Zhu Di oli Ming-dynastian perustajan Zhu Yuanzhangin neljäs poika, joka syntyi 2. toukokuuta 1360. Tällöin hänen isänsä oli vielä Punaisten turbaanien kapinallisjohtaja, josta vasta myöhemmin tuli Ming-dynastian ensimmäinen keisari Hongwu.
Ming-dynastian virallisten asiakirjojen mukaan Zhu Din äiti oli keisari Hongwun päävaimo, keisarinna Ma. Jotkut aikalaiset kuitenkin väittivät, että hänen äitinsä olisi ollut muuan Zhu Yuanzhangin ei-kiinalainen jalkavaimo[4][5], ja että virallisissa asiakirjoissa oleva merkintä olisi väärennetty hänen hallitsijakaudellaan sen perustelemiseksi, että hän oli valtaistuimen laillinen perijä keisari Jianwenin kuoltua.
Vallasta syöstyn ja takaisin Mongoliaan karkotetun Yuan-dynastian keskuudessa yritettiin väittää, että keisari Hongwu olisi ryöstänyt mongolihallitsija Toghan-Temürin vaimon tämän ollessa raskaana. Lapsi, josta myöhemmin tuli keisari Yongle, olisi todennäköisesti surmattu vastasyntyneenä, jos hänen todellinen syntyperänsä olisi tunnettu, mutta kun raskaus kesti epänormaalin kauan, keisari Hongwu saattoi lapsen synnyttyä uskoa olevansa tämän isä, ja niinpä lapsen annettiin jäädä eloon. Tästä olisi kuitenkin seurannut, että Yongle ja kaikki myöhemmätkin Ming-keisarit olisivat olleet mongolihallitsijoiden, eivät keisari Hongwun jälkeläisiä. Vaikka tarina oli ilmeisen järjetön, sitä kerrottiin mongolien keskuudessa useiden satojen vuosien ajan.[6]
Nuoruus
Zhu Di kasvoi prinssinä rakastavassa ja huolehtivassa ympäristössä. Hänen isänsä tarjosi hänelle vain parhaan koulutuksen, ja koska hän luotti vain poikiinsa, hän uskoi heille vanhat läänitysalueet. Zhu Di nimitettiin Yanin prinssiksi toukokuussa 1370.[4]Yanin maakunta oli erityisen merkittävä, koska siellä sijaitsi Peking, mongolien Yuan-dynastian entinen pääkaupunki, ja maakunta oli edelleen puolustuksellisesti tärkeä, koska se sijaitsi lähellä tämän mongolidynastian perillisten yhä hallitsemien alueiden rajaa. Zhu Di vahvisti armeijaansa voidakseen jatkaa taistelua heitä vastaan ja syrjäytti samalla kilpailijansa kuten kenraali Lan Yun.
Kun Zhu Di myöhemmin muutti Pekingiin, hän totesi kaupungin olevan nälänhädän ja kulkutautien tuhoama, mutta hän jatkoi isänsä kenraalin ja oman appensa Xu Dan kanssa rauhan ja järjestyksen palauttamista alueelle. Ming-dynastian virallisen historian mukaan Zhu Di teki tarmollaan ja menestyksellään isäänsä suuren vaikutuksen. Toisaalta Ming-dynastia kärsi samaan aikaan myös useita takaiskuja, eikä myöskään voittoa Buirjärven taistelussa saatu Zhu Din vaan hänen veljensä apurin Lan Yun ansiosta. Zhu Di ei myöskään johtanut niitä suuria sotajoukkoja, jotka keisari Hongwu lähetti pohjoisille rajaseuduille.
Aluksi Zhu Di hyväksyi sen, että hänen isänsä oli nimittänyt seuraajakseen ja kruununprinssiksi hänen vanhemman veljensä Zhu Biaon ja myöhemmin tämän teini-ikäisen pojan Zhu Yunwenin, mutta kun Zhu Yunwen nousi valtaistuimelle keisari Jianwenina ja alkoi teloittaa ja alentaa arvossa setiään, Zhu Di sai tästä aiheen ryhtyä kapinaan Jianwenia vastaan.[4]
Valtaannousu
Keisari Yongle seuraa palatsin eunukkien pelaamaa cujua, jalkapallon tapaista vanhaa kiinalaista peliä.
Keisari Hongwu kuoli 24. kesäkuuta 1398. Ensimmäinen hänen pojistaan, Zhu Biao, oli kuollut ennen isäänsä. Näin seuraavaksi perimysjärjestyksessä nousi Zhu Biaon vanhin poika Zhu Yunwen, josta tulikin seuraava hallitsija, keisari Jianwen.[7] Zhu Di, mongoleja vastaan käydyissä taisteluissa kokemusta ja arvostusta kerännyt sotilasjohtaja, ei ollut tyytyväinen päätökseen, vaan nousi kapinaan veljenpoikaansa vastaan. Neljä vuotta kestäneen sisällissodan jälkeen Yongle valtasi Jianwenin hallinnon pääkaupungin Nanjingin vuonna 1402. Keisari Jianwen kuoli valtauksen yhteydessä.
Keisari Jianwenin ankara kampanja heikompia setiään aiheutti kuitenkin vaikeuksia. Zhu Din veli Zhu Su vangittiin ja karkotettiin Yunnaniin, Dain prinssi Zhu Gui menetti arvonimensä ja alennettiin tavalliseksi alamaiseksi, samoin prinssit Zhu Fu ja Zhu Bian, kun taas Xiangin prinssi Zhu Bai teki vankeudessa itsemurhan. Jouduttuaan vihamielisyyden kohteeksi Zhu Di tekeytyi ensin sairaaksi, sitten hulluksi useiden kuukausien ajaksi ennen kuin sai kesäkuussa 1399 poikansa vapautetuiksi ja tapasi heidät pohjoisessa. Elokuun 5. päivänä hän julisti, että hänen veljenpoikansa, keisari Jianwen, oli joutunut "pahojen neuvonantajien" (kiin.姦臣) uhriksi ja että keisari Hongwun dynastisten säännösten mukaan hänen oli noustava aseisiin syöstäkseen heidät asemistaan. Tämä konflikti tunnetaan Jingnanin kampanjana.[4]
Pääasiassa eunukkien ansiosta, joita sekä Hongwu että Jianwen oli kohdellut huonosti, koska he suosivat kungfutselaisia oppineita virkamiehiä [8] Zhu Di selvisi hengissä ensimmäisistä hyökkäyksistä hänen läänitysalueelleen ja siirtyi etelään, jossa hän lopulta vuonna 1402 valloitti Nanjingin, julistautui keisariksi ja otti käyttöön aikakausinimen Yongle, joka tarkoittaa "ikuista onnellisuutta".
Sisällissodan ensimmäisenä vuonna Zhu Di selvisi hengissä Geng Bingwenin ja Li Jinglongin johtamien voimien hyökkäyksistä paremman taktiikkansa ja mongolialaisten avustajiensa ansiosta. Hän esitti myös monia perusteluja vallankaappauksensa oikeuttamiseksi, kuten kyseenalaisia väitteitä, joiden mukaan hän olisi ollut keisarinna Man poika, ja myös selviä valheita, kuten että hänen isänsä olisi aikonut nimittää hänet lailliseksi seuraajakseen ja että asian olisivat estäneet vain virkamiehet, jotka halusivat keisariksi Zhu Biaon pojan. Joko tämän propagandan vuoksi tai henkilökohtaisista syistä hän alkoi myös vastaanottaa takkinsa kääntäneitä eunukkeja ja kenraaleja, jotka tarjosivat hänelle arvokasta tietoa, joka teki mahdolliseksi kampanjat Jianwenin jäljellä olevia kannattajia vastaan. Vuonna 1402 hän tiesi jo tarpeeksi voidakseen valloittaa Xuzhoun, Suzhoun ja Yangzhoun. Chen Xuanin petos soi keisarin haltuun Jangtse-joen laivaston, kun taas Li Jinglongin ja prinssin velipuolen Zhu Huin petos avasi hänelle Nanjingin portit 13. heinäkuuta. Syntyneen sekasorron aikana keisarillinen palatsi syttyi tuleen, ja oikeuttaakseen valtaannousunsa Zhu Di selitti myös, että kolme tunnistamattomiksi palanutta ruumista olisivat olleet keisari Jianwen, hänen puolisonsa ja pieni poikansa. Vuosikymmenien ajan kuitenkin liikkui huhuja, että keisari Jianwen olisi paennut munkiksi pukeutuneena.[4][9][10]
Valloitettuaan pääkaupungin uusi keisari Yongle jätti syrjään vanhat perustelunsa, joiden mukaan hänen veljenpoikansa olisi joutunut pahojen neuvonantajien uhriksi. Sen sijaan hän mitätöi Jianwenin koko hallituskauden ja selitti vuoden 1402 olleen Hongwun kauden 35. vuosi.[4] Hänen edesmennyt veljensä Zhu Biao, jonka Jianwen oli tämän kuoleman jälkeen julistanut olleen keisari, menetti tämän arvonsa, ja myös Zhu Biaon elossa olleet pojat menettivät keisarillisen arvonsa ja asetettiin kotiarestiin. Myös Jianwenin eloon jäänyt nuorempi poika vangittiin ja kätkettiin seuraaviksi 55 vuodeksi. Vaikka Zhu Di jonkin aikaa esiintyi nöyränä ja oli kieltäytyvinään hänelle tarjotusta valtaistuimesta, lopulta hän otti sen vastaan ja ilmoitti, että seuraava vuosi olisi oleva Yonglen kauden ensimmäinen vuosi. Hänet kruunattiin Ming-keisariksi 42-vuotiaana, 14. heinäkuuta 1402 sen jälkeen, kun hän oli käynyt pikaisesti isänsä haudalla. Valtakautensa ensimmäiset vuodet hän käytti etupäässä huhujen torjumiseen ja taisteluun rosvoja vastaan.
Pyrkiessään kiihkeästi osoittamaan oman valta-asemansa laillisuuden Yongle mitätöi nuoren veljenpoikansa valtakauden kokonaan ja käynnisti laaja-alaiset toimet lapsuuttaan ja kapinaansa koskeneiden asiakirjojen hävittämiseksi tai väärentämiseksi.[4] Tämän vuoksi Nanjingin kungfutselaisten oppineiden keskuudessa suoritettiin suuri puhdistus[4] ja eunukkien salaiselle poliisille myönnettiin tavanomaista laajemmat valtuudet.[8]
Yksi Yonglen suosikeista oli Zheng He, joka hänen toimeksiannostaan teki laajoja tutkimusretkiä eteläisellä Tyynellämerellä ja Intian valtamerellä. Nanjingissa ilmenneet hankaluudet vaikuttivat myös siihen, että hän teki Beipingistä (kiinaa: ’Pohjoinen rauha’) jälleen valtakunnan toisen ja samalla ensisijaisen pääkaupungin ja antoi sille nimen Peking.
Yonglen valtakaudella Keisarinkanava rakennettiin ja avattiin uudelleen. Vuosien 1406 ja 1420 välillä keisarin johdolla rakennettiin Kielletty kaupunki. Hänen määräyksestään rakennettiin myös Nanjingin posliinitorni, jota pidettiin yhtenä maailman ihmeistä, kunnes Taiping-kapinalliset tuhosivat sen vuonna 1856. Yhtenä osana hänen jatkuvista toimenpiteistään oppineiden valvomiseksi hän suuresti laajensi keisarillisten virkatutkintojen järjestelmää, sen sijaan että hänen isänsä oli nimittänyt virkamiehet henkilökohtaisten suositusten perusteella. Keisarin valitsemat oppineet laativat hänen valtakaudellaan laajan Yonglen ensyklopedian.[11]
Terrori
Koska monet oppineet Nanjingissa kieltäytyivät tunnustamasta Yonglen vallankaappausta lailliseksi, hän käynnisti heidän ja heidän perheidensä keskuudessa läpikotaiset puhdistukset, jotka kohdistuivat myös naisiin ja lapsiin. Entisen hallituksen kannattajat nujerrettiin koko valtakunnassa.[8]
Ankarin Kiinan lain tuntema rangaistus oli vanhastaan ollut niin sanottu "yhdeksän sukulaispolven hävittäminen", joka Kiinan klassisen historiateoksen mukaan oli ollut käytössä jo Shang-dynastian aikana. Siinä tuomittu leikattiin elävältä viipaleiksi, ja samoin tehtiin myös hänen isovanhemmilleen, vanhemmilleen, sedilleen, tädeilleen, veljilleen, sisarilleen, lapsilleen, veljien ja sisarien laisille, lapsenlapsille ja kaikille tuomitun kanssa asuville, kuuluivatpa he mihin sukuun tahansa,[12][13] joskin käytännössä lapset usein säästettiin ja naisille suotiin mahdollisuus valita orjiksi alistuminen teloituksen sijasta. Keisari Yonglen aikana tämä välillä jo poistettu rangaistus oli tullut uudestaan käyttöön, ja siihen voitiin tuomita kapinasta tai valtiopetoksesta. Neljä Yonglen aikana tällä tavoin sukulaisineen teloitettua oppinutta tuli tunnetuiksi neljänä marttyyrina, josta kuuluisin oli Fang Xiaoru, keisari Jianwenin entinen kotiopettaja. Kun häntä uhattiin "yhdeksän sukulaispolven hävittämisellä", hän vastasi typerästi: "Älkää koskaan mainitko yhdeksää, menkää kymmenen kanssa!" Niinpä hänet ainoana Kiinan historiassa tuomittiin "kymmenen sukulaispolven hävittämiseen", jossa hänen edellä mainittujen sukulaistensa lisäksi surmattiin myös kaikki hänen entiset oppilaansa. Kerrottiin, että kun hänet surmattiin katkaisemalla hänet vyötärön kohdalta, hän kirjoitti verellään lattiaan merkin 篡 ("vallananastaja") ja että hänen kanssaan teloitettiin kaikkiaan 872 muuta.
Valtakausi
Keisari Yonglen pronssipatsas
Keisari Yongle seurasi läheisesti perinteisiä rituaaleja ja omaksui monet suositut uskomukset. Hän ei liiaksi keskittynyt palatsielämän ylellisyyksiin, mutta käytti yhä hyväkseen buddhalaisuutta ja buddhalaisia juhlia rauhoittaakseen kansalaisten keskuudessa esiintyneet levottomuudet. Hän teki lopun Kiinan eri heimojen välisistä sotaisuuksista ja järjesteli maakunnat uudestaan tavalla, joka parhaiten edisti sisäistä rauhaa valtakunnassa. Ernst Faberin mukaan Yongle oli "kiihkeä buddhalainen."[14]
Koska keisarikunnan johtaminen vallankaappauksen jälkeen oli haastavaa ja edellytti paljon ajattelua, Yongle etsi hoviinsa oppineita. Hän valitsi erittäin huolellisesti ehdokkaiksi monia parhaita oppineita. Hän oli myös huolissaan buddhalaisuuden rappiosta Kiinassa.
Yongle ja Tiibet
Vuonna 1403 keisari Yongle lähetti Deshin Shekpalle, Tiibetin buddhalaisuudenKagyu-koulukunnan viidennelle karmapalle lahjoja ja kutsui hänet vierailulle keisarikunnan pääkaupunkiin, mahdollisesti Avalokitesvaran aloitteesta. Pitkän matkan jälkeen Deshin Shekpa saapui Tiibetistä elefantilla ratsastaen Nanjingiin 10. huhtikuuta 1407, ja keisarin palatsissa kymmenettuhannet munkit tervehtivät häntä.
Deshin Shekpa vakuutti keisarille, että vaikka eri kansoilla oli eri uskonnot, ei yksi niistä ollut muita parempi. Hän sai vierailullaan hyvän vastaanoton, ja monia ihmeitä kerrottiin tapahtuneen. Hän myös suoritti seremonioita keisarin perheelle. Keisari antoi hänelle 700 erää hopeaesineitä ja myönsi hänelle arvonimen "Arvokas uskonnollinen kuningas, Lännen suuri rakastava, mahtava rauhan Buddha".[15]
Uskonnollisten asioiden lisäksi keisari halusi myös solmia Karmapan kanssa samantapaisen liiton kuin Yuan-dynastian kaanit olivat 1200- ja 1300-luvulla solmineet Sakayapan kanssa.[16] Ilmeisesti hän myös tarjoutui lähettämään Tiibetiin sotaväkeä yhdistämään maan, mutta Deshin Shekpa väitti vastaan, sillä osa Tiibetistä oli yhä lujasti aikaisemman Yuan-dynastian kannattajien hallinnassa.[17]
Deshin lähti Nanjingista 17. toukokuuta 1408.[18] Vuonna 1410 hän palasi Tsurphuun, jossa hänen luostarinsa oli sillä välin rakennettu uudestaan alueella tapahtuneen maanjäristyksen jälkeen.
Seuraajan valinta
Kun tuli aika nimittää seuraaja, Yongle olisi halunnut sellaiseksi valita toisen poikansa, Zhu Gaoxun. Gaoxu oli urheilullinen soturityyppi ja sellaisena täysin erilainen kuin vanhempi veljensä, joka oli luonteeltaan älyllinen ja ihmisystävällinen. Vaikka monet neuvonantajat olivat toista mieltä, Yongle päätyi lopulta kuitenkin Xie Jinin neuvosta valitsemaan seuraajakseen vanhemman poikansa, poikansa, myöhemmän keisari Hongxin. Tästä Gaoxu raivostui, ja hän kieltäytyi tottelemasta isänsä tahtoa ja muuttamasta Yunnanin maakuntaan, jonka prinssi hän oli. Hän jopa surmasi Xie Jinin.
Talous ja rakennushankkeet
Suuren muistokiven hylätyt perustukset, jotka Yonglen määräyksestä pystytettiin hänen isänsä kunniaksi vuonna 1405
Kun Yongle oli syrjäyttänyt Jianwenin, Kiinan maaseutu oli kärsinyt suuria tuhoja. Hauraan uuden talouden oli selviydyttävä alhaisesta tuottavuudesta ja väestökadosta. Uusi keisari pani toimeen pitkän ja laajan hankkeen talouden vahvistamiseksi ja vakaannuttamiseksi, mutta ensin hänen oli vaiennettava vastustajansa. Hän erotti viroistaan monia korruptuneita virkamiehiä. Joillekuille luotetuimmille virkamiehilleen hän antoi tehtäväksi paljastaa tai hävittää salaiset järjestöt, rosvot ja syrjäytettyjen sukulaistensa kannattajat. Talouden vahvistamiseksi hän ryhtyi toimiin väestökadon pysäyttämiseksi raivaamalla maata viljelykseen, käyttämällä olemassa olevaa työvoimaa niin paljon hyväkseen kuin mahdollista ja pyrki maksimoimaan tekstiiliteollisuuden ja maatalouden tuotannon. Yonglen aikana viljelykseen raivattiin myös hyvin tuottoisaa maata muun muassa Jangtsen suiston alueelta.
Yonglen aikana Keisarinkanava rakennettiin lähes kokonaan uudestaan, ja lopulta sitä pitkin kuljetettiin kaikkialta maailmasta tuotua tavaraa. Lyhyellä aikavälillä hän halusi elävöittää pohjoiset kaupungit uudestaan, varsinkin hänen uuden pääkaupunkinsa Pekingin. Ennen kuin Keisarinkanava rakennettiin uudestaan, viljaa oli tuotu Pekingiin kahta reittiä: meritse Itä-Kiinan meren ja Liujiagangin sataman kautta tai paljon työläämmin siirtämällä vilja ensin suurista proomuista piemenmpiin sen jälkeen kun ne olivat kulkeneet Huai-joen poikki ja Shandongin kautta ja rahtaamalla vilja uudestaan suurempiin proomuihin Keltaisellajoella ennen kuin saavuttiin Pekingiin.[19] Koska Pekingissä tarvittiin noin neljä miljoonaa shi-yksikköä eli yli 400 miljoonaa litraa viljaa vuodessa, molemmat reitit olivat erittäin tehottomia.[19] Kun muuan virkamies Jiningistä, Shandongista huomautti asiasta Yonglelle laatimassaan muistiossa, keisari päätti ryhtyä toimiin asian parantamiseksi.[20]
Koska Zhu Di oli alkujaan Yanin maakunnan prinssi, hän teki Yanin pääkaupungista, Pekingistä, valtakunnan pääkaupungin. Suositun tarinan mukaan näin tehtiin, koska keisari oli kulkenut neuvonantajiensa seuraamana Nangingia ympäröivillä kukkuloilla, joille keisarillinen palatsi näkyi, jolloin nämä olisivat huomauttaneet palatsin olleen alttiina tykistötulelle.
Keisari YongleKeisarinna Xu
Pekingiin rakennettiin useita virastotaloja sekä asuintaloja virkamiehille ja keisariperheelle itselleen. Kielletty kaupunki rakennettiin vuosina 1407–1420, ja valmistuttuaan siitä tuli keisarikunnan pääkaupunki seuraaviksi 500 vuodeksi.
Yongle viimeisteli isänsä hautakammion, Ming Xiaolingin mausoleumin arkkitehtonisen kokonaisuuden Nanjingissa pystyttämällä siihen "neliöpaviljongin" (Sifancheng) ja kahdeksan metriä korkean kilpikonnan muotoisen muistokiven, jossa ylistetään keisari Hongwun aikaansaannoksia. Yonglen tarkoituksena oli alkujaan pystyttää ennennäkemättömän korkea, 73-metrinen muistokivi. Koska näin suureen muistomerkkiin tarvittavia suuria kivenjärkäleistä ei kuitenkaan voitu kuljettaa eikä pystyttää, ne jätettiin viimeistelemättöminä Yangshanin louhokseen, jossa ne ovat edelleenkin.[21]
Vaikka Hongwu ehkä suunnitteli, että hänen jälkeläisensäkin haudattaisiin lähelle hänen omaa Xiaolingin mausoleumiaan, kuten hänen poikansa Zhu Biao haudattiinkin, pääkaupungin siirto Yonglen aikana Pekingiin teki välttämättömäksi perustaa uusi keisarillinen hautausmaa. Feng shui-asiantuntijoiden neuvosta keisari Yongle valitsi sille alueen Pekingin pohjoispuolelta, jonne hänet ja hänen seuraajansa oli määrä haudata. Seuraavien 200 vuoden aikana Ming-dynastian hauta-alueelle haudattiin kaikkiaan 13 keisaria.
Uskonto ja filosofia
Yongle tuki ja pani alueelle monia kulttuurisia perinteitä. Hän tuki kungfutselaisuutta ja piti yllä perinteisiä rituaalisia seremonioita monin kulttuurisin aihein. Hänen selvästikin kunnioitti klassista kulttuuria. Hän antoi suurelle sihteerilleen Xie Jinille tehtäväksi laatia yhteenveto kaikista aiheista ja koota kaikki kiinalaiset kirjat. Suurisuuntaisen hankkeen tarkoituksena oli säilyttää kiinalaisen kulttuurin saavutukset ja kirjallisuus jälkipolville. Alkuperäinen laitoksen kokoaminen kesti 17 kuukautta, ja vuonna 1557 valmistui uusi laitos. Kokoomateosta, Yonglen ensyklopediaa', pidetään yhä yhtenä ihmiskunnan historian merkillisimmistä aikaansaannoksista, vaikka se onkin aikojen kuluessa hävinnyt.
Yongle perusti myös Tulkkien kollegion, jossa valmisteltiin lähetystöjä toisiin maihin. Samalla perustettiin myös Kielenkääntäjien kollegio ulkomaisten tekstien kääntämistyötä varten.[3]
Yongle tuli tunnetuksi myös suvaitsevaisuudestaan sellaisia kiinalaisia ajatuksia kohtaan, jotka eivät olleet sopusoinnussa hänen oman filosofiansa kanssa. Hän piti taolaisuutta, kungfutselaisuutta ja buddhalaisuutta yhdenvertaisina, vaikka suosikin kungfutselaisuutta. Ankarat kungfutselaiset pitivät häntä tekopyhänä, mutta hänen tasapuolinen suhtautumisensa teki hänelle mahdolliseksi saavuttaa kansan tuki ja yhdistää Kiina. Hänen rakkauteensa kiinalaista kulttuuria kohtaan liittyi suoranainen viha mongolien kulttuuria kohtaan. Sitä hän piti mätänä ja kielsi alamaisiaan käyttämästä suosittuja mongolialaisia nimiä, tapoja, mongolin kieltä tai mongolien tyyppisiä vaatteita. Mongolilaisten kulttuuristen vaikutteiden hävittämiseksi ryhdyttiin ankariin toimenpiteisiin.
Yonglen määräyksestä Kiinassa myös rakennettiin ja kunnostettiin islamilaisiamoskeijoita. Uusia moskeijoita rakennettiin kaksi, toinen Nanjingiin ja toinen Xi'aniin, ja ne ovat yhä pystyssä. Muiden moskeijoiden kunnostusta rohkaistiin, ja niitä kiellettiin muuttamasta muuhun käyttöön.[22][23]
Sotilaalliset saavutukset
Ming-dynastian Kiina Yonglen hallitsessa (1424)
Keisari Yongle loi voimakkaan, ekspansionistisen Kiinan, joka kävi sotia monella rintamalla. Kiina laajeni pohjoiseen džurtšen-kansan alueille Mantšuriaan ja etelään Pohjois-Vietnamiin.[3] Erityisesti Yongle jatkoi sotaa mongoleita vastaan.
Mongolit aiheuttivat vielä Yonglen aikana hankaluuksia Ming-dynastialle. Vuonna 1410 Yongle johti henkilökohtaisesti armeijaansa Onon-joen ja Jing Luzhenin taisteluissa, joissa hän voitti kaksi suurta mongoliarmeijaa. Hän myös kukisti Yuan-dynastian jäänteet, jotka olivat paenneet pohjoiseen keisari Hongwun voitettua heidät.
Yongle kunnosti pohjoiset puolustuslinnakkeet ja solmi liittosopimuksia voittaakseen aikaa sillä välin, kun hän rakensi armeijaa. Hänen strategianaan oli tehdä mongolit taloudellisesti riippuvaisiksi kiinalaisista ja suorittaa säännöllisin väliajoin hyökkäyksiä Mongoliaan, jotteivät he kykenisi hyökkäyssotaan. Hänen tarkoituksenaan oli tehdä Mongoliasta Kiinan vasallivaltio, jonka kaikki heimot alistuisivat Mingin vasalleiksi, ja samalla hän halusi saartaa ja eristää mongolit. Taistelussa Yongle oppi arvostamaan ratsuväen suurta merkitystä taistelussa ja alkoi lopulta käyttää paljon varoja siihen, että hevosia olisi runsaasti saatavilla. Yongle käytti koko elämänsä taisteluun mongoleja vastaan. Sekä onnistumisia että takaiskuja tuli, mutta sen jälkeen kun Yongle toisen kerran itse osallistui sotaretkeen mongoleja vastaan, Ming-valtakunnassa vallitsi rauha seitsemän vuoden ajan.
Vietnam aiheutti Yonglen valtakaudella merkittäviä hankaluuksia. Vuonna 1406 hän myöntyi muutamaan silloin jo syrjäytetyn Trần-dynastian tekeään viralliseen anomukseen, mutta saapuessaan Vietnamiin sekä Tran-prinssiä että hänen mukanaan matkustanutta kiinalaista suurlähettilästä kohtaan hyökättiin väijyksistä ja heidät surmattiin. Tähän loukkaukseen Yongle vastasi lähettämällä markiisien Zhang Fun ja Mu Shengin johtamat armeijat valloittamaan Vietnamin. Sodan tuloksena Vietnamista tuli Kiinan maakunta, samoin kuin se oli aikaisemminkin ollut vuoteen 939 saakka. Kun Vietnamia hallinnut monarkki Ho vuonna 1407 oli voitettu, kiinalaiset ryhtyivät toimenpiteisiin alueen väestön kiinalaistamiseksi. Paikallinen väestö kuitenkin vastusti ankarasti näitä yrityksiä tehdä Vietnamista tavallinen Kiinan maakunta. Alueella puhkesi useita kapinoita. Vuonna 1418 Lê Lợi pani alkuun suuren kapinan, ja hänestä tuli Vietnamia myöhemmin hallinneen Lê-dynastian perustaja. Vuonna 1424, Yonglen kuollessa, Lê Lợin johtamien kapinallisten hallinnassa oli jo lähes koko Vietnam. Vuonna 1427 keisari Xuande luopui isoisänsä aloittamasta yrityksestä ja tunnusti virallisesti Vietnamin itsenäisyyden sillä edellytyksellä, että maa suostui vasallivaltion asemaan.
Osana hankkeestaan laajentaa Kiinan vaikutusvalta koko tunnettuun maailmaan keisari Yongle rahoitti Zheng Hen laajoja ja pitkäaikaisia tutkimusmatkoja.[25]
Jo kauan ennen Zheng Hen tutkimusretkiä kiinalaiset laivat olivat purjehtineet säännöllisesti Japaniin, Riukiusaarille ja muualle Kaakkois-Aasiaan. Zheng Hen retket olivat kuitenkin ainoat laajalle ulottuneet tutkimusmatkat, jotka kiinalaiset ovat milloinkaan tehneet maailman tutkimiseksi, joskin on väitetty, että kiinalaiset olisivat jo Tang-dynastian aikana tai sitäkin aikaisemmin purjehtineet Arabiaan, Itä-Afrikkaan ja Egyptiin.[26] Ensimmäinen tutkimusretki aloitettiin vuonna 1405[25], 18 vuotta ennen kuin Henrik Purjehtija pani alulle portugalilaisten suuret löytöretket. Matkoja johtivat eunukki Zheng He[25] ja hänen ohellaan muun muassa Wang Jinghong ja Hong Bao. Vuosien 1405 ja 1433 välillä tehtiin kaikkiaan seitsemän tutkimusmatkaa, jotka ulottuivat moniin Aasian suuriin kauppakaupunkeihin, aina Hormuzinsalmelle ja Adeniin saakka, sekä Malindiin Itä-Afrikkaan. Retkikuntien laivojen joukossa olivat todennäköisesti maailmanhistorian suurimmat puiset purjelaivat.[27]
Kiinalaisten tutkimusmatkat olivat huomattava tekninen ja logistinen saavutus. Yonglen seuraajat, keisarit Hongxi ja Xuande, pitivät kalliiksi tulleita tutkimusmatkoja vahingollisina Kiinan valtiontaloudelle.[25] Hongxi määräsi tutkimusmatkat lopetettaviksi, ja Xuanden seuraajat hävittivät paljon tietoa Zheng Hen matkoista.
Vuonna 1411 pienempi, Jilinissä rakennettu, džurtšen-syntyisen eunukki Yishihan johtama laivasto purjehti Sungari- ja Amur-joilla. Tämä retkikunta perusti alueelle Nurganin alueellisen sotilaskomission, jonka päämaja oli silloisessa Telinissä, nykyisin Venäjään kuuluvassa Tyrin kylässä. Sikäläiset nivhien ja tunguusien heimopäälliköt nimitettiin Kiinan keisarillisen hallinnon virkoihin. Yishiha palasi Amurin alajuoksulle vielä useita kertoja Yonglen ja Xuanden valtakausilla, viimeisen kerran 1430-luvulla.[28][29][30][31]
Sen jälkeen kun Kiinan valloitusta tavoitellut Timur Lenk oli kuollut, Kiinan keisari Yonglen sekä Persiaa ja Transoxaniaa hallinneen Shakrukhin välit paranivat merkittävästi, ja molemmat maat lähettivät toisiinsa useita kertoja laajoja virallisia lähetystöjä. Sekä Chen Cheng, Kiinan lähettiläs Samarkandissa ja Heratissa, että toisen osapuolen Ghiyasu'd-Din Naqqah jättivät jälkeensä laajat selonteot vierailuistaan toistensa maissa.
Yksi Yonglen vaimoista oli džurtšen-prinsessa, mikä vaikutti siihen, että keisari otti palvelukseensa myös monia džurtšen-syntyisiä eunukkeja kuten Yishihan.[31][32]
Kuolema
Keisari Yongle aloitti 1. huhtikuuta 1424 suuren sotaretken tataareja vastaan. Hän ei kuitenkaan kyennyt voittamaan vastustajiaan, minkä vuoksi joutui masennukseen ja sairastui. Hän kuoli samana vuonna 12. elokuuta. Hänet haudattiin Changlingin mausoleumiin, Ming-dynastian hauta-alueen keskeiseen ja suurimpaan mausoleumiin Pekingin pohjoispuolella.
Jälkimaine
Nanjingin posliinitorni
Monet ovat pitäneet Yonglea elinikäisenä vallan, maineen ja kunnian tavoittelijana. Hän kunnioitti kiinalaista kulttuuria ja teki paljon työtä sen saavutusten tallentamiseksi, suunnitteli monumentteja kuten Nanjingin posliinitorni, ja samaan aikaan puhdisti kiinalaista yhteiskuntaa vieraiden kulttuurien vaikutteista. Hän ihaili suuresti isänsä saavutuksia ja käytti paljon aikaa sen todistamiseen, että hän oli oikea kruununperillinen. Hänen sotilaallisille saavutuksilleen vetävät vertoja vain muutamat muut sotapäälliköt maailmanhistoriassa. Hänen valtakautensa oli monella tavalla siunauksellinen Kiinan väestölle. Hänen taloudelliset, koulutukselliset ja sotilaalliset uudistuksensa olivat ennennäkemättömän suureksi hyödyksi kansalle, mutta hänen despoottinen hallituksensa perusti myös vakoilutoimiston. Monista huonoista puolistaan huolimatta häntä pidetään Kiinan kulttuurin, historian ja valtiomiestaidon suurena arkkitehtina ja ylläpitäjänä ja merkittävänä hallitsijana Kiinan historiassa.
Toisaalta isänsä tavoin Yongle muistetaan myös julmuudestaan. Hän surmasi useimmat Jian Wen -palatsin palvelijoista, kidutti monia veljenpoikansa kannattajia kuoliaaksi sekä surmasi tai muutoin kohteli huonosti heidän sukulaisiaan.
[33][34][35][36] Hänen seuraajansa vapautti useimmat heistä useimmat vielä elossa olleet. Vuonna 1420 Yongle määräsi 2800 raskaana ollutta naista teloitettaviksi viipaloimalla heidät elävältä ja katsoi itse teloitusta, koska yksi hänen suosikkijalkavaimoistaan oli myrkytetty.[37] Toisin kuin isänsä, hän ei kuitenkaan surmannut useimpia kenraalejaan, ja hän myönsi laajoja valtuuksia eunukeille kuten Zheng Helle, millä oli vakavia vaikutuksia myöhempien Ming-keisarien aikana. Jonkin verran hän katuikin julmuuksiaan, mutta määräsi silti, että hänen kuoltuaan oli 30 kaunista naista hirtettävä ja haudattava hänen kanssaan.[38]
Zhu Xhanji, keisari Xuande Zhu Zhanxun, Zhengin prinssi Jing Zhu Zhanyong, Yuen prinssi Jing Zhu Zhanyin, Qin prinssi Xian Zhu Zhanshan, Xiangin prinssi Xian Zhu Zhangang, Jingin prinssi Xian Zhu Zhanyu, Huain prinssi Jing Zhu Zhankai, Tengin prinssi Huai Zhu Zhanji, Liangin prinssi Zhuang Zhu Zhanyan, Wein prinssi Gong Prinsessa Jiaxing Zhu Yuantong, Prinsessa Qingdou Prinsessa Qinghe Prinsessa De'an Prinsessa Yanping Prinsessa Deqing Prinsessa Zhending
Zhu Zhanhe, kruununperillinen Yi Zhuang Zhu Zhanqi, kruununperillinen Zhu Zhanci, Jiyangin prinssi Zhu Zhanyu, Linzin prinssi Zhu Zhanyi, Prinssi Zichuan Zhu Zhanxing, Changlen prinssi Zhu Zhanping, Qidongin prinssi Zhu Zhandao, Renchengin prinssi Zhu Zhanchang, Haifengin prinssi Zhu Zhanbang, Xintain prinssi
↑ abcdefghChan Hok-lam: Legitimating Usurpation: Historical Revisions under the Ming Yongle Emperor (r. 1402–1424)]". The Legitimation of New Orders: Case Studies in World History. Chinese University Press, 2007. ISBN 9789629962395Teoksen verkkoversio.
↑Louise Levathes: When China Ruled The Seas: The Treasure Fleet of the Dragon Throne 1405–1433, s. 59. Oxford University Press, 1994
↑John Man: ”The Outer Reaches of Empire”, The Mongol Empire: Genhis Khan, his heirs and the founding of modern China, s. 289–292. Bantam Press, 2014. ISBN 978-0-593-07124-3
↑Stephen G. Haw: ”Kotimaan ongelmia”, Matkaopas historian: Kiina, s. 135. Suomentanut Anne Toppi. Kustannusosakeyhtiö Puijo, 1996. ISBN 951-579-035-2
↑Ni Zhengmao: An Exploration of Comparative Law. China Legal Publishing, 2006. Teoksen verkkoversio.
↑Ernst Faber: Chronological handbook of the history of China, s. 196. (myöhemmän laitoksen käsikirjoitus) General Evangelical Protestant missionary society of Germany, 1902. Teoksen verkkoversio.
↑Yang Kinhua, Lu Haimong: 南京明清建筑 (Ming- ja Qinq-arkkitehtuuri Nanjingissa), s. 595–599, 616–617. Nanjing University Press, 2001. ISBN 7-305-03669-2
↑China archaeology and art digest, vuosikerta 3, nro 4, s. 29. Art Text (HK) Ltd. Teoksen verkkoversio.
↑Dru C. Gladney: Muslim Chinese: ethnic nationalism in the People's Republic, s. 269. Harvard University Asia Center. ISBN 0-674-59497-5Teoksen verkkoversio.
↑The True Dates of the Chinese Maritime Expeditions in the Early Fifteenth Century. T'oung Pao, toinen sarja, 1939, 34. vsk, nro 5. Artikkelin verkkoversio.
↑ abcdJohan K. Fairbank, Edwin O. Reischauer: ”Traditional China at Its Height under the Ch'In”, China, Tradition & Transformation, s. 197-198. Allen & Unwin, 1989. ISBN 0-04-374006-5
↑The Shorter Science and Civilisation in China, 3. osa, s. 133. Määritä julkaisija!
↑L. Carrington Godrich, Chaoying Fang (toim): ”Ishiha”, Dictionary of Ming Biography, 1368–1644", osa I (A-L), s. 685–686. Columbia University Press, 1976. ISBN 0-231-03801-1
