Breton syntyi Pohjois-Ranskassa Normandiassa. Hän oli kauppiasperheen ainut lapsi. Perhe muutti vuonna 1900 Pariisin esikaupunkiin, missä Breton kävi koulua.lähde? Hän opiskeli lääketiedettä,[2] mutta ei suorittanut opintojaan loppuun. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän työskenteli Nantesin sotilassairaalan neurologisella osastolla.
Oppi-isät
Surrealistinen teoria on saanut vaikutteita Sigmund Freudin psykoanalyysistä sekä syvyyspsykologiasta. Breton sovelsi Freudin oppeja niin lääkärinäselvennä kuin kirjailijanakin, ja hän kävi tapaamassa Freudia Wienissä vuonna 1921.
Termin ”surrealismi” keksi Guillaume Apollinaire, joka tarkoitti sillä eräänlaista todellisuuden ylittävää ”superrealismia” eli surrealismia. Osuvampi termi voisi olla subrealismi, sillä surrealismi keskittyy ihmisen alitajunnan ja unien todellisuuden kuvaamiseen. Surrealistit käyttivät apunaan muun muassa hypnoosia päästäkseen käsiksi tiedostamattomaan kerrokseen. Kieli haluttiin vapauttaa järjen kontrollista ja kaikista muistakin pidäkkeistä. Totutun kielenkäytön sijaan haluttiin luoda uudenlainen kielioppi ja kielen alkemia, joka käyttää hyväkseen kielen kaikkia vivahteita ja koko rikkautta.
Surrealistisen kirjallisuuden alkuvaiheet
Surrealismi oli jatkoa Tristan Tzaran perustamalle dada-liikkeelle.lähde? Breton liittyi dadaisteihin yhdessä Louis Aragonin ja Philippe Soupaut’n kanssa. He perustivat 1919 aikakauslehden Littérature. Bretonille tuli kuitenkin 1921 välirikko dadan jäsenten kanssa, joten hän erosi liikkeestä ja liittyi surrealisteihin.[2]
Ensimmäiset runonsa Breton julkaisi nimimerkillä René Dobrant. Vuonna 1920 Breton julkaisi yhdessä Soupault’n kanssa surrealistisen teoksen Magneettikentät (Les Champs magnétiques), joka on ensimmäinen automaattikirjoituksella toteutettu teoslähde?.
Bretonin ympärille kerääntyi samanmielisten kirjailijoiden ja taiteilijoiden joukko, johon kuuluivat edellä mainittujen lisäksi muun muassa Paul Éluard, René Crevel, Michel Leiris, Robert Desnos ja Benjamin Péret. He perustivat Surrealistisen tutkimuskeskuksen (Bureau de recherches surréalistes), joka toimi Pariisissa osoitteessa 15, rue de Grenelle. Vuonna 1924 ryhmä julkaisi ensimmäisen surrealistisen manifestin, jossa vaadittiin uutta ihmisoikeuksien julistusta. Manifestin suomentajan Väinö Kirstinän mukaan ”surrealismi ei halunnut ainoastaan vapautua entisistä taiteen säännöistä, surrealismi ei halunnut olla taiteellinen koulukunta, sen tavoitteet olivat yleisemmät, surrealismille pyrkimys muuttaa maailmaa (Marx) ja muuttaa elämää (Rimbaud) merkitsivät samaa asiaa”.
Arthur Rimbaud’n mielestä ”La vraie vie est absente” eli tosi elämä on poissa. Breton yhtyi Rimbaud’n näkemykseen ja halusi palauttaa elämään ihmeen ja rakkauden. Surrealismin tavoitteena oli lisätä ihmisen itsetuntemusta käsittelemällä ihmismielessä olevaa torjuttua ja pinnan alle painettua kerrosta. Tähän tarjosi välineitä automaattikirjoitus, unien analysointi ja ihmisen irrationaalisen puolen käsittely.
Breton julkaisi 1928 puolittain omaelämäkerrallisen romaanin Nadja, joka alkaa kysymyksellä: ”Kuka minä olen?” ja samoin päättyy oman identiteetin etsintään. Breton soveltaa teoksessa ”objektiivisen sattuman” metodiaan. Romaanin kertoja tapaa Nadjan, oudon eteerisen naisen, jonka mielenterveys järkkyy. Nadja elää omissa maailmoissaan ja päätyy lopulta mielisairaalaan. Romaanin kaikki ulkoinen tapahtumapaikkojen kuvaus on korvattu valokuvilla, tauluilla ja piirroksilla.[3]
Poliittinen toiminta
Breton suuntautui 1920-luvulla kirjoittamisen ohella poliittiseen toimintaan ja liittyi vuonna 1927 kommunistiseen puolueeseen yhdessä Louis Aragonin ja Paul Éluardin kanssa, mutta hänet erotettiin vuonna 1933. Surrealistit kannattivat vallankumousta, mutta eivät pelkästään taloudellisessa mielessä. He tähtäsivät pikemminkin ihmismielen vallankumoukseen.
1930-luvulla surrealististen istuntojen kokoontumispaikkana oli Montmartrella sijaitseva kahvila Le Cyrano. Breton perusti sen läheisyyteen taidegallerian osoitteeseen 42, rue Fontaine ja elätti itsensä tauluja myyden. Surrealismi laajeni kirjallisuudesta muillekin taiteenaloille ja varsinkin kuvataiteisiin. Max Ernst, Pablo Picasso, Joan Miró ja Salvador Dalí liittyivät mukaan.[4]
Breton julkaisi vuonna 1928 teoksen Le Surréalisme et la Peinture ('Surrealismi ja kuvataide'). Dalín nimestä Breton muotoili anagrammin ”Avida Dollars”, sillä Breton ei pitänyt Dalín tavasta hyötyä taloudellisesti surrealismista, joten hän erotti Dalín joukosta. Syynä saattoi olla myös Dalín myötämielisyys Francon fasistista liikettä kohtaan, mitä Breton ei hyväksynyt.
Breton perusti uuden lehden nimeltään La Révolution Surréaliste (1924–1929, 'Surrealistinen vallankumous'). Louis Aragonin ehdotuksesta lehden seuraajan nimeksi annettiin Le Surréalisme au service de la révolution (1930–1933, 'Surrealismi vallankumouksen palveluksessa'). Ne jäsenet, jotka eivät kannattaneet liikkeen poliittista sitoutumista, saivat lähteä, kuten esimerkiksi Antonin Artaud.
Liikkeen sisällä alkoi olla muutenkin syviä erimielisyyksiä. Second Manifeste du Surréalisme (1930, 'Surrealismin toinen manifesti') vaikuttaakin jäsenten välienselvittelyltä. Breton yritti sovittaa yhteen surrealismia historiallisen materialismin kanssa siteeraten kirjoituksissaan Hegeliä ja Engelsiä, mutta Bretonin tekstit eivät avautuneet työläisille. Myös kannattajien rivit harvenivat. Hyväksynnän Bretonin silmissä saivat vain ne, jotka kritiikittä hyväksyivät mestarin sanomiset ja tekemiset. Vanhoista jäsenistä vain Comte de Lautréamont säästyi Bretonin syytöksiltä. Kritiikki kohdistui etenkin uskontoon. Breton ei sallinut esimerkiksi krusifiksin kuvan kantamista kaulalla eikä kristillisten teemojen käsittelyä runoissa.
Bretonin vastustajat lähtivät vastahyökkäykseen kirjoittamalla pamfletin Un Cadavre (1930, 'Ruumis' tai 'Vainaja'). Georges Bataillen aloitteesta kirjoitetun kollektiivisen vastalauseen kirjoittajakunta koostui entisistä dadaisteista ja surrealisteista, joihin kuuluivat muun muassa Michel Leiris, Raymond Queneau, Robert Desnos ja Jacques Prévert. Teksti oli äärimmäisen voimakassanaista. Mallina oli ensimmäisessä surrealistisessa manifestissa Anatole Francea vastaan suunnattu kirjoitus, joka oli Bretonin masinoima teilaus.
Toisen maailmansodan aikana Breton asui Yhdysvalloissa ja Meksikossa. Muutettuaan Meksikoon vuonna 1938 hän totesi, ettei siellä tarvita surrealismia, koska koko maa on surrealistinen. Taiteilija Frida Kahlon teoksia hän piti luonnostaan surrealistisina. Kahlon omistamassa ”Sinisessä talossa” asui tuolloin maapaossa elävä Lev Trotski. Troski oli Bretonin tavoin erotettu kommunistisesta puolueesta.
Yhdysvalloissa asuessaan Breton kiinnostui intiaanikulttuureista. Intiaanien kyky yhdistää yliluonnollinen maailma arkipäivään kiehtoi häntä. Runoelma Ode à Charles Fourier (1945, 'Oodi Charles Fourier’ille') kertoo hopi-intiaaneista. Breton esittää hopit uskon puhtauden symboleina. Hopi-intiaanikulttuurissa yliluonnollinen yhdistyi arkimaailmaan. Hän järjesti Yalessa surrealistisen näyttelyn vuonna 1942. Pariisiin hän palasi sodan päätyttyä vuonna 1946.
Melusinan tarina
Vuonna 1944 julkaistiin pienoisteos nimeltään Arcane 17. Sen pohjana on keskiaikainen Melusinasta kertova legenda. Legendan mukaan ritari menee naimisiin hengettären, Melusinan kanssa. Ehtona on, ettei ritari saa nähdä vaimoaan yhtenä päivänä viikossa, jolloin Melusina on poissa ruumiistaan. Uteliaisuus kuitenkin voittaa, joten Melusina muuttuu pysyvästi henkiolennoksi. Nimi Arcane 17 viittaa tarot-kortteihin. Kortti numero 17 kuvaa rauhan ja rakkauden voittoa. Melusine on vuonna 1979 Paris III -yliopiston yhteyteen perustetun Surrealismin tutkimuskeskuksen Centre de recherche sur le Surréalisme nimi.[5]päivitettävä
Viimeiset vaiheet
Breton toimitti 1960 ystäviensä kanssa lentolehtisen, joka tunnetaan nimellä Manifeste des 121. Sillä tarkoitetaan 121 allekirjoittajan julistusta tottelemattomuuteen Algerian sodassa.
Breton oli sotien välisen aikakauden tunnetuimpia ranskalaisia ulkomailla. Hän järjesti näyttelyitä, kirjoitti esseitä, runoja ja toimitti erilaisia lehtiä, kuten La Brèche -nimistä julkaisua vuosina 1961–1965.
Breton meni naimisiin kolme kertaa. Ensin hän avioitui syyskuussa 1920 Simone Kahnin kanssa. Toisen vaimon, Jacqueline Lamban, kanssa hänellä on Aube-niminen tytär. Kolmas vaimo on nimeltään Elisabeth Claro.
Hautakivi, jossa näky kaiverrattu teksti ”Je cherche l’or du temps”.
Breton kuoli 28. syyskuuta 1966, ja hänet haudattiin Batignollesin hautausmaalle Pariisiin. Hautakiveen on kaiverrettu teksti ”Je cherche l’or du temps” ('Etsin ajan kultaa”).[6]
Bretonin leski ja tytär yrittivät tarjota osoitteessa 42, rue Fontaine sijainneen ateljeen taidekokoelmia Ranskan valtion lunastettavaksi, mutta valtio ei halunnut ostaa Bretonin yksityiskokoelmaa.[7] Bretonin jäämistö huutokaupattiin keväällä 2003.
Teokset
Suomennetut teokset
Magneettikentät (Les champs magnétiques, 1919). Suom. Timo Kaitaro & Janne Salo. Turku: Tampere: Savukeidas, 2013. ISBN 978-952-268-080-8. (yhdessä Philippe Soupault’n kanssa)
Surrealismin manifesti: ensimmäinen manifesti (Manifeste du surréalisme, 1924). Suom. sekä johdannolla ja jälkisanoilla varustanut Väinö Kirstinä. Hämeenlinna: Karisto, 1970. 2. uusittu laitos, Helsinki: Taide, 1996.
Nadja (Nadja, 1928). Suom. Janne Salo. Jälkisanat Timo Kaitaro. Turku: Sammakko, 2007 ISBN 978-952-483-052-2
Unen hiekkarannoilla = Dans les sables du rêve, valitut runot, suom. Janne Salo, Turku: Sammakko 2020 ISBN 978-952-483-319-6 (runot suomeksi ja ranskaksi; kokoelmista Clair de Terre, Signe ascendant ja Poisson soluble)
Surrealismin taskusanakirja (yhdessä Paul Éluardin kanssa) (Dictionnaire abrégé du Surréalisme, 1938); suom. Janne Salo. Atrain & Nord 2023 ISBN 978-952-315-743-9
Aina ensimmäistä kertaa (Toujours pour la Première Fois)
Vaimoni jolla on hiukset kuin takkavalkea (L'union libre), myös teoksessa: Maailman runosydän, toim. Hannu Tarmio ja Janne Tarmio, WSOY Helsinki 1998 ISBN 951-0-22134-1
Julkaisussa: Kulttuurivihkot 1988; nro 4. Runot suom. Immo Pekkarinen
Kirjoitukset pakenevat
Mies ja nainen täysin valkeat
Violette Noziéres
Julkaisussa: Kirjo: kirjallisuus- ja kulttuurilehti 2002; nro 4
Dialogi vuodelta 1928: Antonin Artaud ja André Breton, suom. Janne Salo
Mitä jumaluuksiin tulee: Louis Aragonille, suom. Timo Kaitaro
Julkaisussa Kirjo: kirjallisuus- ja kulttuurilehti 2008; 3, Runot suom. Timo Kaitaro ja Janne Salo (André Bretonin ja Philippe Soupaultin yhdessä kirjoittamat runot teoksesta Les champs magnétique (Magneettikentät), 1920, viimeisestä osasta "La pagure dit" (Erakkorapu sanoo)
Alkua ei ole koskaan ollutkaan
Ikimuodit
Ikuisuus
Järjestyssäännöt
Kaikki mystinen
Kiertotie taivaan kautta
Käskyt
Myrsky vesilasissa
Naamiot ja värikäs lämpö
Nuoret versot
Paljon olen tiennyt
Suuri ylellisyys
Taputetaan
Tehtaat
Tiedonantoja
Tornien kynnyksellä
Tunteet ovat ilmaisia
Vapautus
Verhoja
Värimaa
Pääteokset
Mont de piété, 1919
Les champs magnétiques, 1919 (Magneettikentät). Suom. Timo Kaitaro & Janne Salo. Turku: Tampere: Savukeidas 2013. ISBN 978-952-268-080-8. (yhdessä Philippe Soupault’n kanssa)
Claire de terre, 1923
Manifeste du surréalisme, 1924 (Surrealismin manifesti: ensimmäinen manifesti)
Poisson soluble, 1924
Lettre aux voyants, 1925
Introduction au discours sur le peu de réalité, 1927
Nadja, 1928 (Nadja)
Le Surréalisme et la Peinture, 1928
Second manifeste du surréalisme, 1930 (yhdessä Paul Éluardin kanssa)
Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.
Benayoun, Robert: Surrealistien nauru. ((Le rire des surréalistes, 1988.) Suomentanut Jukka Mannerkorpi) Helsingissä: Taide, 1989. ISBN 951-8912-08-4
Breton, André & Soupault, Philippe: Magneettikentät. ((Les champs magnétiques, 1920.) Suomentaneet Timo Kaitaro ja Janne Salo) Turku: Tampere: Savukeidas, 2013. ISBN 978-952-268-080-8
Breton, André (1924/1996) Surrealismin manifesti: ensimmäinen manifesti. Suom. sekä johdannolla ja jälkisanoilla varustanut Väinö Kirstinä. Helsinki: Taide.
Breton, André et Paul Éluard (1991) Dictionnaire abrégé du Surréalisme. Paris: José Corti (1. p. 1938)
Koskelainen, Jukka: Atlantiksen perintö: kirjailijoiden uusi alku. Helsinki: Tammi, 2000. ISBN 951-31-1419-8
Nadeau, Maurice (1945/1968) The History of Surrealism. Translated from the French by Richard Howard, with an introduction by Roger Shattuck. London: Jonathan Cape Ltd.
Orban, Clara (1997) The Culture of Fragments. Words and Images in Futurism and Surrealism. Studies in comparative literature. Amsterdam & Atlanta, GA: Rodophi.
