Yliminä

Yliminä eli superego (saks. Über-Ich) on psykoanalyyttisen teorian mukaan yksi ihmisen psyyken kolmesta kerroksesta.

Metapsykologiassaan Sigmund Freud jakoi psyyken kolmeen osaan tai asteeseen: minä (latinaksi ego), viettipohja (latinaksi id, joka vastaa suomen pronominia se) ja yliminä (latinaksi superego).^[1]

Psykoanalyysin mukaan persoonallisuuden kolmas rakenne yliminä muotoutuu lapsen oppiessa kasvattajiltaan, millainen toiminta on hyväksyttävää. Lapsi siis sisäistää lähiympäristön normit, ja se vastaa osin omaatuntoa. Yliminän muodostumiseen ja lujittumiseen vaikuttavat lapsen myöhemmätkin kokemukset, vaikkapa kouluajan samastumiset auktoriteetteihin.

Freudin alkuperäisen teorian mukaan yliminää voidaan luonnehtia oidipuskompleksin perilliseksi. Kun lapsi havaitsi, että isä on esteenä oidipaalisten toiveiden täyttymiselle, minä muodosti saman esteen itseensä ja jäljittelemällä pääsi osalliseksi isän voimasta. Yliminä ei kuitenkaan ole vain varhaisimpien eroottisten kohteenvalintojen jäänne, vaan sen perustana on myös reaktionmuodostusta: paitsi että lapsen pitää olla sellainen kuin isä, hän ei toisaalta saa tehdä kaikkea, mitä isä tekee. Minän heikkous yliminän vaatimusten ja syytösten edessä johtuukin juuri siitä, että yliminän muodostuessa minä oli vielä heikko ja riippuvainen, ja tämä suhde on jäänyt vallitsevaksi. Yliminä on etäämpänä tietoisuudesta kuin minä, ja se yltää syvälle viettipohjaan^[2]. Yliminä on lapsen kuvitelmien ja viettipyrkimysten värittämä, ei vanhempien realistinen jäljennös. Yliminä on paitsi rankaiseva myös suojeleva: se ennakoi ympäristön reaktioita lapsen toimintaan.

Yliminä sisältää yksilön ja yhteisön arvomaailman — tai sen, mitä yksilö luulee tuon arvomaailman olevan. Yliminän arvot periytyvät menneisyydestä ja ne voivat siksi olla ristiriidassa yksilön nykyisten arvojen kanssa. Yliminän tehtäviin kuuluvat paitsi itsetarkkailu myös minäihanteen ylläpito ja moraaliarvojen vakiinnuttaminen sekä omantunnon tehtävät^[3]. Velvollisuudentunto kuuluu yliminään, eikä siihen liity moraalista harkintaa: sama yliminä vaatii sodan ja rauhan velvollisuuksia noudatettavan.

Uusimmissa psykoanalyysin suuntauksissa on pyritty luopumaan rakennemallista ja korostamaan psyykkisen kehityksen prosessiluonteisuutta ja vuorovaikutusta.^[4]

Lähteet

1. Freud, Sigmund: Johdatus psykoanalyysiin. ((Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse, 1915–1917; Neue Folge der Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse, 1932.) Suomentanut Erkki Puranen) Jyväskylä: Gummerus, 1964.
2. Freud, Sigmund: Johdatus narsismiin ja muita esseitä, s. 156–168. ((Zur Einführung des Narzißmus, 1914; Jenseits des Lustprinzips, 1920; Das Ich und das Es, 1923; Aus der Geschichte einer infantilen Neurose, 1918.) Suomentanut Mirja Rutanen) Helsinki: Love Kirjat, 1993. ISBN 951-8978-24-7
3. Merkur, Dan: Unconscious Wisdom. A Superego Function in Dreams, Conscience, and Inspiration. Albany: State University of New York Press, 2001. ISBN 0-7914-4947-5 (englanniksi)
4. Esimerkiksi Tähkä, Veikko: Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen. ((Mind and Its Treatment. A Psychoanalytical Approach, 1993.) Suomentanut Veikko Tähkä) Helsinki: WSOY, 1996. ISBN 951-0-20834-5