalaa. Ihmisen pelastus nähdään Jumalan kaltaisuudessa vahvistumisena.[1]
Varsinkin myöhäisemmän bysanttilaisen teologian keskeisin virtaus oli hesykasmi, Athoksella kehittynyt mystinen suuntaus.[1] Hesykasmi liittyi siihen kysymykseen, miten ihminen voi tuntea Jumalan ja tulla Jumalan kaltaiseksi. 1000-luvun alkupuolella nämä kaksi kysymystä yhdistyivät hesykasmissa. Sen mukaan ihmisen on mahdollista saavuttaa yhteys tuonpuoleisen Jumalan kanssa hiljaisessa ja sanattomassa sydämen rukouksessa. Askeesissa korostettiin siis hiljaisuuden (hesykhia) merkitystä ja sydämen lakkaamatonta rukousta (esim. Jeesuksen rukous). Tämä hiljaisuus ei ole pelkkää äänen poissaoloa, vaan aktiivinen rukouksen tila.[4]
Hesykastinen liike kytkeytyi myös politiikkaan vastustamalla läntistä vaikutusta ja kirkkojen yhdistymistä. Hesykasmista tuli Bysantin kirkon virallinen kanta vuonna 1351.[16][5]
Bysantissa myös maallikot olivat usein teologisesti oppineita ja ottivat osaa oppikiistoihin.[1]
Liturgia
Bysanttilaisella liturgialla eli jumalanpalveluksella oli alun perin useita eri muotoja. Konstantinopolin riitus eli jumalanpalvelusperinne kehittyi Antiokian, Aleksandrian ja Jerusalemin riitusten pohjalta. Konstantinopolin riituksesta kehittyi vähitellen yleisortodoksinen riitus, joka perustuu edelleen nykyaikanakin bysanttilaiseen jumalanpalvelukseen.[4]
500-luvulta alkaen keisarillisen hovin juhlamenot saivat kasvavassa määrin liturgisen luonteen, mikä korosti valtion ja kirkon yhteyttä.[3] Samalla jumalanpalvelukset saivat vähitellen vaikutteita ja ulkoisia muotoja keisariin liittyneistä hoviseremonioista.[4]
↑Dvornik, Francis: The Idea of Apostolicity in Byzantium and the Legend of Apostle Andrew, s. v, 3. Cambridge, MA: Harvard University Press, 1958. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
↑Vailhé, Siméon: ConstantinopleCatholic Encyclopedia. 1911. New York: Robert Appleton Company. (englanniksi)
↑Gibbon, Edward: The Decline and Fall of the Roman Empire, s. 701. (28 selected chapters) Worldsworth Classics of World Literature, 1998. ISBN 978-1-85326-499-3(englanniksi)
↑Seppälä, Johannes: "Esipuhe". Teoksessa Johannes Damaskolainen: Ikoneista, s. 7. (Kolme puhetta ikonien syyttäjiä vastaan. Suomentanut Johannes Seppälä) Joensuu: Ortoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto, 1986. ISBN 951-9071-80-6
Geanakoplos, Deno John: Byzantium: Church, Society, and Civilization Seen Through Contemporary Eyes. University of Chicago Press, 1984. ISBN 0226284603
Hussey, J. M.: The Orthodox Church in the Byzantine Empire. (Oxford History of the Christian Church) Oxford University Press, 2010. ISBN 0191614882
Meyendorff, John: The Byzantine Legacy in the Orthodox Church. St. Vladimir's Seminary Press, 1982. ISBN 0913836907
Walter, Christopher: Art and ritual of the Byzantine Church. (Volume 1 of Birmingham Byzantine series) Variorum Publications, 1982. ISBN 0860781046
Strategi Solo vs Squad di Free Fire: Cara Menang Mudah!
.jpg)
